Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maalaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maalaukset. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. helmikuuta 2017

Uutta vanhaa.



 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.





Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.

torstai 12. tammikuuta 2017

Kohti seuraavaa näyttelyä

Perillinen nimeämishommissa taiteilijan työhuoneella keväällä 2012.


Viime loppukesän vierailu Tiina Énon taidetta kehystäneessä Galleria Ars Longassa on poikinut näyttelyn tulevalle huhtikuulle. Pitkästä aikaa pääsen tyttärenä esillepanon suunnitteluun, ja mielessä on tietenkin laittaa näytille myös sellaisia teoksia, jotka eivät vielä koskaan ole olleet esillä. Kyseessä on taiteilijan aivan viimeisimmiksi jääneitä töitä, joilla ei vielä ole edes nimeä.

Tiina Énon apuna osallistuin usein maalausten nimien keksimiseen ennen näyttelyitä. Menin viinipullon kanssa työhuoneelle viihtymään, vaikka itse taiteilija olikin täysraitistunut. Saatettiin laittaa jokin vinyylilevyistä soimaan ja tehtiin pitkä työpäivä teoksia tarkastellen. Se tuntui hieman boheemilta, mutta oli täyttä työtä. Aina ei oltu oikein vireessä, ja nimet syntyivät pakottamalla. Tällainen oli tilanne esimerkiksi ennen äidin näyttelyä Brondalla. Meillä oli tieto, että syöpä oli uusiutunut ja mielet laahasivat matalalla.

Enimmäkseen oli kuitenkin niitä toisenlaisia kertoja, kun uppouduttiin työhön täysillä. Ja välillä naurettiinkin. Taiteilijalla oli mielestäni taipumus nimetä töitään turhilla päällekkäisillä ilmaisuilla niin, että jos taulussa näkyi vihreitä ovia, niin se myös sai nimekseen "Vihreät ovet". Minulla oli pakkomielteinen tarve auttaa häntä pääsemään pois tästä piirteestä. Kyseinen vihreä teos vuodelta 2001 on näillä näkymin tulossa myös tämän kevään näyttelyyn.

Tänään nimeän täällä kahta maalausta yksin, ja tuntuu hyvältä taas tehdä tätä sivutyötä Tiina Énon taiteen parissa. Tauko on ollut paikallaan, mutta nyt on aika maalausten päästä jälleen esille.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Olin taiteilijan kuolinsyksynä hämmentynyt näiden maalausten äärellä. Ymmärsin, etteivät ne olleet keskeneräisiä, koska rautalangat ripustamista varten oli jo laitettu. Äiti ei ehtinyt näyttää näitä itse minulle, vaikka varmastikin hänellä oli jälleen suunnitteilla että yhdessä niitä vielä katsotaan. Täysin uusi taiteellinen suunta, mielestäni. 

Koska Tiina Éno ei yleensä hahmotellut teoksiaan etukäteen, niiden sisällöllinen tarkastelu "suoritettiin" vasta sitten kun ne oli todettu valmiiksi. Nimeämistyössä koin - ja koen - mielekkääksi yksityiskohdat, vaikka teoksen kokonaistunnelma olisi mikä. Tietenkin maalausten nimien "keksiminen" on varsin toisarvoista itse teoksiin nähden, mutta taiteiljalle oli tärkeää, ettei näyttelyssä ole nimettömiä tauluja.

Kuva saa lopullisen sisältönsä tietenkin katsojan silmissä, mutta myös nimensä kautta.

Minulla on nyt käynnissä aivotyö kevään näyttelyyn liittyen. On virkistävää tuoda Helsinkiin sellainen kokonaisuus, jossa voin näyttää Tiina Énon teoksia koko uran varrelta, vaikka varsinainen retrospektiivinen esillepano olikin toissa kesänä Alavudella. Pohdin ripustusta samalla kun valitsen mielessäni maalauksia. Koska avajaiset tulevat olemaan juuri kevään koittaessa, tekisi mieli tehdä hieman irrotteleva esillepano talven päättymisenkin kunniaksi.

Näyttelyn järjestämiseen liittyy teosten valitsemisen lisäksi muitakin työtehtäviä, jotka tuovat hyvää vastapainoa ripustuksen hahmottamiselle. Pitää päivittää kutsuvieraslista. Siihen on tullut tässä perillisvaiheessani paljon uusia ihmisiä, mikä tuntuu palkitsevalta. On mietittävä teema ja näyttelyteksti, lehdistötiedote. Koko esillepanon nimi!

Kun on perillisenä pitänyt kunnolla lomaa tästä aiheesta, työhön tarttuminen on jälleen varsin mielekästä. Kevättä kohti siis.

Aloitin vähitellen jo syksyllä. Tiina Énolla on nyt myös instagram-profiili @visual_artist_tiina_eno. Tervetuloa seuraamaan sitäkin!

Perillinen työssään talvella 2012 taiteilijan työhuoneella.



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

19 x 24 cm






Pienet teokset ovat monessakin mielessä suuria maalauksia huolettomampia. Näin perillisen näkökulmasta niiden kuljettelu ja varastointi on helppoa. Taiteen harrastajille puolestaan tällainen kokoluokka saattaa merkitä sitä, että maalauksen voi hankkia itselleen ilman isoja kipukynnyksiä. Pienelle teokselle löytyy aina paikka, vaikkei seinätilaa paljon olisikaan. Ja toki pikkumaalaukset ovat myös lompakkoystävällisiä.

Tammikuu-sarja vuodelta 1993 on ollut yksi yleisön suosikkisarjoista. Minulla on sitä jäljellä vielä viiden teoksen verran. Valokuvasin nämä jo syksyllä:





Kaikki tässä esillä olevat työt ovat saman kokoisia, 19x24 cm. Vaikka puhunkin maalauksista, niin virallisesti kyseessä on sekatekniikka. Tiina Énolla oli 1990-luvulla vaihe, jolloin hän elävöitti teostensa pintoja mm. raaputtamalla, sienitöpötyksellä ja sekoittamalla hiekkaa maalin sekaan. Pidän itsekin siitä vaiheesta kovasti, ja muistan miten lainasin äidin työhuoneelta pari isompaa tämän tyylisuunnan taulua silloiseen nuorenparin kotiini.

Myöhemmin ne teokset on myyty - harmi, kun en tiedä nykyistä omistajaa.

Äidillä oli teoria siitä, miksi ihmiset ovat pitäneet juuri tämän vaiheen töistä. Hän - mielestäni turhan vaatimattomasti - pohti, että nämä varmaan ovat "helppoja" myös silmälle. Esteettisesti kauniita, joskaan eivät muka välttämättä niin puhuttelevia kuin jyrkemmin väritetyt työt. Minä tyttärenä ja katsojana olen ennemminkin taipuvainen ajattelemaan, että yksivärisyys voi olla jopa tavallaan "vaikeampi" laji. No, joka tapauksessa "yleisö on puhunut" - ja pitääkin ihan miettiä, onko näistä töistä jokin sellainen, jota en myyntiin pistäisikään. Että jos säilyttäisin arkistomielessä itselläni yhden.







Hinnoittelupolitiikka melkein vaikeutuu sitä mukaa, mitä pienempi teos on kyseessä. Itse taiteilija inhosi hintojen määrittelyä varmaan vielä enemmän kuin minä nykyään. Olenkin siihen tarvinnut ammattilaisten apua aina näyttelyiden kynnyksellä, vaikka lopulta kuitenkin teen päätökset itse.

Aikoinaan nämä Tammikuu-työt ovat esimerkiksi Taidelainaamossa maksaneet 1500 markkaa, kuten kuvasta näkyy. 600 euron luokkaa siis tänä päivänä. Se tuntuu minusta hieman paljolta.




Sitten kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 2003 - äiti oli ilmeisesti tyytymättömyyttään maalannut osan Tammikuu-töistä päälle kokonaan uudet kuvat. Ja tussilla on kääntöpuolelle merkitty hinnaksi 250 euroa. Jälleen joudun miettimään, mikä olisi arvostava ja samalla yleisöystävällinen hinta nyt 13 vuoden jälkeen - taiteilijan kuolemasta on neljä vuotta - kun näitä sinisiäkin on enää jäljellä se viisi.

Uusia näyttelyitä en ole ihan vielä järjestämässä, joten minulla on aikaa pohtia tätä. Uskoakseni tämä on mahdollisimman epäkiinnostava aihe Tiina Énon taiteen ystäville, mutta arkipäivää minulle.


"Aukko", 2003. Öljyväri kankaalle.


Näissä 2000-luvun sinisissä töissä on jotain mainiota raikkautta minun silmääni. Taiteilijakin on niitä tarkastellut yksilöinä, koska on nähnyt vaivaa nimetäkseen jokaisen työn erikseen. Minulta on näköjään jäänyt vahingossa kuvaamatta sarjan "Aurinko laskee" -niminen maalaus. Se on ihan samanhenkinen kuin nämä muutkin tässä näytetyt.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä, miten tuntuu että pikkutöissä on enemmän katsottavaa kuin suurissa. Niin myös näiden kohdalla, koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun sille antaa vaan tilaa. Esimerkiksi alla olevassa maalauksessa minä näen sumusta ja tyrskeistä ilmaantuvan kalastajaveneen lähestymässä kotisatamaa.

"Keltainen rauha", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Kevätpäivä", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Tyyntä", 2003. Öljyväri kankaalle.

torstai 7. toukokuuta 2015

Violettia 2004

"Tapahtuma".
Öljyväri kankaalle, 35x43cm. 2004

Muistelisin, että näiden töiden tutkimisessa ja nimeämisessä minä olen ollut jo mukana. Keskustelimme äidin kanssa luultavasti siitä, miten silmien eteen piirtyi yhtäkkiä tuulista liikettä, syksyistä tunnelmaa. En tietenkään voi muistaa, minä vuodenaikana maalaukset on tehty - ja harvoin Tiina Énon työt akuutista ulkoisesta ajasta kertoivatkaan, vaan lähinnä sisäisestä maailmasta.

Siitä, josta hän ei ehkä itsekään ollut ollut tietoinen, ennen kuin näki sen kankaalla.


"Tyttö violetissa sadeviitassaan".
Sekatekniikka kankaalle, 35x43cm. 2004

Sadetta, haikeutta, ihmisen sisäisen yksinäisyyden kauneutta. Niitä katsoja ehkä kokee ylläolevassa teoksessa. Toisaalta, joku voi nähdä aivan jotain muutakin. Vaikka violettina piirtyvän maiseman auringon laskettua tai savuisen laakson. Yksi Tiina Énon maalausten suosion syistä on juuri se, että ne antavat katsojalle omaa tilaa. Teosten nimet saattavat antaa osviittaa tarinalle, muttei siihen tarvitse tarrautua. Kuva saa alkaa elää omaa elämäänsä ja siten rikastuttaa katsojansa mielenmaisemaa.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan" -teoksen kääntöpuolella lukee, että sen tekniikkana olisi ollut öljyväri kankaalle. Taiteilijalle oli tainnut sattua pieni lapsus. Kyllä se on nimittäin sekatekniikkaa. Pienestä koostaan huolimatta työ tuntuu käsiin aika painavalta - kertoo paksuista kerroksista ja pitkästä työstämisestä. Lisäksi maalin joukkoon on sekoitettu muutakin materiaalia, ehkä ohutta paperia. Työ on reunoiltaan vähän kärsinyt ja kuuluu ehdottomasti niiden taulujen joukkoon, jotka tulee saattaa takaisin hyvään kuntoon.

1990-luvun alun valoa.


"Talviunessa", 45x55cm sekatekniikka kankaalle. 1992.

Yksi pidetyimmistä Tiina Énon "kausista" on 1990-luvun alku. Etsivä, kokeileva vaihe oli ohi, ja kankaille alkoi syntyä taiteilijalle siihen saakka lähes epätyypillistä harmoniaa, jos niin voi sanoa. Itse näen tämän kauden teokset ilmavina ja valoisina, ja niin ilmeisesti teki yleisökin, sillä näitä maalauksia riippuu monien kotien seinillä - ja minulla on tallella vain muutama.

"Ovi", 40x50cm sekatekniikka kankaalle 1992.

Nyt keväällä tauluja läpikäydessäni löysin ajalta myös pari värikkäämpää teosta, joihin ei ollut merkitty tarkkaa vuosilukua, mutta ajoitan ne suurinpiirtein samaan aikakauteen kuin oheiset hillitymmät maalaukset.

"Vinkuu, vinkuu", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Näissä tunnutaan olevan vielä matkalla. Ikään kuin taiteilija vielä kerran olisi kokeillut tuhdimpaa värimaailmaa ennen siirtymistään keveämpään ilmaisuun.

"Vihdoin, viimein", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Kun uusi ote alkoi tuntua omalta, sitä siirtyi yhä suuremmille kankaille ja siitä sitten isoon näyttelyyn mm. Riihimäelle. Siitä on aiemmin kerrottu täällä. 

"Aavistus", 120x80cm. Sekatekniikka kankaalle. 1992.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sammatti 1989.


Yksityiskohta maalauksesta Epäilys, 1989.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Kun tutkin Tiina Énon isoja vanerilaatikoita, joihin hän oli varastoinut aikoinaan pienehköjä maalauksiaan, niin löysin töitä 1980-luvun lopusta. Minä en muistanut niitä käytännössä ollenkaan. Toki olin niiden tekoaikana itse rippikouluikäinen ja kiinnostuksen kohteeni olivat varmasti aivan muualla kuin äidin taiteessa. Lisäksi uskoisin, ettei tämä vaihe ollut aivan kultakautta taiteilijan uralla, mutta esille sitä oli kuitenkin päätynyt esimerkiksi Sammatin Taidenavettaan.

Perhealbumiin oli Tiina Énon äiti Leena Himanen liimannut sekä tyttärensä lähettämiä valokuvia, että kopion lehtijutusta Vantaan Seudussa (6.7.1989). Valitettavasti kopiossa ei näy jutun kirjoittaneen toimittajan nimeä, mutta joka tapauksessa siinä kerrotaan mm. näin:

"Kesänäyttelyistään jo muutaman vuoden aikana tutuksi tullut Sammatin taidenavetta sijaitsee kolmisen kilometriä kirkonkylän keskustasta olevan Johannes Lohilammen museon vieressä.

Kauniit maisemat ja navetan taideanti ovat tehneet siitä suositun poikkeamiskohteen. Tämän kesän näyttely on rakennettu 19 taiteilijan töistä. Vantaalaisia poikkeajia ilahduttaa, että kesänäyttelyssä on esillä myös oman kaupungin kuvantekijän tauluja."

(Perhealbumista.)

"Tiina Leppänen-Éno pitää navettaa hyvänä. Sen valkoiseksi kalkittuja, vähän röpelöisiä seiniä vasten kuvat istuvat oivallisesti. Varsinkin hänen taulujensa syvät ja voimakkaat värit saavat seinien kalpeudesta etäisyyttä, nousuakin. Tiinalla on näyttelyssä kaikkiaan 15 työtä; neljä navetan yläsalissa, alakerrassa 11 työtä.

Jos Tiina on kuvannut modernia tyylisuuntaa edustavien taulujensa tarinoita usein kissahahmojen kautta, esittäytyy nyt näyttelyssä olevissa tauluissa toinen symboli, ihmishahmo.

Ne eivät ole elävästä mallista piirrettyjä. Ne ovat omassa mielessä syntyneitä, paremminkin viitekuvia. Niistä voi päästä juoneen kiinni, ja niistä saa myös aineksia keksimään omia tarinoita. Jos niin haluaa. Myös tauluja nimetessään hän on varannut katsojalle vapauksia."

(Perhealbumista.)

"Tiina on maalannut tauluja jo vuosia. Välillä enemmän, välillä on ollut taukoja. Välillä hän on yrittänyt vaihtaa alaakin. Nyt hän on selkeän vakuuttunut asiastaan; taiteilu on alkanut tuntua elinkautiselta. Sellaiselta elinkautiselta, jossa on nautinnon ja elämän makua.

Alussa värit olivat kepeitä ja köykäisiä. Aikaa myöten skaala on tummentunut, toisinaan ne ovat painuneet tumman syvempiin sävyihin asti."

(Perhealbumista.)


"Tiinalla on nyt tumma aika, mutta mitenkään hyökkääviä eivät värit, eivätkä myöskään kuvien osin abstraktiset muodotkaan ole."


Epäilys, 1989. 30x30 cm, öljyväri kankaalle.
(Allekirjoittaneen kuvaama.)

Taiteilija oli siis tuohon aikaan vielä vantaalainen, ja vaikutti kaupungin taidepiireissä vielä vajaat kymmenisen vuotta. 

Itseäni on nyt äidin taiteen kausia ja lehtijuttuja tutkiessa lähes huvittanut maininnat kissateeman läsnäolosta maalauksissa. Mielestäni niitä kissatöitä ei ihan niin paljon ole, että voisi puhua suoranaisesta kaudesta, vaikka aihe toki ainakin parin vuosikymmenen töissä näkyykin.  


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

"Ensimmäinen" öljyvärityö 1978





Jo vuosia ennen menehtymistään Tiina Éno luovutti minulle omaksi tämän pienen maalauksen. Halusi sen pois silmistään, mutta kertoi sen kuuluvan - niin kuin toki monien muidenkin töiden - nimenomaan minulle, koska muotokuva esittää isääni Hannua.

Äiti sanoi, että maalaus on "aivan hirveä". Se kuulemma oikein hävetti. Mutta pala historiaa sittenkin. Taiteilijan mukaan on kyse ensimmäisestä öljyvärityöstä. Siitä minä en uskaltaisi kuitenkaan mennä takuuseen, vaikka maalarin sana asiasta onkin.

Kyllähän Tiina Énolta 1970-luvun lopulta on paljon muitakin teoksia.


"Hannu", öljyväri kankaalle, 1978. 21x19cm.


Kun tänä vuonna on tulossa retrospektiivinen näyttely, niin koen asiakseni esitellä tämän(kin) yksittäisen maalauksen. Se on jostain syystä laitettu oikein jykeviin kehyksiinkin.

Teos on maalattu tai ainakin ajoitettu vuoteen 1978. Eli noin viiden vuoden päähän siitä, kun nuoripari meni naimisiin. Taisi siinä olla avioerokin jo maalauksen aikoihin tulossa. Siitäköhän johtuu mallin vakava ilme. Yhdennäköisyyttä on ehkä havaittavissa, vaikka vertaisi onnelliseen hääkuvankin Hannuun.

Vaikkei Tiina Éno koskaan valokuvantarkkaan ilmaisuun pyrkinytkään, niin tunnelmien ja piirteiden kuvaamisessa hän taisi alusta asti olla aika vahvoilla.


Hannu Leppänen häissään syksyllä 1973.


Minulle kuvan lisäksi maalauksesta tekee erityisen merkityksellisen se tosiasia, että työ on tehty isäni maalauksen kääntöpuolelle. Vanhemmillani - kummallakin - oli halu tehdä kuvia, ja materiaalista oli varmastikin pulaa. Hylätyt työt laitettiin kierrätykseen, mikä minusta on eräänlaista miniatyyrikulttuurihistoriaa parhaimmillaan:



tiistai 2. joulukuuta 2014

Konkreettista työtä


Marraskuussa agendallani oli tauluasioita. Vietin yhden paripäiväisen itsekseni maalla teosvaraston äärellä valikoiden ja pakaten Helsinkiin tuotavia maalauksia. Itse kuljetus hoidettiin vasta ensimmäisenä adventtina.

Pääkaupunkiseudulle tässä aallossa näytille tuotavien teosten määrä oli rajallinen, ja niinpä valitsin mukaan lähinnä Tiina Énon viimeisimpien vuosien tuotantoa. Vanhempia tauluja on käytävä huolella läpi, ja vanerilaatikoihin pakattuja pienempiä töitä.

Taiteilijan uran loppupuolen teokset ovat tietenkin parhaiten muistissa, eivätkä vaadi siinä mielessä erityispaneutumista.

Muutamia "listoilla" olevia en löytänyt, ja vähän kiukutti itse taiteilijan epätarkkuus sen suhteen, että mitä on mahdollisesti myyty minnekin. Olisi helpompaa jatkaa tätä työtä, jos käsillä olisi tarkat muistiinpanot.

Maalarin puutarhassa (2010, 160x150cm akryyli- ja öljyväri kankaalle)
ja yksi kolmesta Pimeän valoa
(2006, 140x100cm, öljyväri ja sekatekniikka) teoksesta
jäivät vielä maaseutuvarastoon.

Vaikka ihan loogista ei minunkaan varastointi- ja luokittelutyöni ole vielä ehtinyt olla. Kun teoksia aikoinaan vietiin maaseutuvarastoon, ei ollut aikaa lajitella juuri minkään muun kuin koon mukaan. Siis niin sanotut logistiset seikat painoivat silloin eniten ja nyt minun on - tavallaan onneksi - setvittävä kaikki uusiksi ensi vuoden projekteja silmällä pitäen.

Mielelläni myös "huvittelen" välillä ja viimeksi esimerkiksi kokeilin teosten kuvaamista harmaan marraskuun tummaa luontoa vasten. Paremmalla ajalla tulen tekemään siitä vielä hauskempaa, vaikka myyntiä ajatellen minun olisi ehkä viisainta kuvata tauluja erilaisissa sisätiloissa.

Mutta kunhan saan yhteen kokoon jumittuneen maalaustelineen taas säädettävään tilaan, voin kuitenkin ehkä pikkuisen kokeilla ulkokuvauksia. Täytyy sitä olla taitelijan tyttärellä jotain huvia perintönsä äärellä.

Kuvassa teos Luolassa, 2011. 100x80cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Kuten viimeksi jo tuskailin, yksittäisten isojen taulujen kanssa on muutamia pikkufiksauksia edessä. Saattaa kulma "irvistää" vähän, eli kiilakehysten kiristystä on tiedossa. Se ei ymmärtääkseni ole osaavalle ihmiselle kovin vaikeaa.

Testailen maalausten suoruutta ripustamalla seinälle ja kuvaamalla senkin, kuten tässä. Oikean alakulman kanssa pikkuinen pulma, muuten ihanasti moitteetomassa kunnossa:

Kuvassa Varjoisa kaivo, 2010. 150x116cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Varastoaitassa ei ole tarpeeksi tilaa teosten pakkaamiseen autokuljetuksia varten. Niinpä käytin itse asuinmökkiä siihen tarkoitukseen, kun ei tähän vuodenaikaan oikein ulkonakaan sitä voinut tehdä. Oli raivattava huonekalut sivuun tuvassa ja yksinkertaisesti kellistää isotkin teokset lattialle kuplamuovitusta varten.

Joskus kun tällaisen äärellä ainoana perillisenä tuhertaa, voi tulla myös pieni epätoivo. Samalla kuitenkin tuntuu, että sitä tekee ihan tärkeää työtä. Teosten kuljettaminen pimeästä aitasta 400 kilometrin päähän näytille Helsinkiin on merkittävää. Mitä ne siellä pimeässä aitassa ketään hyödyttävät, jää suotta ihmisten ilahduttamismomentti.


Itse asiassa huomasin itsekin nauttivani tästä työstä näin pimeän vuodenajan väripilkuksi, ja saatan jatkaa jonkin verran joululomallakin. Valokuvien pläräilyyn, skannailuun ja historian ylöskirjaamiseen tuo hyvää vaihtelua ihan konkreettinen fyysinen taulumäärän läpikäynti pieninä annoksina. Vaikka harmittaakin joskus, kun ei löydä jotain tiettyä maalausta, niin kun teoksia on kuitenkin aika paljon, joukossa tuntuu aina olevan myös yllätyksiä.

Hehkuvia tunnelmia, jotka olivat sittenkin päässeet unohtumaan. Sellaisia, jotka ovat yleisönsä ansainneet.

Tumma ruusu, 2011. 120x90 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.
(Kuva: Galleria Bronda)

perjantai 7. marraskuuta 2014

Valoisa yö (1995)


Välillä olen tuskastunut oikein isojen töiden kanssa, sillä niiden säilyttäminen ja liikuttelu ilman vaurioita tuntuu haastavalta. Perillisenä pitäisi voida omistautua Tiina Énon taiteen vaalimiseen täysillä, mutta eihän se ole mahdollista. Palkkatöissä on käytävä ja elämä silputtava järkeviin osiin perinnön ympärille. Silläpä olen kiitollinen osaaville ihmisille ympärilläni.

Yksi lommon saatu teos on fiksattu. (Jo aikoja sitten) Eikä edes minun toimestani, vaikka olenkin saanut äidin taiteilijaystäviltä muutamia selkeitä ja yksinkertaisia neuvoja arjen restauraatioon.

Valoisa yö, 1995. Öljyväri kankaalle, 130x120cm.
(Kuva: Galleria Bronda)

Minulla on ajatuksissani lista teoksista, joiden pitää säilyä ehdottoman kunnossa. Ja sitten on se toinen lista. Ennen kuin heitän yhtään taulua juhannuskokkoon, tulen kuitenkin konsultoimaan viisaampia. Olen edelleen jo etukäteen kiitollinen.

Kuvan teos on yksi hienoimpia ja harvinainen myös, Tiina Énon tuotantoa ajatellen. Joko "mustavalkoiset" työt ovat kaikki maailmalla, tai niitä oli alunperinkin kovin vähän. Minä aion laittaa jonkin niistä ehkä ensi kesänä esille, kun saan pitää näyttelyn taiteilijan kasvupaikkakunnalla. Minä palaan mainostamaan sitä myöhemmin! On paljon hyviä teosvaihtoehtoja taannehtivaan kokonaisuuteen, tulee mielenkiintoinen valintaprosessi.


torstai 9. lokakuuta 2014

Linnunsilmäys (2008)

2x80x30 cm, öljyväri kankaalle, 2008. Kuva: Arto Keskinen

Tämä on yksi niistä teoksista, jotka eivät ole myynnissä. Eipä tarvinnut miettiä hintaa, kun toimitin tauluparin Viipurin Taiteilijaseuran 85-vuotisjuhlanäyttelyyn. Koen hinnoittelun yhdeksi vaikeimmista tehtävistä!

Diptyykit olivat Tiina Énon tuotannossa harvinaisia. Mutta on tässä työssä jotain muutakin, miksi haluan sen pitää itse. En oikein osaa sanoa mitä, mutta jotenkin se puhuttelee. Näen siinä pehmeän ja lempeän linnun katseen, josta siis nimikin syntyi. Linnunsilmäys - siitä voisi tehdä ihan käsitteen ja siksi kirjoitan sen yhteen. Jotain levollista se minulle tarkoittaa, vaikka moni muu saattaa ajatella toisinkin, tietenkin.


En ollut nähnyt teosta ennen taiteilijan kuolemaa, vaikka työ oli tehty jo kolme vuotta aikaisemmin. Löysin sen peratessani äidin ateljeeta, ja ensin luulin että sekin oli ihan uusimmasta päästä. Ei ollut nimeä, eikä se ollut ollut missään vielä julkisesti esillä. Ihmettelen edelleen kovasti, että miksi. Oli sentään taulujen takapuolilla merkinnät ripustusohjeiksi.

Kaiken kukkuraksi luulin teoksia ensin täysin signeeraamattomiksi ja menin tuhertamaan taakse oman todistukseni aitoudesta. Se oli turhaa, sillä myöhemmin löysin Tiina Énon oman merkinnän oikean puoleisen taulun reunasta. Vähän harmittaa, että tuli kirjoitettua teosten kääntöpuolelle, mutta eipä kai siitä haittaakaan ole.


Kun sain kutsun viedä äidin teoksen Viipurin Taiteiljaseuran juhlanäyttelyyn, huomasin siinä oivallisen tilaisuuden saada Linnunsilmäykselle sen ansaitsemaa näkyvyyttä. Nyt sitä voivat ihailla muutkin tammikuun loppuun saakka Järvenpään taidemuseossa.

Tuntui hyvältä saada tämä kutsu ja vielä paremmalta nähdä teos näyttelyssä muun taiteen joukossa. Tuli jotenkin sellainen tuntuma, että taide tosiaan elää kun se saa katsojia. En ole ennen pohtinut asiaa, olikin jo aika huomata tämäkin.

Hyvä ajoitus! Äiti täyttäisi huomenna 61 vuotta.