Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nimi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nimi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

"Ensimmäinen" öljyvärityö 1978





Jo vuosia ennen menehtymistään Tiina Éno luovutti minulle omaksi tämän pienen maalauksen. Halusi sen pois silmistään, mutta kertoi sen kuuluvan - niin kuin toki monien muidenkin töiden - nimenomaan minulle, koska muotokuva esittää isääni Hannua.

Äiti sanoi, että maalaus on "aivan hirveä". Se kuulemma oikein hävetti. Mutta pala historiaa sittenkin. Taiteilijan mukaan on kyse ensimmäisestä öljyvärityöstä. Siitä minä en uskaltaisi kuitenkaan mennä takuuseen, vaikka maalarin sana asiasta onkin.

Kyllähän Tiina Énolta 1970-luvun lopulta on paljon muitakin teoksia.


"Hannu", öljyväri kankaalle, 1978. 21x19cm.


Kun tänä vuonna on tulossa retrospektiivinen näyttely, niin koen asiakseni esitellä tämän(kin) yksittäisen maalauksen. Se on jostain syystä laitettu oikein jykeviin kehyksiinkin.

Teos on maalattu tai ainakin ajoitettu vuoteen 1978. Eli noin viiden vuoden päähän siitä, kun nuoripari meni naimisiin. Taisi siinä olla avioerokin jo maalauksen aikoihin tulossa. Siitäköhän johtuu mallin vakava ilme. Yhdennäköisyyttä on ehkä havaittavissa, vaikka vertaisi onnelliseen hääkuvankin Hannuun.

Vaikkei Tiina Éno koskaan valokuvantarkkaan ilmaisuun pyrkinytkään, niin tunnelmien ja piirteiden kuvaamisessa hän taisi alusta asti olla aika vahvoilla.


Hannu Leppänen häissään syksyllä 1973.


Minulle kuvan lisäksi maalauksesta tekee erityisen merkityksellisen se tosiasia, että työ on tehty isäni maalauksen kääntöpuolelle. Vanhemmillani - kummallakin - oli halu tehdä kuvia, ja materiaalista oli varmastikin pulaa. Hylätyt työt laitettiin kierrätykseen, mikä minusta on eräänlaista miniatyyrikulttuurihistoriaa parhaimmillaan:



torstai 9. lokakuuta 2014

Linnunsilmäys (2008)

2x80x30 cm, öljyväri kankaalle, 2008. Kuva: Arto Keskinen

Tämä on yksi niistä teoksista, jotka eivät ole myynnissä. Eipä tarvinnut miettiä hintaa, kun toimitin tauluparin Viipurin Taiteilijaseuran 85-vuotisjuhlanäyttelyyn. Koen hinnoittelun yhdeksi vaikeimmista tehtävistä!

Diptyykit olivat Tiina Énon tuotannossa harvinaisia. Mutta on tässä työssä jotain muutakin, miksi haluan sen pitää itse. En oikein osaa sanoa mitä, mutta jotenkin se puhuttelee. Näen siinä pehmeän ja lempeän linnun katseen, josta siis nimikin syntyi. Linnunsilmäys - siitä voisi tehdä ihan käsitteen ja siksi kirjoitan sen yhteen. Jotain levollista se minulle tarkoittaa, vaikka moni muu saattaa ajatella toisinkin, tietenkin.


En ollut nähnyt teosta ennen taiteilijan kuolemaa, vaikka työ oli tehty jo kolme vuotta aikaisemmin. Löysin sen peratessani äidin ateljeeta, ja ensin luulin että sekin oli ihan uusimmasta päästä. Ei ollut nimeä, eikä se ollut ollut missään vielä julkisesti esillä. Ihmettelen edelleen kovasti, että miksi. Oli sentään taulujen takapuolilla merkinnät ripustusohjeiksi.

Kaiken kukkuraksi luulin teoksia ensin täysin signeeraamattomiksi ja menin tuhertamaan taakse oman todistukseni aitoudesta. Se oli turhaa, sillä myöhemmin löysin Tiina Énon oman merkinnän oikean puoleisen taulun reunasta. Vähän harmittaa, että tuli kirjoitettua teosten kääntöpuolelle, mutta eipä kai siitä haittaakaan ole.


Kun sain kutsun viedä äidin teoksen Viipurin Taiteiljaseuran juhlanäyttelyyn, huomasin siinä oivallisen tilaisuuden saada Linnunsilmäykselle sen ansaitsemaa näkyvyyttä. Nyt sitä voivat ihailla muutkin tammikuun loppuun saakka Järvenpään taidemuseossa.

Tuntui hyvältä saada tämä kutsu ja vielä paremmalta nähdä teos näyttelyssä muun taiteen joukossa. Tuli jotenkin sellainen tuntuma, että taide tosiaan elää kun se saa katsojia. En ole ennen pohtinut asiaa, olikin jo aika huomata tämäkin.

Hyvä ajoitus! Äiti täyttäisi huomenna 61 vuotta. 


tiistai 27. toukokuuta 2014

Tyyppejä (2010, 2011)


"Pojan maratonjuoksu", 2010, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Lukuisissa Tiina Énon teoksissa tai sarjoilta tuntuvissa kokonaisuuksissa on hallitsevana tunnelmana maisemallisuus. Mutta sitten on näitä, joista pitkän katsomisen tuloksena erottaa tyyppejä ja heidän tarinoitaan. Aikaisemmin kerroin suurista keltaisista töistä, joihin päähenkilöksi valikoitui Kuningas. 

Näissä pienemmissä tyypitkin ovat arkisempia.

Olisi hauska tietää, mitä katsojat ovat näyttelyissä ajatelleet nimen ja taulun yhteyksistä, mitä he ovat kuvassa nähneet ja miten tulkinneet. Sen minä ainakin tiedän, että keskittyneesti nimien antaminen maalauksille tuo lisää sisältöä yleisön kokemuksiin. Poikkeuksetta tarinallinen nimi herättää katsojan kiinnostuksen. Tai ainakaan en ole kuullut, että ketään olisi vaivaannuttanut.

Voihan olla niinkin, että nimet myös häiritsevät. Mutta ne nyt vaan ovat osa tätä Tiina Énon taidetta, ja minä jatkoin perinnettä nimeämällä signeeraamattomia mutta valmiita töitä yksin silloin kun tein ensimmäistä minun kokoamaani äidin yksityisnäyttelyä Rööperin Taidesalonkiin kesällä 2012.

"Kapellimestarin painoton tavu", 2011, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Aikaa nimeämiseen kuluu paljon, jos sen tekee huolella. Siltikään lopputuloksesta ei voi olla ihan varma, sillä toki maalaukseen uppoamisen kokemus on aina kovin yksityinen. Olen muutaman kerran taiteilijan kuoleman jälkeen miettinyt nimiä myös ystävien seurassa, mutta huomaan olevani hyvin tarkka, itsekäs ja varma omista näkemyksistäni, enkä "päästä läpi" mielestäni kelvottomia nimiehdotuksia.

Jos muistan oikein, ei enää pitäisi varastoista tulla vastaan montaakaan nimetöntä taulua. Ehkä saisi vielä tulla, minulla on vähän kaipuu nimenantohommaan.

Tulenkohan minä nyt paljastaneeksi jotain taiteilijan näkökulmasta salaista, kun esittelen näitä minun bongaamiani hahmoja, joista syntyi myös nimiä. (Äiti halusi olla jotenkin salaperäinen taulujensa nimien suhteen, mutta minä en koe samoin - varmaan siksi kun en ole näitä maalannutkaan. Minusta on vain hauskaa kertoa tästäkin prosessista.)

Tässä yksityiskohta Kapellimestarin painoton tavu -teoksesta:


Nämä kaksi seuraavaakin kuvaa ovat vain osia maalauksista. Kaikki tämän kirjoituksen työt ovat saman kokoisia, 50 x 60 cm, ja muodostavat mielestäni hyvän sarjan esillepanoa ajatellen. Nämä 2011-vuoden työt ovat Tiina Énon aivan viimeiseksi jääneitä teoksia, ja niissä on näkemykseni mukaan jotain aiempaa rohkeampaa verrattuna 2000-luvun alkupuolen kirkkaan seesteiseen keltaisen maailmaan.

Yksityiskohta teoksesta "Jalustoilla tulee", 2011.
Teoksen koko 50 x 60 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Muissakin vuoden 2011 maalauksissa on paljon kerroksia. Jollakin hyvällä tavalla se tekee teoksista raskaita. Vai onkohan se väärä sana. Painavia? Syviä? Moniulotteisia? 

Joskus on vaikeaa löytää oikealta tuntuvia sanoja kuvailemaan. Toisaalta, miksi niitä nyt varsinaisesti minun pitäisi etsiäkään. Jokainen näkee eri tavalla. Siitä näkökulmasta olisi joskus mielenkiintoista päästä toisten aivojen sisälle edes hetkeksi.

Yksityiskohta teoksesta
"Salainen neuvottelu oman varjon kanssa"
2011,
teoksen koko 50 x 60 cm
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kuninkaalle sataa 2006

Kuninkaalle sataa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Tuntuu kuin nämä taulut olisi esitelty näyttelyssä eilen. Kuvia taiteilijan digitaaliarkistoista selatessani olin varma, että ollaan lähempänä 2010-lukua, mutta niin vaan on kyse 2006-vuodesta. Muistan näiden teosten "nimisessiot" äidin työhuoneella oikein hyvin. Ei ollut epäselvää, että kyse oli vaikuttavista teoksista, mutta yllättävän vaikeaa oli keksiä nimiä. Tuntui tärkeältä, että katsojatkin pysähtyvät.

Tarina ja yksityiskohdat - niitä etsittiin kuvista. Ja löydettiin. Sitten nimettiin.

Pisara "kuninkaansinistä" keskellä keltaista sai mielikuvituksen laukkaamaan molempia näitä tauluja tutkittaessa, ja syntyi kertomuksia. Yksinäinen kuningas sateessa. Tai kuninkaan yksityinen hetki. Tai kuningas, joka luulee että vain hänelle sataa. Mielikuvia tuli paljon. Toivoimme, että myös katsojille. 

Seuraavassa teoksessa tarinan sankari aamulla kylpytakissa.


Sinisessä kylpytakissa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Näin myöhemmin mietin, että oliko noin juhlallinen nimeäminen suorastaan lapsellista. Vieläkin uskon että ei ole. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Säveltäjän junamatka I-V (2007)

Vaikka yksittäisten teosten nimeäminen olikin tärkeää, joskus Tiina Éno päätyi ratkaisuun, jossa kokonainen maalausten sarja sai saman nimen ja teokset omat järjestysnumeronsa. Hän tosin piti sellaista vähän laiskana tai mielikuvituksettomana, ja varsinkin ihmetteli ammattitovereitaan, joiden näyttelyluetteloihin oli painettu pelkkä Nimetön, Nimetön, Nimetön...

Sen enempää arvottamatta toki. Ihmetteli vain.

Säveltäjän junamatka on selkeä oma sarjansa, sananmukaisesti matka. Lähdetään pysähtyneissä ja odottavissa tunnelmissa, seurataan ohikiitäviä maisemia ja saavutaan lopulta perille jonnekin erilaiseen:






Öljyvärimaalaukset kankaalle, 30 x 30 cm, 2007. (Kuvat Arto Keskinen)

Päähenkilöksi valikoitui Säveltäjä, jonka kokemus jatkui pitkään vielä kaiken nähdyn jälkeenkin. Mieli palaa yksityiskohtiin, niihin joihin ei ehkä hetkessä ehtinyt pysähtyä mutta jotka tallentuivat muistiin vain toistuakseen uudelleen esimerkiksi juuri musiikissa. 

Vierauden äärellä aistit saattavat herkistyä. Ihminen näkee ja kokee epätavallisia asioita.

Totuuden nimessä kerron nyt, että minä en muista teosten alkuperäistä järjestystä enkä voi sitä nyt taulujen takaa tarkistaakaan, koska askaroin digitaalisen kuvamateriaalin äärellä ja taulut ovat fyysisesti varastossa. Toisaalta numeroinnilla ei ole merkitystä, sillä jokainen katsoja tai teosten omistaja voi asetella teokset juuri itseään puhuttelevaan järjestykseen tai asetelmaan. 

Jokainen sarjan maalaus on yksittäinen hetki ja myös saatavissa sellaisenaan. Mielenkiintoinen ajatus, että sarjan yhtenäisyys hajoitetaan osiin, erilaisiin koteihin ja tiloihin esille, ja niissä parittomat maalaukset yksin edustaisivat pysähtynyttä maisemaa. 

perjantai 31. tammikuuta 2014

Rakastaa, ei rakasta (2002)

Muutettuaan vuosituhannen vaihteen tienoilla Helsingin Kallioon, Tiina Éno alkoi samantien mielellään osallistua kaupunginosatapahtumiin. Talvisin Kallio kipinöi ja kesäisin se kukki. Jostakin syystä minulle on mieleen jäänyt kylmän vuodenajan tapahtumat.

Vuodet kuluvat nopeasti, mutta tuntuu ettei siitä ole pitkäkään aika kun olin Helsinginkadun Harjutorilla apuna tekemässä "Pikkujoululiputusta". Äiti oli rekrytoinut paikalle myös miestyövoimaa virittämään pyykkinarua.

Siihen roikkumaan laitettiin kirpputoreilta ja kierrätyksistä haalittuja punaisen eri sävyissä lepattavia liinoja ja pyyhkeitä. Taisi joukossa olla vaatekappaleitakin. Keikuttiin remonttitikkailla ja sormet olivat kohmeessa.

Osa tekstiileistä katosi installaation aikana, ja äiti piti sitä hyvänä. Hän sanoi, että varmaankin meni tarpeeseen. Minä muistan miettineeni, että kyllä on taiteesta moneksi.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Ohessa tilataidetta samaiselta paikalta, ja ideassakin on jotain samaa:

Kuva: Arto Keskinen. (Rajauksesta voi syyttää allekirjoittanutta.)

Rakastaa, ei rakasta -installaatiolla oli kuitenkin oma lähtökohtansa. Voi olla, että se liittyi jopa taiteilijan silloiseen elämänvaiheeseen. En ole varma, enkä usko että äiti myöntäisikään, jos näin olisi.

Yksinäisyyden tunne ja huoli siitä, että tuleeko varmasti rakastetuksi ja millä tavalla. Minusta tuntuu, että ne painoivat taiteilijaa yllättävän paljon. Tai vähintäänkin askarruttivat.

Tyynynä sängyllä on jumalattoman painava marmorinen kivi. Mistähän äiti senkin löysi, ja kukahan kiven kantoi. Tämän teoksen rakentamisessa en ollut mukana, vaikka sitten katsomassa toki kävin ohikulkeissani. Tuntui hullulta siinä muiden Hesaria tallaavien joukossa miettiä, että tuossa rakennelmassa on äidilläni sormensa pelissä.

Sänky oli tallessa äidin työhuoneella loppuun saakka, minä luovutin sen kierrätykseen. Mutta kiven halusin jostain syystä säilyttää, vaikken jaksa sitä itse edes nostaa.

Kuva: Arto Keskinen

Saattoi minulla olla vähän kirjavat ajatukset itse teoksen suhteen, mutta siitä minä olin yhtä mieltä äidin kanssa, että kaupunginosa-aktiivisuus on iloinen asia. Mukavaa ja eläväksi tekevää on se, että työhuoneissaan vakavina puurtavat taiteilijat tulevat näkyviksi kotikaupunkinsa pihoissa ja puistoissa.

Ihailin äidin osallisuutta. Itse olen aina ollut lähinnä kadunkulkijatyyppiä, yleisöä.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Torikauppiaan paluu (2011)

Näin jälkeenpäin asioita ajatellen tuntuu melkein koomiselta se, miten ilmiselviä nimiä tuli äidin kanssa tauluille laitettua. Että ei se nyt loppujen lopuksi ollut kaikkein mielikuvituksellisinta antaa hehkuville töille nimiksi aina jotain sitrushedelmiin tai helteeseen liittyvää.

No ehkä vähän liioittelen, kyllä niitä toisinkin nimettiin.
Tulette vielä huomaamaan.

On olemassa mm. taulu, jonka nimeksi pitkän pohdinnan tuloksena syntyi Appelsiinimarkkinoilla. Tokkopa meistä kumpikaan oli koskaan sellaisessa tilaisuudessa edes käynyt. Vaan voi kokemattomuudessa olla hyvätkin puolensa. Tarina alkoi elää, mielikuvitus tehdä työtänsä ja niinpä meistä ensin toinen ja sitten kumpikin näki alla olevassa maalauksessa sen, miten Torikauppias palaa tauolta paahteiselle markkinapaikalleen jatkamaan itseviljeltyjen appelsiinien kauppaamista:


90x120 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011 (Kuva: Galleria Bronda)

Taiteilijan työhuoneen kelmeltä tuntuvassa ateljeevalossa oli aika ihanaa viipyillä sitrusmarkkinoiden aurinkoisessa ja kuumassa tunnelmassa. Oikein helleilma väreili. Ja teos sai tosiaan nimekseen Torikauppiaan paluu. Olimme siihen tyytyväisiä. Tuntui merkittävältä, että kuva on osa laajempaa tarinaa. Sellaista, johon katsoja voi itse kertoa loput. Väkisinkin syntyy henkilökohtainen kontakti maalaukseen, jos sen voi liittää osaksi tapahtumien tai kertomusten kokonaisuutta.

Niin meillä oli tapana ajatella ja siksi nimeämiseen käytettiin paljon aikaa. Se oli tärkeää.

Nyt kun tätä kirjoittaessani tarkemmin ajattelen, niin eivät nimet ehkä sittenkään olleet täysin ilmeisiä. Kun katsotaan, miten toisen tähän valitsemani teoksen nimi on Mandariinin tuoksu, niin värimaailma on aika mielenkiintoinen noin niin kuin perusmandariinia ajatellen.

Tunne siitä, mitä sitrushedelmä suomalaispimeässä talvi-illassa voi parhaimmillaan merkitä - olisiko sellainen sitten vangittu tähän maalaukseen. Ehkä se tuntuu vähän pieneltä mielleyhtymältä, ainakin minusta. 

Maalauksen tarina saattaa kertoa jotain suurempaa.

Taiteilija itse ihmetteli teokseen ilmestynyttä vihreää "täplää". Sillä oli siellä täysin oma paikkansa.

90x70 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011 (Kuva: Galleria Bronda)

maanantai 6. tammikuuta 2014

Pimeän valoa (2004/2006)


Tuskin mikään Tiina Énon taidenäyttely jätti ketään aivan kylmäksi. Abstraktit, tunnepohjalta syntyneet teokset saattoivat olla yhtä aikaa sekä voimakkaita että pehmeitä. Katsojista joku piti yksittäistä taulua hyökkäävänä, jollekin toiselle sama työ toi iloa ja lohtua.

Kokonaisuus näyttelyissä oli usein pysäyttävä.

(Kuva: Arto Keskinen)

Malmitalolla oli esillä myös kolmen teoksen sarja, Pimeän valoa. 
Kooltaan nämä sekatekniikalla kankaalle toteutetut työt ovat 140x100cm.

Myöhemmin, äidin kuoleman jälkeen, moni yritti ehdottaa että sarjassa olisi näkyvissä etiäinen tai tieto vakavasta sairaudesta, joka johtaisi menehtymiseen. Mutta näin ei kylläkään ollut, itse puhuin äidin kanssa pitkään näistä teoksista ihan jo kauan ennen sairastumista.

Taiteilijan mielestä ne eivät olleet synkkiä, ja minä koen samoin. Tummuus antaa valolle aivan toisenlaisen mahdollisuuden kuin kirkkaus.

Pimeän valoa -sarja on oma, ehkä suorastaan taiteellinen käännekohtansa. Se edusti tekijälleen mahdollisesti uudenlaista ryhtiä keltaisen rinnalle. 


(Kuva: Galleria Bronda)

Minulla on mielenkiintoinen haaste näiden teosten ajoittamisen kanssa. Näyttelyn työt ovat vuodelta 2004, mutta oheisen kuvan taulun tekoajankohdaksi on määritelty 2006. Veikkaan, että äiti on saattanut Malmitalon näyttelyn jälkeen parannella maalaustaan, ja sellaisen tuloksena vuosiluku täytyy tietenkin muuttaa.

Yksi näistä kolmesta on myyty. Toinen odottaa ostajaansa tällä hetkellä Brondalla, ja minä edelleen säilytän kolmatta. Sekin on myynnissä.

Niin kuin moni muukin työ. Yhteyttä ottamalla saat halutessasi tietää lisää.