Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit

tiistai 2. tammikuuta 2018

Taide ei suojele vuotavilta katoilta.

On ihan almanakallinen tosiasia, että näin vuodenvaihteen jälkeen sitä taiteilijan perillisenäkin palauttaa mieleen, että mitä on tullut viimeksi tehtyä ja mitäs sitten seuraavaksi. Tuntuu siltä, että on hävettävän pitkä aika siitä kun viimeksi pidin äidin taidetta esillä missään - edes verkossa - mutta sitä on oltava itselleen myös armollinen.

Kevään näyttelystä Ars Longassa tuli itselleni varsin mieluinen, eikä ripustuksesta tullut moitteita muiltakaan. Nimityöksi valitsin Boolia puutarhassa -teoksen vuodelta 1988, vaikka "anarkistisesti" painatinkin kutsuun toisen maalauksen kuvan. Se oli muutenkin näyttely, jonka kohdalla mielestäni irrottelin hieman, minkä mahdollisti sopivan epämuodollinen näyttelytila itsessään.

Boolia puutarhassa, 1987-88. 109x96, öljyväri kankaalle.
 Selasin hätäpäissä räpsimiäni yleiskuvia näyttelystä ja totesin ne sen verran väsyneen ihmisen otoksiksi, että ei niitä kannata jakaa. Muistuttakaa minua, että seuraavassa esillepanossa pyydän jonkun toisen kuvaamaan kokonaisuuden. Sehän varmasti tuo myös hyvää ulkopuolista näkökulmaa kuviin. Laatuakin.

Aprillipäivän avajaiset olivat varsin mainiot ja antoisaa oli myös pääsiäisen pyhänä, kun menin toisen kerran itse paikalle selostamaan sekä äidin että omia prosessejani. Kun oltiin pääkaupunkiseudulla, paikalle saapui erityisen kirjava joukko ihmisiä aivan lapsuudestani ja nykyhetkestäni - äidin ystävistä puhumattakaan.

Taidetta kevään 2017 näyttelyyn.
Jos ja kun sitä aina tietenkin haaveilee siitäkin, että teoksia lähtisi uusiin koteihin, niin ei sitä lopulta osaa olla kamalan pettynyt, vaikkei niin suuressa mittakaavassa käy. Se johtuu toki osittain varmaan siitä, että taiteen esillä pitäminen ei ole minulle leipätyö. Perilliselle joka ikinen taulu, joka saa uuden omistajan, on kuitenkin myös helpotus varastointipulmaan - eikä pieni palkkakaan olisi pahitteeksi jos ihan rehellisiä ollaan. Ymmärrän tietenkin sen, että ajattelen varmasti asiaa eri tavalla kuin taidetta tekevät ihmiset. Minä olen tällaisessa postuumissa roolissa vain.

Taiteen näyttämistä on kuitenkin vaikea ajatella tuloksellisesti.

On hienoa kun saa kutsun pitää näyttelyn, ja vielä hienompaa kun sinne tulee yleisöä. Vieraskirjaan kirjatut terveiset aivan ventovierailtakin ovat korvaamattomia, ja tulee tunne ettei tehty työ ollut turhaa. Siksi minä tätä jaksan, vaikka pitkiä taukoja pidänkin.

Kannu, 1983. 56x42 cm, öljyväri kankaalle.




Näyttelyn avajaisten jälkeen sitä on aivan tunnelmissaan. Sitten tulee pienoinen uupumuksen tunne ja paluu siviiliarkeen esillepanon purkupäivää odotellessa ja vähän stressatessakin. Seuraavien taiteeseen liittyvien projektien suunnitelmat ainakin perillisellä hukkuvat muiden asioiden joukkoon. On aika vaihteeksi keskittyä elämän toisiin vastuualuesiin.

Tulee ajatelleeksi että kääk - mitä kaikkea äidin taiteen ystäville olen luvannutkaan seuraavaksi. Vierailuja, pieniä näyttelyitä, muisteloita, kuitteja, julkisten töiden dokumentointia, kirjoituksia... Tämä voisi äärimmillään olla melkein kokopäivätyö. Ainakin pari vuotta.

Koska en kuitenkaan voi omistautua perillisyydelleni täyspäiväisesti, on täytynyt laittaa kuraattorin rooli syrjään. Ehkä nyt alkaa olla oikea aika jälleen suunnitella tulevia tempauksia, vaikka ne tapahtuisivatkin vasta vuoden päästä. Tai kahden. Tai ei koskaan.

Sirkus, 1984. 62x72cm, öljyväri kankaalle.



Viime kevään näyttelyn avajaisten jälkeen minulla alkoi talviloma palkkatöistä. Sitä käytin tauluvaraston järjestelyyn. Kuten myös irtolomaviikkoani kesäkuussa. Ei tehnyt mieli raportoida. Kontrasti kukkapuskien availuun ja avajaishuumaan oli sen verran suuri ja aikaa liian vähän.

Kirjoitin kesällä aivan toisaalle päiväkirjatyyppiseen yhteyteen "reportaasini" - siihen liittyy myös tämä taiteen varastointi - ja sen voi halutessaan selata täältä (klik). Pitkä on, mutta niin alkaa olla tarinakin. 

Syntymäpäivä, 1985. 60x73cm, öljyväri kankaalle.
Taide ei suojele vuotavilta katoilta, mutta parhaimmillaan se voi antaa yleisölle pientä henkistä puskuria arkeen. Esillä pitäminen on mielekästä. Niin minä ajattelen kaikista taiteenaloista, vaikken ole itse edes mikään suurkuluttaja.



Valitsin tähän yhteyteen Tiina Énon 1980-luvun töitä, jotka kuvasin samalla kun siirtelin tauluja paikasta toiseen silloin kevätkesällä 2017. Laskin, että teoksia on nyt ainakin neljässä paikassa varastossa virallisesti ja ystävien seinillä hoidossa jonkin verran.  

Suhteeni näihin äidin uran alkuajan teoksiin on ristiriitainen. Mutta osaltaan taidehistoriaa nekin. Näitä en vielä ole kanniskellut yleisön nähtäväksi, ties jos vaikka seuraavaan esillepanoon laittaisinkin. Riippuu paikasta - mukava jäädä miettimään, että mikähän se voisi olla.

Yhteinen hedelmä, 1988. 77x90(?) öljyväri kankaalle.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sammatti 1989.


Yksityiskohta maalauksesta Epäilys, 1989.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Kun tutkin Tiina Énon isoja vanerilaatikoita, joihin hän oli varastoinut aikoinaan pienehköjä maalauksiaan, niin löysin töitä 1980-luvun lopusta. Minä en muistanut niitä käytännössä ollenkaan. Toki olin niiden tekoaikana itse rippikouluikäinen ja kiinnostuksen kohteeni olivat varmasti aivan muualla kuin äidin taiteessa. Lisäksi uskoisin, ettei tämä vaihe ollut aivan kultakautta taiteilijan uralla, mutta esille sitä oli kuitenkin päätynyt esimerkiksi Sammatin Taidenavettaan.

Perhealbumiin oli Tiina Énon äiti Leena Himanen liimannut sekä tyttärensä lähettämiä valokuvia, että kopion lehtijutusta Vantaan Seudussa (6.7.1989). Valitettavasti kopiossa ei näy jutun kirjoittaneen toimittajan nimeä, mutta joka tapauksessa siinä kerrotaan mm. näin:

"Kesänäyttelyistään jo muutaman vuoden aikana tutuksi tullut Sammatin taidenavetta sijaitsee kolmisen kilometriä kirkonkylän keskustasta olevan Johannes Lohilammen museon vieressä.

Kauniit maisemat ja navetan taideanti ovat tehneet siitä suositun poikkeamiskohteen. Tämän kesän näyttely on rakennettu 19 taiteilijan töistä. Vantaalaisia poikkeajia ilahduttaa, että kesänäyttelyssä on esillä myös oman kaupungin kuvantekijän tauluja."

(Perhealbumista.)

"Tiina Leppänen-Éno pitää navettaa hyvänä. Sen valkoiseksi kalkittuja, vähän röpelöisiä seiniä vasten kuvat istuvat oivallisesti. Varsinkin hänen taulujensa syvät ja voimakkaat värit saavat seinien kalpeudesta etäisyyttä, nousuakin. Tiinalla on näyttelyssä kaikkiaan 15 työtä; neljä navetan yläsalissa, alakerrassa 11 työtä.

Jos Tiina on kuvannut modernia tyylisuuntaa edustavien taulujensa tarinoita usein kissahahmojen kautta, esittäytyy nyt näyttelyssä olevissa tauluissa toinen symboli, ihmishahmo.

Ne eivät ole elävästä mallista piirrettyjä. Ne ovat omassa mielessä syntyneitä, paremminkin viitekuvia. Niistä voi päästä juoneen kiinni, ja niistä saa myös aineksia keksimään omia tarinoita. Jos niin haluaa. Myös tauluja nimetessään hän on varannut katsojalle vapauksia."

(Perhealbumista.)

"Tiina on maalannut tauluja jo vuosia. Välillä enemmän, välillä on ollut taukoja. Välillä hän on yrittänyt vaihtaa alaakin. Nyt hän on selkeän vakuuttunut asiastaan; taiteilu on alkanut tuntua elinkautiselta. Sellaiselta elinkautiselta, jossa on nautinnon ja elämän makua.

Alussa värit olivat kepeitä ja köykäisiä. Aikaa myöten skaala on tummentunut, toisinaan ne ovat painuneet tumman syvempiin sävyihin asti."

(Perhealbumista.)


"Tiinalla on nyt tumma aika, mutta mitenkään hyökkääviä eivät värit, eivätkä myöskään kuvien osin abstraktiset muodotkaan ole."


Epäilys, 1989. 30x30 cm, öljyväri kankaalle.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Taiteilija oli siis tuohon aikaan vielä vantaalainen, ja vaikutti kaupungin taidepiireissä vielä vajaat kymmenisen vuotta. 

Itseäni on nyt äidin taiteen kausia ja lehtijuttuja tutkiessa lähes huvittanut maininnat kissateeman läsnäolosta maalauksissa. Mielestäni niitä kissatöitä ei ihan niin paljon ole, että voisi puhua suoranaisesta kaudesta, vaikka aihe toki ainakin parin vuosikymmenen töissä näkyykin.  


perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kehityksen "pikatarkastelua"



Retrospektiivisen näyttelyn lähestyessä olen alkanut etsiä Tiina Énon taiteellisen uran käännekohtia. En ole varma, kuinka tärkeää niiden löytäminen on, mutta oletan merkkipaalujen näyttämisen tarkoittavan myös yleisöystävällisyyttä. 

Siinä missä 20-vuotiaan taiteilijan 1970-luku oli vielä aiheen opiskelun ja ensimmäisten näyttelyiden aikaa, seuraavalla vuosikymmenellä alkoi tapahtua oikeasti ja lisää.

Olen valinnut nyt esimerkeiksi kolme teosta vuosikymmenten alusta. Ne kaikki ovat pienehköjä, alle puolimetrisiä sivuiltaan, ja koen että kokojensa vuoksi myös hyviä verrattavaksi rinnakkain.

Kävin taannoin hyvän keskustelun aiheesta, ja kuulin äidin taidetta kokeneen ihmisen näkemyksen.


"Tulit takaisin", 27x30cm, öljyväri kankaalle 1982.

"Tiina Énon taide alkoi saada voimaansa siinä kohdassa kun taiteilija alkoi perustaa ilmaisunsa havainnointiin eikä keksittyihin sisältöihin."

Tässä 1980-luvun alun työssä voi nähdä vielä sitä "keksittyä" sisältöä.  

Maalauksen nimi yhdistettynä kuvaan tuo minulle väistämättä mieleen äidin taustan. Pikkusiskon kuolema vuonna 1971 tuntuu olevan tässä työssä läsnä. Silti on osattava irrottaa maalaus myös henkilöhistoriasta, vaikka kiusaus tulkitsemiseen on suuri. 

Kun tarkastelee yksityiskohtia, voi tässä Tiina Énon maalauksessa havaita selkeiden viivojen lisäksi myös monikerroksista väritasojen käyttöä. Se tuli olemaan teoksille ominaista loppuun saakka. Vaihtelua ulottuvuuksissa tuli vielä vuosien varrella olemaan paljonkin.



1990-luvun alku oli eräs virstanpylväs, ja ansaitsee ihan oman huomionsa. Virstanpylväällä tarkoitin ensin yleisömenestystä, mutta kun tarkastelin asiaa lähemmin, huomasin kyseessä olleen myös käänteen muotokielessä. 

Kymmenen vuotta elämää oli eletty - kulunut - ja se alkoi näkyä myös tavassa tehdä kuvia.

Perehdyin teokseen, joka sinänsä ei ole ollut ehkä huippukohta, yleisön tai taiteilijankaan suosikki - vaan saattoi ennakoida sellaista:

"Asetelma", 41x50cm, sekatekniikka kovalevylle 1992.

Kokonaisuus jättää katsojalle paljon enemmän tulkinnan varaa kuin ennen. Ei olla enää "keksityissä sisällöissä". Ei askaroida tietoisen historian tai todellisuuden kanssa, vaan annetaan tunteiden tulla.

Alkoi syntyä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä teki ja tekee teoksista mielenkiintoisia.

Alkoi hyvän hämmennyksen aika, joka ei koskaan sitten päättynytkään. Sekä itse tekijän että yleisön kiinnostus teoksia kohtaan lisääntyi, ja se näkyi sekä luomisen voimassa että määrässä. Ehkä myös katsojien ääneen lausutuissa kokemuksissa, niin muistaisin.

Tiina Éno tuli itsevarmaksi ja yleisö merkitsi kokijoita, joiden mielikuvitus saattoi antaa maalauksille lopullisia yksilöllisiä merkityksiä.

(Yksityiskohta.)


Vuosituhannen vaihteeseen mennessä ilmaisuun oli tullut jälleen tuoretta potkua - jos sellainen sana tässä yhteydessä sallitaan:

"Sininen kosketus", 50x40cm, öljyväri kankaalle 2001.

Kerroksellisuus oli lisääntynyt, ja yksittäisestä teoksesta löytää aina vain uutta katsottavaa. Ei ihme, että Tiina Énon työt tulivat herättämään yhä enemmän kiinnostusta.

(Yksityiskohta.)

Vaikka värit ovat kuvataiteilijalle tietenkin mitä tärkein elementti, niin tuntuu että Tiina Éno oli vuosituhannen vaihteen jälkeen löytänyt ne tosissaan - jopa ehkä muotojen kustannuksella (?) - teoksissa alkoi olla ihan uudenlaista monikerroksisuutta.

Lisäksi taiteilija kokeili vuosien varrella eri tekniikoita, mutta tuntui palaavan aina itselleen ominaisimpaan. Eli puhtaaseen maalaamiseen.

(Yksityiskohta.)

torstai 8. toukokuuta 2014

Tornin Ateljeebaari 1983


"Me kolme auringossa", 124 x 104 cm, 1982, öljyväri kankaalle.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Sen verran aloittelija vielä olen tässä äidin taiteen dokumentointityössä, että kun valokuvasin näitä tauluja ensimmäisen kerran kuukausi sitten, en tajunnut ottaa mittoja ylös samalla. Joka tapauksessa nämä vuonna 1982 maalatut työt kuuluvat kategoriaan "isot". Arvelin silloin kuvia tietokoneelta katsellessani ja arvioidessani, että töiden sivujen mitta on 140 cm:n luokkaa. Väärin arvioin.

Korjasin mitat kuvateksteihin kun hoidin työn näiden osalta loppuun.

Mielestäni näitä ei ole maalattu meillä kotona - muistaisin sen kyllä - joten Tiina Énolla oli jo tähän aikaan luultavasti oma työhuone Vantaalla. Yhteen aikaan se oli Hakunilassa lähellä kotia, sittemmin Länsimäessä Vantaan kaupungin taiteelliseen työskentelyyn vuokraamassa tilassa.

(Luin juuri nyt keväällä jostain, että Vantaa luopuu Länsimäen taiteilijatiloista. Sääli.)

"Matka uneen", 124 x 104 cm, öljyväri kankaalle, 1982.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Tiina Éno oli kautta linjan aika tuottelias, mutta tällöin 1980-luvun alussa teoksia näyttää syntyneen varsin paljon. Nämä kaikki kolme - ja paljon muuta - on siis minulla varastossa, ja toki myytävänäkin. Hinnoittelun minä koen todella vaikeaksi, täytyy kysyä asiaan neuvoa viisaammilta. Viimeistään sitten kun pidän seuraavan näyttelyn.

Vähän harmittaa, kun ei tullut äidin kanssa käytyä keskusteluja tämän kauden tauluista. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tiina Éno itse näistä ajatteli 2000-luvulla. Oma suhteeni niihin on jotenkin ristiriitainen, en osaa ollenkaan arvioida, ovatko ne "hyviä" vai eivät. Oman aikansa tuotteita ne ainakin ovat, ja suuren kokonsakin puolesta kyllä ihan näyttäviä.

Näyttelyissäkin ovat olleet. Ainakin näistä kolmesta tämä alla oleva työ oli syksyllä 1983 esillä Hotelli Tornin Ateljeebaarin näyttelyssä.

"Perhe punaisesta tornista", 85 x 114 cm, 1982, öljyväri kankaalle.
Allekirjoittaneen kuvaama.

Minäkin muistan ne avajaiset, olin silloin 9-vuotias. Menin sinne kummitätini kanssa vaatekaupan kautta, sain uuden hameen ja viininpunaisen poolopaidan. Kummitäti piti äitini valitsemaa asuani jotenkin epäsiistinä, senkin muistan. Oli pientä draamanpoikasta.


Perhealbumin valokuvat itse esillepanosta ovat aika kelvottomia täällä jaettavaksi.

Äiti oli jo tuohon aikaan avoliitossa tulevan aviomiehensä Pertti Énon kanssa. Valitettavan aikaisin äiti myös jäi hänestä leskeksi, vielä saman vuosikymmenen loppupuolella. Tässä nuoripari Ateljeebaarin avajaisissa:


keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

1982

Nyt on niin, että en uskalla kiveen hakattuna ilmoittaa tämän näyttelyn olleen Taidesalongin kellarissa, vaikka melko varma olenkin. Sitten kun saan tarkistettua - tai siis löydän tiedon - voin sen tänne varmentaa. Vaan en ole niinkään vakuuttunut onko itse näyttelypaikalla niin suurta merkitystä lopulta, maalauksissa se merkittävämpi todellisuus ja voima on kuitenkin.

Tiedän, että äidillä oli aina apua näyttelyiden pystytyksissä. Osa hänen ystävistään ei vielä ole valmiina muistelemiseen, eikä tarvitsekaan. Minulla on nyt se hetki, kun haluan asiapalasia koota - enkä voi jäädä niin sanotusti tuleen makaamaan. Toimintaani sanelee motivaatiohetkien lisäksi ajankäytön realismi.

Siksi kuvien laatukaan ei ole nyt kovin hyvä. Olen alkanut skannata materiaalia suoraan valokuva- ja lehtileikearkistoista. Jos sitä päivää jään odottamaan, että ehdin laadukkaasti digikuvauttaa kaiken varastoimani taiteen, en pääsisi tästä eteenpäin pitkään aikaan.

Päätin, että ei siitä varmaan ainakaan haittaa ole, jos jatkan nyt näillä mitä käsissäni on.

Talviyön sankari 1982, öljyväri kankaalle.

Värit eivät näissä kuvissa vastaa täysin todellisuutta, ja muistankin esimerkiksi ylläolevan taulun (jonka koon täydennän tänne, kun teoksen saan mitattua - mikäli se minulla enää edes on, luultavasti on.) vaaleamman sävyisenä. 

Muistan myös sen, että työ roikkui kotimme seinällä. Aina. Ja että minua kiusaannutti sen pippeli seksuaalisuus. Olinhan vasta 8-vuotias kun se on maalattu. En myöskään muista tästä näyttelystä mitään, on hienoa että arkistoista materiaalia löytyy. 

Kaupunkiomenat 1982, öljyväri kankaalle.

Tiina Énon äidin - siis isoäitini Leena Himasen - rakentamiin albumeihin on koottu jonkin verran myös lehtileikkeitä, ja varmastikin taiteilijan epävarmuutta on edes vähän hälventänyt lyhyt mutta hyvä kritiikki. Jos oikein ymmärsin lähdemateriaalia, niin se oli jopa ihan Helsingin Sanomissa. Huomatkaa, että äiti käytti silloin vielä sukunimeä Leppänen. Sen jälkeen tuli Leppänen-Éno ja sitten pelkkä Éno. Tarkkoja vuosilukuja näistä nimenmuutoksista ei nyt ole käsillä.

"Esikuvien takana tulevaisuus  

Tiina Leppäsen neljäs yksityisnäyttely on virkistävä ja hyväntuulinen retki pakottomaan luomisen iloon ja väriherkutteluun. Vaikkakin monissa näyttelyn maalauksissa tuntuu ilmiselvä Kleen teosten esikuvallisuus, tätä seikkaa tässä tapauksessa on katsottava läpi sormien. Leppäsen voima on ennen kaikkea graafisessa viivankäytössä, jonka avulla kuvapintaa jäsennetään kauttaaltaan rytmiseksi kokonaisuudeksi. Viivan veto ja lento tukee usein imelinä hohtavia värejä. Omaperäisimmillään Leppäsen kuvakirjoitus on hyvin pienikokoisissa maalauksissa. Sensuelli henkäys lisää niiden reipasta elinvoimaisuutta. Kunhan esikuvien ote hieman hellittää, on Leppänen valmis lupaavaan tulevaisuuteen." (Kaj Kalin)

Siniset omenat 1982

Ohessa vielä pari kuvaa suoraan albumeista. Niiden lisäksi minulla on käsissäni pahvilaatikoittain sekalaista materiaalia. 

Jäin myös vähän huvittuneena miettimään tämän näyttelyn "omenateemaa". Että on ollut sitten "Kaupunkiomenat" ja "Siniset omenat" samassa nimikavalkadissa. Ihan kiva ja hyvä ja tärkeä asia, että minä sain aikuistuttuani osallistua nimiasioihin. Ei olisi mennyt omenateema läpi. 

(Toisaalta taiteilija kyllä piti aina päänsä, jos oli jostakin varma. Että ehkä omenateemalla oli vuonna 1982 jokin suuri syy ja merkitys.)