Rakastaa, ei rakasta (2002)

Muutettuaan vuosituhannen vaihteen tienoilla Helsingin Kallioon, Tiina Éno alkoi samantien mielellään osallistua kaupunginosatapahtumiin. Talvisin Kallio kipinöi ja kesäisin se kukki. Jostakin syystä minulle on mieleen jäänyt kylmän vuodenajan tapahtumat.

Vuodet kuluvat nopeasti, mutta tuntuu ettei siitä ole pitkäkään aika kun olin Helsinginkadun Harjutorilla apuna tekemässä "Pikkujoululiputusta". Äiti oli rekrytoinut paikalle myös miestyövoimaa virittämään pyykkinarua.

Siihen roikkumaan laitettiin kirpputoreilta ja kierrätyksistä haalittuja punaisen eri sävyissä lepattavia liinoja ja pyyhkeitä. Taisi joukossa olla vaatekappaleitakin. Keikuttiin remonttitikkailla ja sormet olivat kohmeessa.

Osa tekstiileistä katosi installaation aikana, ja äiti piti sitä hyvänä. Hän sanoi, että varmaankin meni tarpeeseen. Minä muistan miettineeni, että kyllä on taiteesta moneksi.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Ohessa tilataidetta samaiselta paikalta, ja ideassakin on jotain samaa:

Kuva: Arto Keskinen. (Rajauksesta voi syyttää allekirjoittanutta.)

Rakastaa, ei rakasta -installaatiolla oli kuitenkin oma lähtökohtansa. Voi olla, että se liittyi jopa taiteilijan silloiseen elämänvaiheeseen. En ole varma, enkä usko että äiti myöntäisikään, jos näin olisi.

Yksinäisyyden tunne ja huoli siitä, että tuleeko varmasti rakastetuksi ja millä tavalla. Minusta tuntuu, että ne painoivat taiteilijaa yllättävän paljon. Tai vähintäänkin askarruttivat.

Tyynynä sängyllä on jumalattoman painava marmorinen kivi. Mistähän äiti senkin löysi, ja kukahan kiven kantoi. Tämän teoksen rakentamisessa en ollut mukana, vaikka sitten katsomassa toki kävin ohikulkeissani. Tuntui hullulta siinä muiden Hesaria tallaavien joukossa miettiä, että tuossa rakennelmassa on äidilläni sormensa pelissä.

Sänky oli tallessa äidin työhuoneella loppuun saakka, minä luovutin sen kierrätykseen. Mutta kiven halusin jostain syystä säilyttää, vaikken jaksa sitä itse edes nostaa.

Kuva: Arto Keskinen

Saattoi minulla olla vähän kirjavat ajatukset itse teoksen suhteen, mutta siitä minä olin yhtä mieltä äidin kanssa, että kaupunginosa-aktiivisuus on iloinen asia. Mukavaa ja eläväksi tekevää on se, että työhuoneissaan vakavina puurtavat taiteilijat tulevat näkyviksi kotikaupunkinsa pihoissa ja puistoissa.

Ihailin äidin osallisuutta. Itse olen aina ollut lähinnä kadunkulkijatyyppiä, yleisöä.

Työhuoneella

Lokakuussa 2011 otin kuvia tietenkin ennen kuin koskin mihinkään.

Tiina Éno maalasi ainakin vuosikymmenen viimeiseksi jääneessä vuokratyöhuoneessaan Pääskylänrinteessä, Sörnäisissä. Näin minä muistelisin. Minä saan vielä edelliseltä vuokralaiselta ehkä sen täsmällisen vuosiluvun, jolloin ateljee vaihtoi taiteilijaa. Saattoi se olla vielä ihan markka-aikaakin. Sen minä nyt kumminkin muistan, että vuokra nousi aikamoista tahtia.

Työhuonekustannukset lienevät yksi taiteilijoiden kroonisimmista huolista.

Koska äiti asui 17,3 neliön yksiössä, työhuoneesta tuli paikka myös monelle arkistolle ja keräilykohteille. Taulutkin oli huonekorkeuden ja äidin ystävän rakentamien telineiden ansiosta varastoitu ateljeeseen. Potentiaalista materiaaliakin sinne oli keräilty. Voin avoimesti myöntää, että pikkuisen tunsin marttyyriutta kun totesin sen urakan, joka kaiken läpikäymiseen liittyi.

Sain kyllä paljon apua, mistä olen lopun elämääni kiitollinen.

Työhuoneen vuokrasta tuli minunkin krooninen huoleni puoleksitoista vuodeksi, kun en vaan pystynyt parempaan tehokkuuteen huoneiston tyhjentämisen kanssa. Viime vuoden maaliskuussa kärrättiin viimeinenkin kuorma pois ja tauluvarasto on nyt mökillä, palaan siihen vielä tietenkin. Siellä on vaikka mitä.

Olen joskus jopa käyttänyt ilmaisua, että työhuoneesta tuli äidille kodin jatke. Voi olla, että äiti olisi tästä eri mieltä. Korostaisi vain, miten tärkeää mielenterveydelle on, ettei töitä tehdä kotona. Varmaan tästä on erilaisia koulukuntia. Joka tapauksessa Pääskylänrinteessä oli levysoitin ja lepopaikka. Taidekirjoja ja runoja. Somia asetelemia siellä, missä eivät olleet työskentelyn tiellä.

Monilla ihmisillä on paljonkin muistoja työhuoneeseen liittyen. Voi olla, että niistäkin kirjoitellaan täällä vielä. Äiti nimittäin piti siitä, että ateljeessa vierailtiin ja vietettiin aikaakin, vaikkakin mieluiten sovitusti. Yllätyspistäytymiset hän koki joskus kiusallisiksi keskeytyksiksi. Äidin työskentely työhuoneella oli aktiivisimmillaan aika kurinalaista. 

Minulle oli tärkeää saada pitää muistojuhlat nimenomaan työhuoneella, ja pienen vieraiden porrastamisen ansiosta se mahdollistuikin.

Sain minäkin sitten osani siitä todellisuudesta, mistä äiti eläessään puhui. Kuinka joskus piti oikein pakottaa itsensä työhuoneelle. Äiti tarkoitti sillä usein sitä, että joko edessä oli pakollista teknistä työtä kankaiden pingottamisen kanssa tai siivousta. Tai sitten käsillä oli jokin vaikea taiteellinen vaihe tietyn työn tai murroskauden kanssa.

Joskus minua tietenkin tyttärenä ärsytti taiteilijaäidin tuskailu. Ajattelin, että menisi "oikeisiin töihin", niin tietäisi miltä itsensä pakottaminen tuntuu. Nyt uskallan todeta, että mahtavat ne paineet olla aika suuria ja turhauttaviakin, jos ammattina on kuvataide.

Kesällä 2012 minä suunnittelemassa
ensimmäistä pitämääni yksityisnäyttelyä
äidin töistä.

Torikauppiaan paluu (2011)

Näin jälkeenpäin asioita ajatellen tuntuu melkein koomiselta se, miten ilmiselviä nimiä tuli äidin kanssa tauluille laitettua. Että ei se nyt loppujen lopuksi ollut kaikkein mielikuvituksellisinta antaa hehkuville töille nimiksi aina jotain sitrushedelmiin tai helteeseen liittyvää.

No ehkä vähän liioittelen, kyllä niitä toisinkin nimettiin.

Tulette vielä huomaamaan.

On olemassa mm. taulu, jonka nimeksi pitkän pohdinnan tuloksena syntyi Appelsiinimarkkinoilla. Tokkopa meistä kumpikaan oli koskaan sellaisessa tilaisuudessa edes käynyt. Vaan voi kokemattomuudessa olla hyvätkin puolensa. Tarina alkoi elää, mielikuvitus tehdä työtänsä ja niinpä meistä ensin toinen ja sitten kumpikin näki alla olevassa maalauksessa sen, miten Torikauppias palaa tauolta paahteiselle markkinapaikalleen jatkamaan itseviljeltyjen appelsiinien kauppaamista:

90x120 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011 (Kuva: Galleria Bronda)

Taiteilijan työhuoneen kelmeltä tuntuvassa ateljeevalossa oli aika ihanaa viipyillä sitrusmarkkinoiden aurinkoisessa ja kuumassa tunnelmassa. Oikein helleilma väreili. Ja teos sai tosiaan nimekseen Torikauppiaan paluu. Olimme siihen tyytyväisiä. Tuntui merkittävältä, että kuva on osa laajempaa tarinaa. Sellaista, johon katsoja voi itse kertoa loput. Väkisinkin syntyy henkilökohtainen kontakti maalaukseen, jos sen voi liittää osaksi tapahtumien tai kertomusten kokonaisuutta.

Niin meillä oli tapana ajatella ja siksi nimeämiseen käytettiin paljon aikaa. Se oli tärkeää.

Nyt kun tätä kirjoittaessani tarkemmin ajattelen, niin eivät nimet ehkä sittenkään olleet täysin ilmeisiä. Kun katsotaan, miten toisen tähän valitsemani teoksen nimi on Mandariinin tuoksu, niin värimaailma on aika mielenkiintoinen noin niin kuin perusmandariinia ajatellen.

Tunne siitä, mitä sitrushedelmä suomalaispimeässä talvi-illassa voi parhaimmillaan merkitä - olisiko sellainen sitten vangittu tähän maalaukseen. Ehkä se tuntuu vähän pieneltä mielleyhtymältä, ainakin minusta. 

Maalauksen tarina saattaa kertoa jotain suurempaa.

Taiteilija itse ihmetteli teokseen ilmestynyttä vihreää "täplää". Sillä oli siellä täysin oma paikkansa.

90x70 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011 (Kuva: Galleria Bronda)

Kuvaparit Italian grafiikasta (2011)

Äidin taiteen tekemistä ei kertakaikkiaan voi taltioida ilman toistuvia viittauksia Italiaan. Niin se vain on. Vaikka konkreettisimmin Firenzen lähellä vietetyt ajat näkyvät siellä painetussa grafiikassa, niin väittäisin, että vaikutteet eteläeurooppalaisesta valosta ja tunnelmista tuntuivat myös monessa kotimaassa maalatussa teoksessa.

Tulen varmastikin palaamaan tähän teemaan useasti.

Nyt valitsin - sattumanvaraisesti, myönnän - pari mielestäni hyvää esimerkkiä siitä, miten nähty ja koettu on voinut vaikuttaa äidin töihin. Ensimmäisessä kuvaparissa itse kiinnitin huomiota erityisesti siniharmaan sävyihin. Joku toinen voi pistää merkille aivan jotain muuta.

(Tiina Énon oma kännykkäkuva, 2009)

Marzo XXV, 2011, 24x29cm (Kuva: Galleria Bronda)

Värien lisäksi ehkä - tai oikeammin kai kaiken järjen mukaan - kohdatut muodotkin palautuivat taiteeseen. Ihme kyllä äidillä ei koskaan ollut kunnon kameraa. Kun kännykkäaika kehittyi siihen pisteeseen, että puhelimella saattoi ottaa myös kuvia, niin äitikin alkoi täyttää muistikorttia näkemällään.

Ihan niin kuin yksityiskohdat eivät olisi jääneet hänen mieleensä muutenkin.

Toisaalta hänestä oli hauskaa väliraportinomaisesti viihdyttää lähipiiriään lähettämällä kännykkäkuvia matkoiltaan. Nämäkin pari valokuvaa sain äidin ystävältä ja löysin tänään myös itse taitelijan kovin vähälle käytölle jääneeltä tietokoneelta.

Samalla selvisi myös kuvien ajankohta ja vahvistui se, että tällainen kuvaparien laatiminen on minun keksintöäni. Äiti ei tarvinnut töidensä esikuviksi ja muistinvirkistykseksi ottamiaan valokuvia. Minä sen sijaan näköjään tykkään sekä huvitella että pohtia yhtäläisyyksiä. Ei ihme, että taiteilijaäiti piti tytärtään joskus vähän tylsänä järki-ihmisenä.

(Tiina Énon oma kännykkäkuva, 2009)

Marzo XXXII, 2011, 15x11cm (Kuva: Galleria Bronda)

Grafiikanlehtiä on paljon. Jokainen monotypia on tietysti erilainen, samoin eri vuosien tai hetkien tunnelmat. Osa säilyttämistäni pikkutöistä on kehystettyjä, mutta itselleni varsinainen aarre on ollut se taiteilijan itsensäkin hyväksymien vedosten "läjä", jota olen yrittänyt setviä järjestykseen.

Monotypiat ovat olleet myös yleisön suosiossa. Äiti sanoisi tähän ehkä, että suosioon on vaikuttanut esteettisen "helppouden" lisäksi myös tietenkin varsinaisia maalauksia edullisempi hinta. Mielestäni aivan ymmärrettävää.

Pimeän valoa (2004/2006)

Tuskin mikään Tiina Énon taidenäyttely jätti ketään aivan kylmäksi. Abstraktit, tunnepohjalta syntyneet teokset saattoivat olla yhtä aikaa sekä voimakkaita että pehmeitä. Katsojista joku piti yksittäistä taulua hyökkäävänä, jollekin toiselle sama työ toi iloa ja lohtua.

Kokonaisuus näyttelyissä oli usein pysäyttävä.

(Kuva: Arto Keskinen)

Malmitalolla oli esillä myös kolmen teoksen sarja, Pimeän valoa. 

Kooltaan nämä sekatekniikalla kankaalle toteutetut työt ovat 140x100cm.

Myöhemmin, äidin kuoleman jälkeen, moni yritti ehdottaa että sarjassa olisi näkyvissä etiäinen tai tieto vakavasta sairaudesta, joka johtaisi menehtymiseen. Mutta näin ei kylläkään ollut, itse puhuin äidin kanssa pitkään näistä teoksista ihan jo kauan ennen sairastumista.

Taiteilijan mielestä ne eivät olleet synkkiä, ja minä koen samoin. Tummuus antaa valolle aivan toisenlaisen mahdollisuuden kuin kirkkaus.

Pimeän valoa -sarja on oma, ehkä suorastaan taiteellinen käännekohtansa. Se edusti tekijälleen mahdollisesti uudenlaista ryhtiä keltaisen rinnalle. 

(Kuva: Galleria Bronda)

Minulla on mielenkiintoinen haaste näiden teosten ajoittamisen kanssa. Näyttelyn työt ovat vuodelta 2004, mutta oheisen kuvan taulun tekoajankohdaksi on määritelty 2006. Veikkaan, että äiti on saattanut Malmitalon näyttelyn jälkeen parannella maalaustaan, ja sellaisen tuloksena vuosiluku täytyy tietenkin muuttaa.

Yksi näistä kolmesta on myyty. Toinen odottaa ostajaansa tällä hetkellä Brondalla, ja minä edelleen säilytän kolmatta. Sekin on myynnissä.

Niin kuin moni muukin työ. Yhteyttä ottamalla saat halutessasi tietää lisää.

Keltainen (Lähde.)

Taiteilijaa itseään huolestutti joskus. Totta puhuen, aika useinkin. "Mitä jos en kehitykään. Ovatko työni vanhan toistoa." Eräs pohdinnan aiheista oli pitkään jatkunut keltainen kausi. Yksi katsojien rakastamimmista vaiheista, uskaltaisin väittää. Äiti murehti uuden näyttelyn alla, niin kuin taiteilijan tavallaan kuuluukin, jos säilyy terveellä tavalla nöyränä. Niin minä ajattelen.

"Sanovatkohan kaikki, että taas sitä keltaista."

Minä en kyllä muista aivan suorina edellisiä sitaatteja, mutta kuuntelin aikoinaan aika paljon näitä äidin pohdintoja. Tutkittiin värejä ja pintoja, että on niissä eroja. Keltainen kausi - vähän itse vierastan tällaista kausittamista - alkoi varmaan juuri 2000-luvun kynnyksellä ja väri hallitsi vuosikausia niin isojen kuin pientenkin maalausten maailmaa.

(Kuva: Arto Keskinen)

Yllä oleva öljyvärimaalaus kankaalle on vuodelta 2004.

Itse luokittelen sen "keskikokoiseksi", 60x50 cm ovat viralliset mitat. Minä lisään tänne kyllä taulun nimenkin, kun sen löydän. Arkistot ovat vielä aika sekaisin. Nimeämisestä tuli vuosien mittaan tärkeä loppusilauksen vaihe. Siinä minäkin sain olla apuna.

Tämän työn nimi voisi aivan hyvin olla esimerkiksi Lähde. 

Kylpyamme went camping 2003

Sinisestä kylpyammeesta on hyvä aloittaa. Siihen - mutta ei yksin siihen - kiteytyy kätevästi se raskaansarjan osuus, joka taiteilijan fyysiseen työhön liittyy. Tai siis lähipiirin fyysiseen työhön. Viime talvena, kun minä tyhjensin äidin työhuonetta, sain rekrytoida aika monta miestä kantamaan ammetta.

Sehän piti tietenkin saada säästää.

Mistä lie alunperin löytynyt. Roskalavalta varmaan, niin kuin moni muukin tilataiteen aihio.

Niin jäin vain miettimään, että en kyllä yhtään muista ketkä olivat itse taiteilijaa kymmenen vuotta sitten auttamassa ammeen raahaamisessa paikan päälle Töölönlahdelle. Jos ne ihmiset tulevat jostain esille, voisin ihan tarjota oluet.

Kun taide leiriytyy, kyse voi olla mistä vaan.

Äidille sininen väri merkitsi muistoa hänen omasta äidistään, joka kuoli vuonna 1998. Sen jälkeen - veikkaan - että ainakin kerran vuodessa syntyi teos myös ikävästä. Enemmän teoksia syntyi kuitenkin kaikesta muusta.

(Kuvat: Arto Keskinen)

Minä voin tulkinnoissani olla kyllä väärässäkin. Sininen väri nimittäin yllätti taiteilijan itsensäkin aina ilmestyessään. Virallisesti emme pitäneet sitä surutyön värinä. Murheeseen äidillä oli eräs pidempi projekti, josta kerron myöhemmin.