Näyttely avattu!

Vode Kantokorpi tutustuu "Tapies-vaiheeseen".

Lauantaina 6.6.2015 oli kolmen aikaan iltapäivällä historiallinen hetki, kun avattiin Tiina Énon koko tuotannon kaarta esittelevä näyttely Alavudella, Taidekeskus Harrissa. 

Paikalle saapui paljon ihmisiä, ja läsnä tuntui olevan edustusta koko "kattauksesta". Näyttelyn avasi Vode Kantokorpi ja vieraiden joukossa oli myös hänen entisiä oppilaitaan, joihin Tiina Énokin kuului. Oli Himasten opettajakavereita, ja heistä itselleni tutuin on taiteilijan "varaäiti" alavutelainen Pirkko Rajalahti. Ja oli minun ystäviäni ja sukulaisia, äidin kollegakin pääkaupunkiseudulta. Toki myös itselleni aiemmin tuntemattomia paikallisia persoonia, joihin oli hieno tutustua.

Olin vaikuttunut näyttelyn saamasta mielenkiinnosta! Kiitos.

Kantokorpi kertoo "järkytyksestään" taiteilijan tyttärelle.

Voden puhe sai monet kyyneliin. Hän muisteli koko Himasten perhettä sekä itse taiteilijaa oppilaanaan. Vode on säästänyt Tiinan töitä kouluajoilta, ja sain lahjaksi äidin 12-vuotiaana tekemän piirroksen. Jätin sen näyttelyn ajaksi Taidekeskukseen.

Oli ihanaa kuulla, miten lämpimästi Vode kertoi isoisovanhemmistani, joiden navetan yläkerrassa hän sai nuorena miehenä itse tehdä taidetta. Minä puolestani olen ollut todella otettu tästä Alavuden kaupungilta saamastani kutsusta pitää paikkakunnalla äidin näyttely. Otin sen ripustamisen kunnia-asiana.

Kokonaisuudesta on tullut hyvää palautetta, ja paras palkinto on ollut itse Kantokorven vahva ja kannustava reaktio.

Hänen rinnallaan minä kun kuitenkin olen tuntenut itseni puuhastelevaksi pikkutytöksi.

Vode ilmoitti kokevansa "järkytystä" - siis hyvässä mielessä, tulkitsin. Hän on toki käynyt joissakin Tiina Énon näyttelyissä Helsingissä, mutta ei ollut koskaan nähnyt nyt Alavudelle tuotuja suuria töitä. 

Jo ennen varsinaista ripustusta minulle oli itsestäänselvää, että näyttelytilan pääsaliin laitetaan esille kokoluokaltaan suurehkohja teoksia, ja "päätyhuoneeseen" teen ajallisesti kronologisen kaaren. 

Itse jännitin kohtuuttomasti teosten kuljetusta. Sain siihen mahtavasti apua. Pakettiauto järjestyi lainaksi Tuurista ja ystävä saapui Helsingistä saakka sitä ajamaan sekä kantoavuksi. Vein paikanpäälle valtavan määrän tauluja, joista valikoin esille lopulta tietenkin vain murto-osan.

Olen oppinut, että vasta itse näyttelytilassa voi tehdä lopulliset valinnat.

Tauluja pakattuna Ähtärin mökillä.

Ripustukseen sain korvaamatonta apua Taidekeskus Harrin työntekijältä Sari Kunilta. Hän myös valvoo näyttelyn, mikä tuntuu yhteisen työviikon jälkeen todella hyvältä. Sari osaa nyt tarvittaessa kertoa vaikka mitä opastaessaan yleisöä näyttelyyn - sillä samalla kun teimme kokonaisuutta, tuli käytyä läpi Tiina Énon elämää.

Taidekeskuksessa oli melkoinen kaaos ennen ripustuksen aloittamista.

Vein Taidekeskukseen myös "plärättävää" materiaalia Tiina Énon historiasta. Joukossa on mm. vanhoja portfolioita ja tämän kevään tuote, valokuvakirja koko urasta. Myös irtonaisia kehystämättömiä grafiikanlehtiä mapeissa.

Kun näyttelyyn paikanpäälle menee, kannattaa siis varata aikaa.

Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen vastaanoton Taidekeskus Harrin esillepano saa!

Sari Kuni teki loistavaa työtä myös kutsujen taitossa!

Ei ilman heitä.

Äitienpäiväkortti kouluajoilta, signeerattu "Tiina VIIIb".

Kodin ilmapiiri oli salliva itsensä toteuttamiselle, kunhan se pysyi "kunniallisissa" rajoissa. Niin minä olen ymmärtänyt, että se Himasilla oli. Oli vapautta havainnoida maailmaa. Sekä taiteen - tai pikemminkin kulttuurin - kuluttamiseen että tekemiseen ehkä suorastaan kasvettiin, mutta ihan elämäntapaa siitä ei kai kuitenkaan vanhempien taholta toivottu, vaikka lopulta kävi miten kävi. Tiinasta tuli taiteilija.

Oli kirjat ja äänilevyt.

Oli myös materiaalia kuvien tekemiseen, paperia ja värejä. Syntyi päiväkirjoja, runovihkoja, kuvakokoelmia.

Tiinan äiti Leena Himanen oli opettaja ja kuvaamataidon ohjaaminen kuului hänen toimenkuvaansa.

Leena Himanen työnsä äärellä. En valitettavasti
tiedä kuvan ottajaa, enkä kuvassa olevan
oppilaan nimeä.

Leena ei kuitenkaan opettanut tytärtään, ainakaan koulussa. En koskaan ehtinyt haastatella perhettä siitä aiheesta, että mitä tämä Leenan kuvaamataidon opettajuus tyttärelle merkitsi, vai merkitsikö mitään. Ei se ainakaan vastareaktiota aiheuttanut, vaikka Tiinalla taipumus vanhempiansa vastaan kapinointiin olikin. Jotain erityislaatuista on tosiaan täytynyt olla ilmassa, edes ääneenlausumatonta.

Äiti ei ottanut minulle puheeksi sitä, miten lapsuuden koti tuki häntä ja pikkusisko-Jaanaa luovuuteen. Paitsi, että isovanhempiensa vintille hän sai karata maalaamaan, ja siellä sai olla piilossa myös koulupäivisin. Alavuden "Himasen risteyksen" mummolan taiteilija kuvasi aina lähes inhimillisyyden tyyssijaksi. Ainakin se on mielikuvissani juuri sellainen.

Taiteilijan joulukortti vanhemmilleen 1973.

Sen sijaan sekä Tiina Éno että isäni Hannu Leppänen korostivat oman kuvaamataidon opettajansa, Voitto "Vode" Kantokorven merkitystä elämässään. Molemmat pitivät Vodeen yhteyttä loppuun saakka. Äiti kuvasi, ettei olisi taiteilija ilman Kantokorven kannustusta. 

Olen ymmärtänyt, että Vode Kantokorven persoona on vaikuttanut kymmeniin, jollei satoihin oppilaisiin vahvasti. Ainakin Tiina Énolle tuntui kasvaneen jo kouluaikoina vahva tunne siitä, että itsensä ilmaisu oli tärkeää.

Voitto "Vode" Kantokorpi, 1975.
(Kuva: Juha Ignatius)

Käsiini perintönä jääneestä Himasten perheen arkistosta olen saanut oppia, että harva kirje kotoa poismuuttaneelta Tiinalta äidilleen lähti liikkeelle ilman mukaan liitettyä kuvaa tai kerrontaa siitä, mitä kuvien tekemiselle ja luomiselle kuului. Oli epävarmuutta, harjoittelua, opiskelua ja sitten myös intoa ja ylpeyttä onnistumisista. Kuulumisiin liittyivät toki myös arkiset asiat, huoli toimeentulosta, ihmissuhteista ja lapsen kasvatuksesta. 

Arkihuolet olivat väistämätön pakko, mutta itsensä toteuttaminen tuntui menneen perheen naisilla monen asian edelle. Siinä missä Leena omistautui uniikkien villapaitojen neulomiselle, Tiina keskittyi kuvataiteeseen.

"Pumpulipensseli"harjoituksia 1970-luvun puolivälistä.

Sain olla ainakin kerran mukana, kun Tiina Éno kävi tervehtimässä kuvaamataidon opettajaansa, ja alla olevien kännykkäkuvien huonosta laadusta voi siis syyttää allekirjoittanutta. Ilman sanojakin voi havaita, että tapaamiset olivat lämpimiä, iloisia ja jopa jollain tavalla villejäkin. Rehellisesti sanottuna, voin kertoa että harvoin näin äitiäni yhtä onnellisen oloisena kuin kohdatessaan opettajansa:

Ei ehkä kovin kauas heitä, jos arvioin
kuvien vuodeksi 2008.

Kävin Alavudella tapaamassa Vode ja Janne Kantokorpea pari viikkoa sitten. Kutsuin itseni kylään ihan vain kohtaamisen ilosta, mutta myös saadakseni rohkaisua kesän näyttelyyn eli siihen, miten tyttärenä kuratoin itse Tiina Énon ensimmäisen koko uraa näyttävän esillepanon Alavuden Taidekeskus Harrissa. Alkaa jännittää, mitäs sitä kaunistelemaan.

Esitin Vode Kantokorvelle toiveen, että hän ottaisi avajaisissa näkyvän roolin. Päivämäärä laitettiin almanakkaan:

Kantokorvilla on käsittämättömän hyvä muisti suhteessa oppilaisiinsa, kun ajattelee miten monta vuosikurssia on heidän opettaminaan lähtenyt maailmalle. Jokaisen kerran, kun olen Kantokorpia tavannut, olen ollut ihmeissäni siitä, miten hyvin he muistavat myös molemmat vanhempani ja alkavat parhaimmillaan neuvotella siitä, kumman näköinen minusta on tullut.

Itse tunnen Kantokorpien luona suurta tavallisuutta, mutta olen aina yhtä vaikuttunut siitä, miten rikkaan elämän Tiina ja Hannu saivat juuri näidenkin ihmisten ansiosta.

On varmasti mahdotonta saada täyttä selitystä sille, miksi joistakin ihmisistä tulee taiteilijoita ja toisista ei. Paljon nykyään puhutaan myös siitä, miten koululaitos saattaa tukahduttaa oppilaiden luovuutta ja tekemisen iloa. Niin ei kuitenkaan ole onneksi ollut Alavudella Kantokorpien aikoina. Tiina Éno koki saamansa kouluaikaisen kuvaamataidon opetuksen korvaamattomana sysäyksenä ammatinvalinnalleen.

Ilman isovanhempiaan, kodin ilmapiiriään ja ennen kaikkea opettajaansa hänestä ei ehkä olisi tullut kuvataiteilijaa. Tai ainakin tie olisi saattanut olla kivisempi ja kipeämpi.

9x10cm
"Tämä on silkkipainotyö, ainut kpl, joka VÄHÄN onnistui, muut meni pipariksi."
-kirjoitti Tiina Éno äidilleen kuvan taakse.

(Aiemmin Tiina Énon ja hänen lapsuudenperheensä historiasta on kirjoitettu mm. täällä.)

Violettia 2004

"Tapahtuma".
Öljyväri kankaalle, 35x43cm. 2004

Muistelisin, että näiden töiden tutkimisessa ja nimeämisessä minä olen ollut jo mukana. Keskustelimme äidin kanssa luultavasti siitä, miten silmien eteen piirtyi yhtäkkiä tuulista liikettä, syksyistä tunnelmaa. En tietenkään voi muistaa, minä vuodenaikana maalaukset on tehty - ja harvoin Tiina Énon työt akuutista ulkoisesta ajasta kertoivatkaan, vaan lähinnä sisäisestä maailmasta.

Siitä, josta hän ei ehkä itsekään ollut ollut tietoinen, ennen kuin näki sen kankaalla.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan".
Sekatekniikka kankaalle, 35x43cm. 2004

Sadetta, haikeutta, ihmisen sisäisen yksinäisyyden kauneutta. Niitä katsoja ehkä kokee ylläolevassa teoksessa. Toisaalta, joku voi nähdä aivan jotain muutakin. Vaikka violettina piirtyvän maiseman auringon laskettua tai savuisen laakson. Yksi Tiina Énon maalausten suosion syistä on juuri se, että ne antavat katsojalle omaa tilaa. Teosten nimet saattavat antaa osviittaa tarinalle, muttei siihen tarvitse tarrautua. Kuva saa alkaa elää omaa elämäänsä ja siten rikastuttaa katsojansa mielenmaisemaa.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan" -teoksen kääntöpuolella lukee, että sen tekniikkana olisi ollut öljyväri kankaalle. Taiteilijalle oli tainnut sattua pieni lapsus. Kyllä se on nimittäin sekatekniikkaa. Pienestä koostaan huolimatta työ tuntuu käsiin aika painavalta - kertoo paksuista kerroksista ja pitkästä työstämisestä. Lisäksi maalin joukkoon on sekoitettu muutakin materiaalia, ehkä ohutta paperia. Työ on reunoiltaan vähän kärsinyt ja kuuluu ehdottomasti niiden taulujen joukkoon, jotka tulee saattaa takaisin hyvään kuntoon.

Levytöitä 2001

Kirja.
65x50cm, sekatekniikka kovalevylle. 2001.

Materiaalin luova käyttö taiteessa johtuu varmasti sekä kokeilunhalusta, uuden etsimisestä - että siitä että se on taidetarvikeliikkeistä ostettuna kallista. Tiina Éno ei varsinaisesti pitänyt meteliä kierrätyksestä, eikä juurikaan ottanut kantaa ekologisiin kysymyksiin, mutta oli silti aina tyytyväinen, kun saattoi hyödyntää vaikka roskalavoilta löytämäänsä tavaraa töissänsä.

Veikkaan, että näiden epäsymmetristen "levytöiden" pohjat on kaiveltu toisten hylkäämistä kasoista. Helsinki - ja kaupunginosana Kallio - on roskalavojen luvattu keidas, eikä sitä tietenkään kannattanut taiteilijankaan jättää käyttämättä hyväksi. Ilmaiseksi löydettyihin pohjiin saattoi tehdä huolettomammin kokeiluja kuin kalliilla rahalla ostettuihin kankaisiin.

Simpukka.
Sekatekniikka, 50x60cm. 2001

Näihin sekatekniikkateoksiin Tiina Éno liitti mukaan ilmeisesti silkkipaperia, joka maalin alle rypistyessään muodosti antoisaa kolmiulotteisuutta. Valmiissa töissä roskalavalevyt tuntuvat olevan kaukana, ja teos näyttää siltä niin kuin se olisi aina ollut olemassa juuri sellaisena.

1990-luvun alun valoa.

"Talviunessa", 45x55cm sekatekniikka kankaalle. 1992.

Yksi pidetyimmistä Tiina Énon "kausista" on 1990-luvun alku. Etsivä, kokeileva vaihe oli ohi, ja kankaille alkoi syntyä taiteilijalle siihen saakka lähes epätyypillistä harmoniaa, jos niin voi sanoa. Itse näen tämän kauden teokset ilmavina ja valoisina, ja niin ilmeisesti teki yleisökin, sillä näitä maalauksia riippuu monien kotien seinillä - ja minulla on tallella vain muutama.

"Ovi", 40x50cm sekatekniikka kankaalle 1992.

Nyt keväällä tauluja läpikäydessäni löysin ajalta myös pari värikkäämpää teosta, joihin ei ollut merkitty tarkkaa vuosilukua, mutta ajoitan ne suurinpiirtein samaan aikakauteen kuin oheiset hillitymmät maalaukset.

"Vinkuu, vinkuu", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Näissä tunnutaan olevan vielä matkalla. Ikään kuin taiteilija vielä kerran olisi kokeillut tuhdimpaa värimaailmaa ennen siirtymistään keveämpään ilmaisuun.

"Vihdoin, viimein", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Kun uusi ote alkoi tuntua omalta, sitä siirtyi yhä suuremmille kankaille ja siitä sitten isoon näyttelyyn mm. Riihimäelle. Siitä on aiemmin kerrottu täällä. 

"Aavistus", 120x80cm. Sekatekniikka kankaalle. 1992.

Kollaasivaihe 1990

Kevättalvi, 1990. 47x37 cm, sekatekniikka levylle.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

On sääli, mutta varmaan ihan tavallinen tosiasia, että osa taiteilijoiden teoksista kärsii erinäisistä varastoista. Niin on käynyt myös Tiina Énon vuoden 1990 sekatekniikoille, joita itse kutsun kollaaseiksi. Ne on tehty jollekin levylle, kiinnitetty kehystettyihin vanerilevyihin, jotka ovat niitä kärsineitä. Itse työt ovat hyvässä kunnossa - mutta koen pikkuisen huolta, että miten saisin niistä edes nämä pari edustuskelpoiseen kuntoon vielä kesäksi.

Äiti aikoinaan varastoi töitään Pääskylänrinteen työhuoneen taloyhtiön kellariin ja sittemmin itse työhuoneeseen. Kun minä pari vuotta sitten tyhjensin ateljeen lopullisesti, kävi ilmi että siellä oli yläkerran vesivahingosta johtunut kosteusvaurio - eli ei ihan parhaat olosuhteet teosten varastoinnille.

Joudun opiskelemaan hieman restauraatiota, ehkä jopa käyttämään väkivaltaa mikäli esimerkiksi näitä töitä laitan esille.

1990, sekatekniikka levylle, 37x47 cm.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

Itse ajattelen näitä sekatekniikkatöitä jotenkin välivaiheina Tiina Énon uralla - kokeiluina, mahdollisuuksina johonkin uuteen. Silti ne eivät olleet mitä tahansa askartelua, koska ovat olleet yksityisnäyttelyn lisäksi myös yhteisnäyttelyssä, kuten kääntöpuolelta voi todeta:

Galleria Kruununhaan näyttelystä on aikoinaan kirjoitettu lehtijuttu, mutta perhealbumiin talletettu kopio siitä ei kerro itse lehden saati kirjoittajan nimeä. Noloa vähän on se, että Éno on kirjoitettu Eloksi kautta linjan. Taiteilija oli vielä 1990-luvun alussa Leppänen-Éno, ennen kuin pudotti ensimmäisen avioliittonsa sukunimen kokonaan pois. Mutta Elo hän toki ei ollut koskaan.

Tähän kauteen on kuulunut myös sarja veistoksia, tai pienoispatsaita. Aika oli mielenkiintoinen, ehkä jopa käännekohta uralla. Lehdessä kerrottiin näin:

" - Jahtaan yhtä ja samaa. Näissä jutuissa on vielä liikaa turhaa. Joku mua vaivaa, sanoo Tiina Leppänen-Éno.

--

Galleria Kruununhaassa parhaillaan oleva Leppänen-Énon pieniä veistoksia, maalauksia ja sekatekniikkaa esittelevä näyttely vaikuttaa ensi vilkaisulta siniseltä."

(Perhealbumista.)

"Sininen sopiikin hänelle hyvin. Sininen on ajatuksen, taivaan ja vedenpinnan väri.

- Pyrin enemmän ja enemmän täyteen abstraktisuuteen. Haluan ilmaista omia tunnetiloja. Haluan hahmottomampaan. Kissat, ötökät ja ihmishahmot olen jo miltei maalannut pois. 

Keskellä pienen gallerian lattiaa löytyy seesteinen veistos, "Lepäävä muoto".

- Se symboloi mua merkkinä siitä, että kaikki on tehty tätä näyttelyä varten.

Vaikka kaikki on tehty, jotkut työt jäävät mielenpohjalle elämään.

- Tuon triptyykin koen luonnoksena suurempaan, jota tahtoisin jatkaa eteenpäin. Kädet jo kihelmöivät."

(Perhealbumista.)

"Elävälle faneripinnalle maalattu triptyykki vie veteen ja elämään; se on kuin ihmismielen pulppuamista, välillä seesteisenä suvannossa seisahtaen, välillä koskissa kohisten.

Eniten Leppänen-Énoa vievät värit, rytmit ja iso pensseli. 

- Aina on helppo tehdä omena, ihmiskasvo. Rytmi on vaikea juttu, ehkä se juuri siksi haastaa.

- Värien maailmassa eläminen on yksinäistä. Silti jätän kulttuuripolitikoinnin muille, vaikka toivoisinkin, että näyttelyiden pitäminen olisi helpompaa."

(Yksityiskohta kollaasista)

Taiteilijan uraa dokumentoivana tyttärenä olen kokenut hieman päänvaivaa juuri tämän vaiheen kanssa, mutta nyt se on jotenkin alkamassa hahmottua. Oheisessa näyttelyssä on ollut esillä myös maalaus, jossa alkaa olla lupausta 1990-luvun suosiota saaneesta ensimmäisestä oikein keltaisesta kaudesta.

Oli aika siirtyä eteenpäin.

Öljyväri kankaalle, 1990. 30x40 cm.

Sammatti 1989.

Yksityiskohta maalauksesta Epäilys, 1989.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Kun tutkin Tiina Énon isoja vanerilaatikoita, joihin hän oli varastoinut aikoinaan pienehköjä maalauksiaan, niin löysin töitä 1980-luvun lopusta. Minä en muistanut niitä käytännössä ollenkaan. Toki olin niiden tekoaikana itse rippikouluikäinen ja kiinnostuksen kohteeni olivat varmasti aivan muualla kuin äidin taiteessa. Lisäksi uskoisin, ettei tämä vaihe ollut aivan kultakautta taiteilijan uralla, mutta esille sitä oli kuitenkin päätynyt esimerkiksi Sammatin Taidenavettaan.

Perhealbumiin oli Tiina Énon äiti Leena Himanen liimannut sekä tyttärensä lähettämiä valokuvia, että kopion lehtijutusta Vantaan Seudussa (6.7.1989). Valitettavasti kopiossa ei näy jutun kirjoittaneen toimittajan nimeä, mutta joka tapauksessa siinä kerrotaan mm. näin:

"Kesänäyttelyistään jo muutaman vuoden aikana tutuksi tullut Sammatin taidenavetta sijaitsee kolmisen kilometriä kirkonkylän keskustasta olevan Johannes Lohilammen museon vieressä.

Kauniit maisemat ja navetan taideanti ovat tehneet siitä suositun poikkeamiskohteen. Tämän kesän näyttely on rakennettu 19 taiteilijan töistä. Vantaalaisia poikkeajia ilahduttaa, että kesänäyttelyssä on esillä myös oman kaupungin kuvantekijän tauluja."

(Perhealbumista.)

"Tiina Leppänen-Éno pitää navettaa hyvänä. Sen valkoiseksi kalkittuja, vähän röpelöisiä seiniä vasten kuvat istuvat oivallisesti. Varsinkin hänen taulujensa syvät ja voimakkaat värit saavat seinien kalpeudesta etäisyyttä, nousuakin. Tiinalla on näyttelyssä kaikkiaan 15 työtä; neljä navetan yläsalissa, alakerrassa 11 työtä.

Jos Tiina on kuvannut modernia tyylisuuntaa edustavien taulujensa tarinoita usein kissahahmojen kautta, esittäytyy nyt näyttelyssä olevissa tauluissa toinen symboli, ihmishahmo.

Ne eivät ole elävästä mallista piirrettyjä. Ne ovat omassa mielessä syntyneitä, paremminkin viitekuvia. Niistä voi päästä juoneen kiinni, ja niistä saa myös aineksia keksimään omia tarinoita. Jos niin haluaa. Myös tauluja nimetessään hän on varannut katsojalle vapauksia."

(Perhealbumista.)

"Tiina on maalannut tauluja jo vuosia. Välillä enemmän, välillä on ollut taukoja. Välillä hän on yrittänyt vaihtaa alaakin. Nyt hän on selkeän vakuuttunut asiastaan; taiteilu on alkanut tuntua elinkautiselta. Sellaiselta elinkautiselta, jossa on nautinnon ja elämän makua.

Alussa värit olivat kepeitä ja köykäisiä. Aikaa myöten skaala on tummentunut, toisinaan ne ovat painuneet tumman syvempiin sävyihin asti."

(Perhealbumista.)

"Tiinalla on nyt tumma aika, mutta mitenkään hyökkääviä eivät värit, eivätkä myöskään kuvien osin abstraktiset muodotkaan ole."

Epäilys, 1989. 30x30 cm, öljyväri kankaalle.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Taiteilija oli siis tuohon aikaan vielä vantaalainen, ja vaikutti kaupungin taidepiireissä vielä vajaat kymmenisen vuotta. 

Itseäni on nyt äidin taiteen kausia ja lehtijuttuja tutkiessa lähes huvittanut maininnat kissateeman läsnäolosta maalauksissa. Mielestäni niitä kissatöitä ei ihan niin paljon ole, että voisi puhua suoranaisesta kaudesta, vaikka aihe toki ainakin parin vuosikymmenen töissä näkyykin.