Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tekniikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tekniikka. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kehityksen "pikatarkastelua"



Retrospektiivisen näyttelyn lähestyessä olen alkanut etsiä Tiina Énon taiteellisen uran käännekohtia. En ole varma, kuinka tärkeää niiden löytäminen on, mutta oletan merkkipaalujen näyttämisen tarkoittavan myös yleisöystävällisyyttä. 

Siinä missä 20-vuotiaan taiteilijan 1970-luku oli vielä aiheen opiskelun ja ensimmäisten näyttelyiden aikaa, seuraavalla vuosikymmenellä alkoi tapahtua oikeasti ja lisää.

Olen valinnut nyt esimerkeiksi kolme teosta vuosikymmenten alusta. Ne kaikki ovat pienehköjä, alle puolimetrisiä sivuiltaan, ja koen että kokojensa vuoksi myös hyviä verrattavaksi rinnakkain.

Kävin taannoin hyvän keskustelun aiheesta, ja kuulin äidin taidetta kokeneen ihmisen näkemyksen.


"Tulit takaisin", 27x30cm, öljyväri kankaalle 1982.

"Tiina Énon taide alkoi saada voimaansa siinä kohdassa kun taiteilija alkoi perustaa ilmaisunsa havainnointiin eikä keksittyihin sisältöihin."

Tässä 1980-luvun alun työssä voi nähdä vielä sitä "keksittyä" sisältöä.  

Maalauksen nimi yhdistettynä kuvaan tuo minulle väistämättä mieleen äidin taustan. Pikkusiskon kuolema vuonna 1971 tuntuu olevan tässä työssä läsnä. Silti on osattava irrottaa maalaus myös henkilöhistoriasta, vaikka kiusaus tulkitsemiseen on suuri. 

Kun tarkastelee yksityiskohtia, voi tässä Tiina Énon maalauksessa havaita selkeiden viivojen lisäksi myös monikerroksista väritasojen käyttöä. Se tuli olemaan teoksille ominaista loppuun saakka. Vaihtelua ulottuvuuksissa tuli vielä vuosien varrella olemaan paljonkin.



1990-luvun alku oli eräs virstanpylväs, ja ansaitsee ihan oman huomionsa. Virstanpylväällä tarkoitin ensin yleisömenestystä, mutta kun tarkastelin asiaa lähemmin, huomasin kyseessä olleen myös käänteen muotokielessä. 

Kymmenen vuotta elämää oli eletty - kulunut - ja se alkoi näkyä myös tavassa tehdä kuvia.

Perehdyin teokseen, joka sinänsä ei ole ollut ehkä huippukohta, yleisön tai taiteilijankaan suosikki - vaan saattoi ennakoida sellaista:

"Asetelma", 41x50cm, sekatekniikka kovalevylle 1992.

Kokonaisuus jättää katsojalle paljon enemmän tulkinnan varaa kuin ennen. Ei olla enää "keksityissä sisällöissä". Ei askaroida tietoisen historian tai todellisuuden kanssa, vaan annetaan tunteiden tulla.

Alkoi syntyä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä teki ja tekee teoksista mielenkiintoisia.

Alkoi hyvän hämmennyksen aika, joka ei koskaan sitten päättynytkään. Sekä itse tekijän että yleisön kiinnostus teoksia kohtaan lisääntyi, ja se näkyi sekä luomisen voimassa että määrässä. Ehkä myös katsojien ääneen lausutuissa kokemuksissa, niin muistaisin.

Tiina Éno tuli itsevarmaksi ja yleisö merkitsi kokijoita, joiden mielikuvitus saattoi antaa maalauksille lopullisia yksilöllisiä merkityksiä.

(Yksityiskohta.)


Vuosituhannen vaihteeseen mennessä ilmaisuun oli tullut jälleen tuoretta potkua - jos sellainen sana tässä yhteydessä sallitaan:

"Sininen kosketus", 50x40cm, öljyväri kankaalle 2001.

Kerroksellisuus oli lisääntynyt, ja yksittäisestä teoksesta löytää aina vain uutta katsottavaa. Ei ihme, että Tiina Énon työt tulivat herättämään yhä enemmän kiinnostusta.

(Yksityiskohta.)

Vaikka värit ovat kuvataiteilijalle tietenkin mitä tärkein elementti, niin tuntuu että Tiina Éno oli vuosituhannen vaihteen jälkeen löytänyt ne tosissaan - jopa ehkä muotojen kustannuksella (?) - teoksissa alkoi olla ihan uudenlaista monikerroksisuutta.

Lisäksi taiteilija kokeili vuosien varrella eri tekniikoita, mutta tuntui palaavan aina itselleen ominaisimpaan. Eli puhtaaseen maalaamiseen.

(Yksityiskohta.)

perjantai 8. elokuuta 2014

Syksyllä katetaan kahdelle 2011

Syksyllä katetaan kahdelle
50x50 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011
(Kuva allekirjoittaneen ottama)

Tämäkin on niitä tauluja, joita löysin Tiina Énon työhuoneelta valmiina mutta signeeraamattomina ja nimettöminä syksyllä, jolloin itse taiteilija kuoli. Oli ilmiselvää, että kyseessä oli yksi ihan viimeisimmistä töistä, vaikka tässä olikin enemmän "vanhaa tuttua" kuin monessa muussa hämmentävässäkin uudessa maalauksessa.

Olen täysin jäävi kyseisen teoksen edessä, sillä se kuuluu omiin suosikkeihini, eikä tietenkään pelkästään sen vuoksi, että se sai mielestäni loistavan nimen, vaan siksi että se on minun silmääni yksinkertaisesti kaunis. Vahva, vaan ei aggressiivinen. Lämmin. 

Luulen, että jos äiti olisi elänyt ja taulu olisi edelleen työhuoneella, niin olisin "liisannut" eli lainannut sen kotini seinälle, niin kuin aina joskus tein. Sopimuksena oli, että mikäli taiteilija haluaa lainaamani teoksen johonkin näyttelyyn tai myyntiin, niin annan pois. Itse asiassa, minä olen samalla periaatteella antanut muutamia tauluja ystävilleni "hoitoon". Siellä ne säilyvät varmasti paremminkin - hyvin ilmastoitujen kotien seinillä - kuin mökkiaittaan varastoitu suurin osa Tiina Énon elämäntyöstä. 

Löysin valokuvia taiteilijan työhuoneelta syksyltä 2011. Paletti kertoo, mitä sävyjä viimeismmäksi on käytetty.


Öljyvärin ja akryylivärin yhdistelmää lienee Syksyllä katetaan kahdelle -maalauksessakin hyödynnetty. Isojen väripurtiloiden lisäksi työhuoneella oli mittava määrä pieniä tuubeja, joilla sävyjä oli paranneltu ja yksityiskohtia korostettu. 

Jäin miettimään, että tiesikö taiteilija maalaustarvikeliikkeeseen mennessään tosiaan jo valmiiksi, mitä sävyjä ja värejä hakee, vai tuliko inspiraatio siellä. Tuskin sentään. Mutta jokin logiikkahan siinä täytyi olla, vaikka miten olisi spontaani tunnemaalari, niin kuin äiti oli. Ei kukaan taiteilija kai osta kalliita maaleja turhaan tai huvin vuoksi. Täytyi olla ehkä menossa "vaihe", johon tietty väriskaala liittyi.

Harmi, ettei siitä ollut enempää puhetta taiteilijan eläessä.


Minun logiikallani - jolla ei ole mitään tekemistä kuvataiteilijoiden logiikan kanssa - tulisi hankkia vain perusvärejä, joista sitten voi sekoitella mieleisiään. Mutta jos tietää haluavansa okraa tahi purppuraa, niin fiksua kai se on ostaa niitä valmiina. 

Äidin työpöydän kulmallekin oli jäänyt muisto viimeisistä käytetyistä väreistä:


Kun syksyllä 2012 Kulmagalleria päätti toimintaansa ja sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn siellä ennen ovien sulkemista, ei tarvinnut galleristin kanssa pitkään miettiä, että mistä teoksesta tuli nimityö. Vaikka esille tulikin suurempia ja näyttävämpiä maalauksia tämän käsillä olevan lisäksi.

Yllätyksekseni lyhyellä varoitusajalla kootusta näyttelystä jopa myytiin pari suurta taulua. 

Muistan, kun toimittaessani yhtä määränpäähänsä syksyinen Helsingin tuuli meinasi viedä minut ja teoksen mukanaan kävelykadulla keskustassa. 


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Maalauksia levylle 2007

Meinasi käydä köpelösti, kun taannoin setvin ja tyhjensin äidin työhuonetta siirtääkseni taiteellisen tuotannon varastoon ja arvioidessani muuta ateljeen tavaraa, että mitäs sille tekisi. Koska maalaukset kankaalle olivat selkeästi omassa telineessään ja hyllyissä, luulin suurin piirtein kaiken taiteen olevan niissä ja varastolaatikoissa.

Vaan erään verhon takaa paljastuikin jono painavalta tuntuvia levyjä, joihin äiti oli maalannut. (Kuvien levyt eivät välttämättä liity tarinaan.) Ja vielä kun ensin näin vain teosten nurjat puolet, niin luulin että kyseessä oli vasta taiteilijan materiaaliksi hankkimaa levyä - jostain kierrätyslavalta taas.

Meinasi lähteä vahingossa roskiin.

Akryylivärillä MDF-levylle 2007, 75x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Tarkemman tutkimuksen tuloksena äidin digikuvia selailtuani selvisi, että kyseessä on MDF-levy. Minä jäin miettimään nyt, että mitenkähän niihin laitetaan kiinnityssysteemit, ettei tule levyistä läpi. Ne eivät nimittäin ole kovin paksuja kuitenkaan. Onneksi minulla on yksi seinällä mökillä, pitää tutkia sen taakse. Ja ehkä osassa maalauksista on myös joitakin vinkkejä valmiina takapuolilla.

Kyllä näitä on nimittäin näyttelyissäkin ollut, muistini kummasti virkistyi.


Akryylivärillä MDF-levylle 2007, 75x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Kun sitten "löysin" levyistä maalaukset, erehdyin jostain syystä vielä luulemaan, että työt ovat joko keskeneräisiä tai taiteilijan hylkäämiä. Kyllä aivan varmasti ainakin ne, jotka on kuvattukin ovat myös valmiita teoksia. Minun on käytävä hallussani olevat levymaalaukset vielä huolella läpi, varmaan ihan rinnakkain digikuvamateriaalin kanssa.

Ainakin näitä alla olevan kaltaisia teoksia on vielä minun varastossani tallessa. Muutaman sinisävyisen muistan menneen vikkelästi kaupaksi. 



Molemmat akryylivärillä MDF-levylle 2007, 100x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Tietenkin minulla nyt kävi niin, että nämä kuvat tähän jo valikoituani tuli eteeni toisesta kuvalähteestä sarja vastaavia levylle maalattuja töitä oikein nimineen. Näistä teoksista en ole edes ihan varma, onko niillä nimiä - toki on jos ovat olleet esillä julkisesti.

Mielestäni varsin näyttäviä teoksia. 

Sekatekniikkaa 2004

Vaikka Tiina Éno kokikin ihan perinteisen pensselillä maalaamisen omimmaksi työtavakseen, hän toki käytti myös muita työvälineitä ja materiaaleja. Varmaan voisi nähdä asian niinkin, että oli kyse ihan kausista. Nyt valitsin näytille pari esimerkkiä yhdenlaisesta sekatekniikasta. 



Sekatekniikka kankaalle 2004, 80x100cm (Kuva: Arto Keskinen)


Muistan yllättyneeni kun äiti yhtäkkiä kiinnostui paperista materiaalina. Hän jopa innostui opiskelemaan sen valmistusta itse. Ihmettelin sitä kärsivällisyyttä ja tilasin paperikurssin häneltä itsekin. Se tosin jäi pitämättä, vaikka läheltä taiteilijan kokeiluja mielenkiinnolla seurasinkin. 

Olisiko ollut niihin samoihin aikoihin, kun hän kokeili myös paperin liittämistä maalauksiin. Saatan muistaa väärinkin. Näissä tauluissa ei kuitenkaan ole itsetehtyä paperia mukana, esittelen sitä myöhemmin kun löydän.

Taiteilija itsekin suhtautui aluksi sekatekniikkakokeiluihinsa varovaisella mielenkiinnolla tietenkin, ja sitten kun huomasi työtavan toimivaksi hän päätyi käyttämään sitä tuomaan elävää pintaa maalauksiin.

Minua sen sijaan vielä tänäkin päivänä arveluttaa se, miten aika kohtelee erilaisista materiaaleista koostuvia teoksia, mutta toistaiseksi huoleni on ollut enimmäkseen turha.

Näissä kahdessa työssä on käytetty puupinnan ja maalin välissä todella ohutta paperia, sellaista silkkipaperin tyylistä. Ja "ryppyjen" hetket kuvissa ovat harkittuja. 


Sekatekniikka puulle 2004, 37x34cm (Kuva: Arto Keskinen)


Muistan, että paperin lisäksi äiti käytti ainakin 1990-luvulla esimerkiksi hiekkaa ryhdittämässä maalausten pintaa. Sen ajan töistä pidin oikein kovasti, ja väistämättä tämäntyyppisistäkin sekatekniikalla toteutetuista teoksista tulee sellainen olo, että tekee mieli koskea.

Eikähän se mielestäni saisi kiellettyä ollakaan, taulujen pinnan hively.



Sekatekniikka puulle 2004, 25x34cm (Kuva: Arto Keskinen)