Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000-luku. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. helmikuuta 2017

Uutta vanhaa.



 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.





Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Grafiikkaa, muistoja.

(Taiteilijan kännykkäkuvaa Italiasta vuodelta 2009)

Tuntuu - ja mikä on tottakin - että aina vaan löytyy Tiina Énon töitä, joita ei vielä ole valokuvattu kunnolla. Otin eilen työn alle muutamien grafiikanlehtien dokumentoinnin saadakseni myös näille monotypioille näkyvyyttä. Kevään näyttelyyn toimitan toki pari selattavaa grafiikkakansiota ajan tasalle, ja nämä irtolehdet päätyvät niihinkin.

Olen aikaisemmin esitellyt äidin grafiikkaa täällä blogissa muutamaankin kertaan. Uusille lukijoille tiedoksi, että tarinaa ja kuvia tästä aiheesta löytyy esimerkiksi klikkaamalla tätä ja tätä.

Taannoin tulin pohtineeksi myös sitä, että kuinka paljon - vaiko ollenkaan - äidin näkemät ja kuvaamatkin asiat päätyivät itse lopullisiin teoksiin. Olen keinotekoisestikin hakenut yhtäläisyyksiä, vaikka se onkin ollut vähän turhaa. Grafiikkaa selatessa tulee tietenkin mieleen aina taiteilijan työskentelymatkat Italiaan, koska monotypiat on siellä painettu.


(Kaikki tässä esitellyt monotypiat ovat kokoa 25x35cm ja vuodelta 2009.)






Oli onni, että suomalaisten taiteilijoiden talossa Grassinassa on grafiikkaprässi. Äiti hyödynsi sitä, innostui siitä niin, että jokaiselta työskentelymatkalta on paljon vedoksia. Varsinaisten maalausten aika oli sitten omalla työhuoneella Helsingissä.

Äiti pohti - joskus vähän katkerastikin - sitä, että ei ollut niin onnekas kuin jotkut taiteilijaystävänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi tullut vaikka pakettiautolla noutamaan kotimaahan Firenzestä. Tästä syystä ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollista maalata siellä suuria tauluja. Joskus minä tyttärenä ajattelin, että olisin voinut olla enemmänkin hyödyksi, mutta palkkatyöläisenä ja arkana autokuskina en koskaan edes ehdottanut että uhraisin vapaa-aikaani ja hermojani siihen, että kuljettelisin taiteilijaäitiäni tauluineen pitkin Eurooppaa.

  Tuli autokuljettelusta mieleen, että joskus kieltämättä minussa aiheutti turhautumista äidin käsitys siitä, että minun elämäni tavallisena palkansaajana oli jotenkin helpompaa kuin hänen kulkemisensa taiteilijana. Taloudellinen turvattomuus rasitti äitiä, niin kuin ketä tahansa. 

Yhteen aikaan - kun minulla vielä oli kottero kesäauto - äidillä oli tapana painottaa sitä, miten helppoa minulla oli kun oli "auto perseen alla". Silloin oli turhaa alkaa väittää vastaan ja kertoa temppuilevasta kytkimestä tai jarrupulmista.

Taloudellisten huolten lisäksi äiti puhui paljon omasta yksinäisyyden kokemuksestaan. Siitä, miten taiteen tekemisestä puuttuu esimerkiksi työyhteisö. Minä puolestani kadehdin taiteilijan vapautta, ja meillä olikin aina välillä hyvät ainekset riitoihin tähän liittyen. Kun itse painoin kolmivuorotyötä ja äiti kitisi luomisen tuskaansa ja yksinäisyyttään, niin sananvaihto ei aina ollut kaunista kuunneltavaa.







Toisin kuin minä, Tiina Éno ei ollut pitkävihaista sorttia. Äiti aina huvittuneena muistelikin sitä, miten minä varsinkin nuorempana olin todella hankala kun pidin pitkiä mykkäkouluja. Sittemmin opin siitä piirteestä pois, ja koska meitä yhdisti itsellemme ja toisillemme nauramisen taito, niin turhat riidat annettiin anteeksi nopeasti. Todettiin, että jollekin sitä pitää saada ruikuttaa ja kiukutella.

Jostakin aina löytyi se molemminpuolinen ymmärrys.

Kaikella rakkaudella kiusasin äitiä esimerkiksi siitä taipumuksesta, että hänellä oli kiire jos vaikka oli hammaslääkäriaika keskeyttämässä työskentelypäivän.

 Kuinka nyt tulinkaan hairahtuneeksi sivupoluille muisteloissani. Tietenkin, kun on jo useamman vuoden tutkinut ja kirjoittanut äidin taiteesta, niin tuntuu kuin siitä olisin jo sanonut kaiken. Henkilöhistoriallisesti sen sijaan löytyy aina "uutta" kerrottavaa.

Itse tietenkin jaksan tutkia Tiina Énon töitä ja valokuvia edelleenkin. Mutta yleisölle omien tulkintojeni sanottaminen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta. 

Tänään olen jälleen miettinyt sitä äidin piirrettä, että hänellä oli taipumus havainnoida ympäristöään harvinaisen tarkasti. Sekä kivikaupunkien yksityiskohdat että luonnossa tapahtuvat vuodenkierrot eivät jääneet häneltä huomaamatta. 

Tarkkasilmäinen taiteilija huomasi jopa neliapilat tienposkessa. Piirre, joka on opetettu tai periytynyt myös minulle.







Ympäristö - oli se sitten missä tahansa - oli Tiina Énolle jatkuva innoituksen lähde. Se kiinnittyi hänen sielunelämäänsä ja sitä kautta suoraan taiteeseen. Arki rytmitti tekemistä ja se oli välillä hyvinkin kurinalaista kuntosaleineen ja pitkine kävelyineen.





Vaikka Tiina Éno oli taipuvainen ahdistukseen kaikessa yksinäisyyden tunteessaan, hänen kanssaan tuli myös naurettua aivan typerille asioille. Saatettiin saada hihityskohtaus vaikka hississä, jos kyydissä oli joku vieras ihminen. Keskellä Firenzen katuja joskus kippurassa käkätettiin. 

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Tiina Éno joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin, ja hän vihasi niiden sitä puolta, että tunteiden ääripäät jäivät pois. Muistan, miten äiti inhoten kertoi ettei muistanut milloin viimeksi oli nauranut tai itkenyt katketakseen. Onneksi lääkkeille ei ollut pidempää tarvetta.

Tunteet olivat tärkeä luomisvoima.

 Minulla ei tänä päivänä ole "autoa perseen alla", mutta se ei estä jatkamasta tätä työtä äidin taiteen parissa. Helppoa tämä ei aina ole, mutta mielekästä kyllä. Grafiikkamapit ovat levällään ja järjestelyhomma käynnissä. Saan paljon tukea niin halutessani.

Jos oikein tarkkaan mietin, niin olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten paljon Tiina Énon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä löytyykään. Aikoinaan kun aloitin tämän sivutyön, niin en osannut odottaa tällaista kiinnostusta. Olen onnekas ja kiitollinen. Taiteilijan läheisenä ei ole aina ollut helppo arvioida sitä, että onko perillisen työ järkevää vai ei.


torstai 12. tammikuuta 2017

Kohti seuraavaa näyttelyä

Perillinen nimeämishommissa taiteilijan työhuoneella keväällä 2012.


Viime loppukesän vierailu Tiina Énon taidetta kehystäneessä Galleria Ars Longassa on poikinut näyttelyn tulevalle huhtikuulle. Pitkästä aikaa pääsen tyttärenä esillepanon suunnitteluun, ja mielessä on tietenkin laittaa näytille myös sellaisia teoksia, jotka eivät vielä koskaan ole olleet esillä. Kyseessä on taiteilijan aivan viimeisimmiksi jääneitä töitä, joilla ei vielä ole edes nimeä.

Tiina Énon apuna osallistuin usein maalausten nimien keksimiseen ennen näyttelyitä. Menin viinipullon kanssa työhuoneelle viihtymään, vaikka itse taiteilija olikin täysraitistunut. Saatettiin laittaa jokin vinyylilevyistä soimaan ja tehtiin pitkä työpäivä teoksia tarkastellen. Se tuntui hieman boheemilta, mutta oli täyttä työtä. Aina ei oltu oikein vireessä, ja nimet syntyivät pakottamalla. Tällainen oli tilanne esimerkiksi ennen äidin näyttelyä Brondalla. Meillä oli tieto, että syöpä oli uusiutunut ja mielet laahasivat matalalla.

Enimmäkseen oli kuitenkin niitä toisenlaisia kertoja, kun uppouduttiin työhön täysillä. Ja välillä naurettiinkin. Taiteilijalla oli mielestäni taipumus nimetä töitään turhilla päällekkäisillä ilmaisuilla niin, että jos taulussa näkyi vihreitä ovia, niin se myös sai nimekseen "Vihreät ovet". Minulla oli pakkomielteinen tarve auttaa häntä pääsemään pois tästä piirteestä. Kyseinen vihreä teos vuodelta 2001 on näillä näkymin tulossa myös tämän kevään näyttelyyn.

Tänään nimeän täällä kahta maalausta yksin, ja tuntuu hyvältä taas tehdä tätä sivutyötä Tiina Énon taiteen parissa. Tauko on ollut paikallaan, mutta nyt on aika maalausten päästä jälleen esille.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.
Olin taiteilijan kuolinsyksynä hämmentynyt näiden maalausten äärellä. Ymmärsin, etteivät ne olleet keskeneräisiä, koska rautalangat ripustamista varten oli jo laitettu. Äiti ei ehtinyt näyttää näitä itse minulle, vaikka varmastikin hänellä oli jälleen suunnitteilla että yhdessä niitä vielä katsotaan. Täysin uusi taiteellinen suunta, mielestäni. 

Koska Tiina Éno ei yleensä hahmotellut teoksiaan etukäteen, niiden sisällöllinen tarkastelu "suoritettiin" vasta sitten kun ne oli todettu valmiiksi. Nimeämistyössä koin - ja koen - mielekkääksi yksityiskohdat, vaikka teoksen kokonaistunnelma olisi mikä. Tietenkin maalausten nimien "keksiminen" on varsin toisarvoista itse teoksiin nähden, mutta taiteiljalle oli tärkeää, ettei näyttelyssä ole nimettömiä tauluja.

Kuva saa lopullisen sisältönsä tietenkin katsojan silmissä, mutta myös nimensä kautta.

Minulla on nyt käynnissä aivotyö kevään näyttelyyn liittyen. On virkistävää tuoda Helsinkiin sellainen kokonaisuus, jossa voin näyttää Tiina Énon teoksia koko uran varrelta, vaikka varsinainen retrospektiivinen esillepano olikin toissa kesänä Alavudella. Pohdin ripustusta samalla kun valitsen mielessäni maalauksia. Koska avajaiset tulevat olemaan juuri kevään koittaessa, tekisi mieli tehdä hieman irrotteleva esillepano talven päättymisenkin kunniaksi.

Näyttelyn järjestämiseen liittyy teosten valitsemisen lisäksi muitakin työtehtäviä, jotka tuovat hyvää vastapainoa ripustuksen hahmottamiselle. Pitää päivittää kutsuvieraslista. Siihen on tullut tässä perillisvaiheessani paljon uusia ihmisiä, mikä tuntuu palkitsevalta. On mietittävä teema ja näyttelyteksti, lehdistötiedote. Koko esillepanon nimi!

Kun on perillisenä pitänyt kunnolla lomaa tästä aiheesta, työhön tarttuminen on jälleen varsin mielekästä. Kevättä kohti siis.

Aloitin vähitellen jo syksyllä. Tiina Énolla on nyt myös instagram-profiili @visual_artist_tiina_eno. Tervetuloa seuraamaan sitäkin!

Perillinen työssään talvella 2012 taiteilijan työhuoneella.



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

19 x 24 cm






Pienet teokset ovat monessakin mielessä suuria maalauksia huolettomampia. Näin perillisen näkökulmasta niiden kuljettelu ja varastointi on helppoa. Taiteen harrastajille puolestaan tällainen kokoluokka saattaa merkitä sitä, että maalauksen voi hankkia itselleen ilman isoja kipukynnyksiä. Pienelle teokselle löytyy aina paikka, vaikkei seinätilaa paljon olisikaan. Ja toki pikkumaalaukset ovat myös lompakkoystävällisiä.

Tammikuu-sarja vuodelta 1993 on ollut yksi yleisön suosikkisarjoista. Minulla on sitä jäljellä vielä viiden teoksen verran. Valokuvasin nämä jo syksyllä:





Kaikki tässä esillä olevat työt ovat saman kokoisia, 19x24 cm. Vaikka puhunkin maalauksista, niin virallisesti kyseessä on sekatekniikka. Tiina Énolla oli 1990-luvulla vaihe, jolloin hän elävöitti teostensa pintoja mm. raaputtamalla, sienitöpötyksellä ja sekoittamalla hiekkaa maalin sekaan. Pidän itsekin siitä vaiheesta kovasti, ja muistan miten lainasin äidin työhuoneelta pari isompaa tämän tyylisuunnan taulua silloiseen nuorenparin kotiini.

Myöhemmin ne teokset on myyty - harmi, kun en tiedä nykyistä omistajaa.

Äidillä oli teoria siitä, miksi ihmiset ovat pitäneet juuri tämän vaiheen töistä. Hän - mielestäni turhan vaatimattomasti - pohti, että nämä varmaan ovat "helppoja" myös silmälle. Esteettisesti kauniita, joskaan eivät muka välttämättä niin puhuttelevia kuin jyrkemmin väritetyt työt. Minä tyttärenä ja katsojana olen ennemminkin taipuvainen ajattelemaan, että yksivärisyys voi olla jopa tavallaan "vaikeampi" laji. No, joka tapauksessa "yleisö on puhunut" - ja pitääkin ihan miettiä, onko näistä töistä jokin sellainen, jota en myyntiin pistäisikään. Että jos säilyttäisin arkistomielessä itselläni yhden.







Hinnoittelupolitiikka melkein vaikeutuu sitä mukaa, mitä pienempi teos on kyseessä. Itse taiteilija inhosi hintojen määrittelyä varmaan vielä enemmän kuin minä nykyään. Olenkin siihen tarvinnut ammattilaisten apua aina näyttelyiden kynnyksellä, vaikka lopulta kuitenkin teen päätökset itse.

Aikoinaan nämä Tammikuu-työt ovat esimerkiksi Taidelainaamossa maksaneet 1500 markkaa, kuten kuvasta näkyy. 600 euron luokkaa siis tänä päivänä. Se tuntuu minusta hieman paljolta.




Sitten kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 2003 - äiti oli ilmeisesti tyytymättömyyttään maalannut osan Tammikuu-töistä päälle kokonaan uudet kuvat. Ja tussilla on kääntöpuolelle merkitty hinnaksi 250 euroa. Jälleen joudun miettimään, mikä olisi arvostava ja samalla yleisöystävällinen hinta nyt 13 vuoden jälkeen - taiteilijan kuolemasta on neljä vuotta - kun näitä sinisiäkin on enää jäljellä se viisi.

Uusia näyttelyitä en ole ihan vielä järjestämässä, joten minulla on aikaa pohtia tätä. Uskoakseni tämä on mahdollisimman epäkiinnostava aihe Tiina Énon taiteen ystäville, mutta arkipäivää minulle.


"Aukko", 2003. Öljyväri kankaalle.


Näissä 2000-luvun sinisissä töissä on jotain mainiota raikkautta minun silmääni. Taiteilijakin on niitä tarkastellut yksilöinä, koska on nähnyt vaivaa nimetäkseen jokaisen työn erikseen. Minulta on näköjään jäänyt vahingossa kuvaamatta sarjan "Aurinko laskee" -niminen maalaus. Se on ihan samanhenkinen kuin nämä muutkin tässä näytetyt.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä, miten tuntuu että pikkutöissä on enemmän katsottavaa kuin suurissa. Niin myös näiden kohdalla, koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun sille antaa vaan tilaa. Esimerkiksi alla olevassa maalauksessa minä näen sumusta ja tyrskeistä ilmaantuvan kalastajaveneen lähestymässä kotisatamaa.

"Keltainen rauha", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Kevätpäivä", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Tyyntä", 2003. Öljyväri kankaalle.

torstai 19. marraskuuta 2015

Aamut ja Hyvä kylpy rantapensionaatissa (2011)

Moni Tiina Énon aivan viimeisimmistä töistä on jäänyt kunnolla valokuvaamatta ihan tavallisista syistä. Taiteilija ei ehtinyt kuvauttaa niitä elinaikanaan ammattilaisella, ja allekirjoittanut ei tietenkään kotiolosuhteissa ja amatöörinä pysty riittävään laatuun. Yksi syy vaikeaan arkistodokumentoimiseen on joidenkin maalausten korkea kiilto.

Pitäisi olla aivan täydellinen kulma ja valo, ja sitä on vaikea saavuttaa niin, että maalausten kaikki kerrokset tulisivat esille. Vähän aikaa sitten sain riittävän tyydyttäviä kuvia kolmikosta, jotka miellän Tiina Énon taiteellisen uran viimeiseksi käännekohdaksi. Siitä ajatuksiani olen kirjoittanut aiemminkin.


Aamu rantapensionaatissa I, 2011. 80x60cm. Akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Kuvien laatu ei nytkään ole mitä parhain, mutta on aika esitellä Skeptikon Aamu rantapensionaatissa I ja II, sekä Hyvä kylpy, joka oli viime tammikuun näyttelyssä myös koko esillepanon nimityönä.

(Sana Skeptikon yliviivattu siksi, että muutin teosparin nimeä kesäkuun näyttelyyn. Olen nimennyt työt aikoinaan pian taiteilijan kuoleman jälkeen, ja tänä vuonna tulin toisiin ajatuksiin. Kadutti aiempi runsas nimeäminen, eikä missään ole tähtiin kirjoitettua sääntöä siitä, ettei teosten nimiä saisi muuttaa. Uskalsin tehdä tällaisen liikkeen, koska Tiina Éno toimi joskus itsekin niin. Muuten en tunnustaisi koko asiaa, mutta jos joku nyt näistä teoksista kiinnostuu, niin jään kiinni tästä omavaltaisuudestani kuitenkin.

Taiteilija ei myöskään ehtinyt signeerata näitä teoksia, joten niissä on kääntöpuolella minun merkintäni oikeaksi todistamisesta. Käytäntö, johon neuvon olen saanut viisaammilta ammattilaisilta.)

Aamu rantapensionaatissa II, 2011. 80x60 cm. Akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Aamu rantapensionaatissa -taulupari oli pari vuotta hoidossa ystävien luona. Siis lainassa seinällä. He asuvat lähellä paikkaa, jossa Tiina Énon viimeinen työhuone sijaitsi ja kävivät muutaman kerran luonani kun tuskailin vielä työhuoneen raivauksen ja tyhjentämisen kanssa. Minulle oli itse asiassa yllättävän suurikin apu se, että siinä vaiheessa urakkaani edes pari työtä pääsi hetkeksi pois kuljetusrumban alta.

Oli myöskin ihastuttavaa nähdä tilanne, jossa ystäväni hoidokkinsa valitsivat. Sittemmin riistin heiltä taulut näyttelytarkoituksiin ja ne ovat minulla jälleen. Teokset ovat nyt herättäneet kiinnostusta aivan uusissa ihmisissä. Hieno tunne.

Arvotan nämä viimeisimmiksi jääneet maalaukset melko korkealle ja huomaan vaalivani niitä enemmän kuin monia muita teoksia. Se johtuu varmasti sekä puhtaista tunnesyistä että töiden ainutlaatuisuudesta.

Hyvä kylpy, 2011. 80x60 cm. Akryyli- ja öljyväri kankaalle.


Äiti oli maalannut nämä kolme teosta - ja muutaman muunkin - kevään 2012 Kanneltalon yhteisnäyttelyä varten. Yhdessä hänen taiteilijaystäviensä Anneli Hillin ja Kari Aapron kanssa päätimme tietenkin toteuttaa esillepanon suunnitellusti.





Kokemus minulle tyttärenä oli ainutlaatuinen ja suurta kiitollisuutta herättävä. Olin ripustustilanteissa lähinnä statistin roolissa. Sain hienoa oppia, jonka jälkeen olen uskaltanut jopa yllättävästikin luottaa itseeni rakentaessani näyttelyitä. Nykyään kaipaan toki kokonaisuuksiin lisäsilmiä ja näkemyksiä, mutta olen huomannut pitäväni aika järkähtämättömästikin kiinni ajatuksistani, jos olen esillepanon yksityiskohdista jotakin mieltä. Mielenkiintoista on ollut huomata itsessään tällainen "taidekuraattorin" kehitys.


Ripustushommia Kanneltalossa keväällä 2012.


Viime kesänä nämä teokset olivat esillä retrospektiivinäyttelyn "kronologiahuoneessa", jonka "kaaren" ne itseoikeutetusti päättivät. 

Tiina Énon menehtymisen jälkeen näyttelyissä käyneet taiteen ystävät ovat saaneet nähdä Aamut rantapensionaatissa ja kokea Hyvän kylvyn nyt mielestäni sen verran monta kertaa, että ihan hetkeen en laita niitä julkisesti esille. Teosten on ehkä aika pikku hiljaa löytää omiin koteihinsa, vaikka minä tulen kyllä sitten todella huolella seuraamaan minne päätyvät.

Pikakuva "viimeisestä seinästä" ripustuksen valmistuttua
kesällä 2015 Alavuden Taidekeskus Harrissa.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kotigalleriassa tänään.


Silloin kun saa vieraalta ihmiseltä yhteydenoton ja pyynnön päästä katsomaan Tiina Énon taidetta kuvien sijasta ihan livenä, tuntuu ettei tehty nettinäkyvyystyö ole turhaa. On palkitsevaa saada kuulla, että ajatus taidehankinnasta on syntynyt juuri tämän blogin tai facebook-sivun ansiosta. Tämä ilmiö on ollut nyt kuluvan syksyn pikkuinen trendi.

Taiteilijan tyttärenä se tuntuu, kuin elelisi ison aallokon mukavissa jälkimainingeissa. Vertaan näitä kohtaamisia tietenkin koko siihen urakkaan, joka äidin elämäntyön hahmottamisessa, kokoamisessa ja esille laittamisessa on ollut.

Pienen kotigallerian ja esittelytilaisuuden järjestäminen on aina yhtä jännittävää.  Yhtäältä miettii, että minkähänlainen ihminen pian saapuu, ja toisaalta on luottavainen olo. Ajattelen, että tuskin kukaan huvikseen tai pelkkää uteliaisuuttaan saapuisi jonkun kotiin katsomaan tauluja. Ottaahan siinä vierailijakin tavallaan riskin, saattaa pelätä että tyrkytän tai ylihinnoittelen teoksia.

Kumpaankaan minulla ei onneksi ole taipumusta.


Aina syntyy hyviä keskusteluja. Sisältö riippuu paljon siitä, mitä vierailija jo Tiina Énosta tietää. Minusta on myös ilahduttavaa se, miten taiteen katsojia kiinnostaa tarkastelun alla olevan teoksen tarina, jos sellainen on. Lisäksi se, että pystyn kertomaan asioista jotka liittyivät teoksen syntyaikaan - sen verran mitä tiedän ja muistan - tuntuu herättävän mielenkiintoa.

Tänään minulla oli esimerkiksi mahdollisuus näyttää valokuvia Italian taiteilijatalolta, jossa on syntynyt grafiikkaa. Osasin myös kertoa arvioni siitä, mistä vierailijaa alunperin kiinnostanut Civita-sarja on saanut inspiraationsa.

Ilta pimeni, ja onneksi keksin sytyttää kukkavalot. Niiden läheisyydessä pystyi tarkastelemaan pikkutöitä hyvin. Isompia maalauksia katseltiin niille sopivammassa huoneessa, jossa oli mahdollisuus parempaan etäisyyteen.


Kun tätä elämäntyön kokoamista on tyttärenä tehnyt, välillä vähän epävarmoinkin ajatuksin, niin on antoisaa saada palautetta. Siis joltain muulta kuin täysin lähipiiriin kuuluvalta ihmiseltä. Yhtäkkiä etsittiin täältä blogista yhtä nimenomaista päivitystä, joka oli jäänyt vierailijan mieleen. Onneksi se löytyi.

Syntyi sopimus siitä, mitä seuraavaksi tuon maaseutuvarastosta kaupunkiin hänen ja mahdollisesti seuraavienkin vierailijoiden nähtäväksi. Ilmeisesti se toimii hyvin, että jos ja kun tätä työtä perillisenä tekee omasta näkökulmastaan ja inspiraatiostaan, niin se välittyy myös Tiina Énon taiteen ystäville mielenkiintoisena. Niin ainakin haluan uskoa.

Vierailijankin muistamassa päivityksessä "hortoilin" täysin omalla kiinnostusalueellani yksityiskohtien tarkastelussa.

Tänään uuteen kotiin lähti pieni yksittäinen kuriositeetti vuodelta 1994. Vaikka ehdinkin vierailijaan tutustua vain hetken, niin uskalsin silti sanoa työtä pakatessamme, että omannäköisensä omistajan luokse pääsi tämä maalaus:

Ovet, 19x24cm. 1994. Sekatekniikka kankaalle.

Koska yksityisten kotigalleriatilanteiden järjestäminen on aika mukavaa, keksin tänään että voisihan sitä joskus pitää yleisenkin pop up -näyttelyn kotona. Jään miettimään sitä, ja koska sen aika on oltava varmaan vasta valoisaan vuodenaikaan, niin nyt on rauha suunnitella.

Hauskaa on ollut saada vierailijoilta poikkeusetta (!) myös vinkkejä ja toiveita seuraavien näyttelyiden ja niiden esillepanopaikkojen suhteen. Olen kotigalleria-asian lisäksi jäänyt miettimään pieniä julkisia tiloja näyttelymielessä. Kiitos ideoista!


torstai 3. syyskuuta 2015

Eräs projekti


Yksi mahdollinen tulevan kaamosajan iltojen työ allekirjoittaneella saattaa hyvinkin olla Tiina Énon kirjaprojektin tutkiminen ja puhtaaksikirjoitus.

Minä tottakai kuulin kirjaideasta taiteilijalta jo hänen elinaikanaan, ja äidillä oli suunnitelmissa myös hakea apurahaa nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Vaikka kyseessä on syksyllä 1998 Bussana Vecchiassa surutyön ääressä tuotettu kuvasarja, niin se alkoi täydentyä teksteillä vasta vuonna 2005.

Kyse ei siis ollut mistään hetken mielijohteesta, vaan ajatus sai jalostua. Sinänsä aika harvinaista spontaanille kuvataiteilijalle. Ehkä kyseessä oli jälleen halu uuteen aluevaltaukseen, uran elävänä pitämiseen.



Laskin, että kierrelehtiöön on liimattu nelisenkymmentä sekatekniikalla tuotettua kuvaa.

Runoja on yhtä monta.


Skannasin kokeeksi vasta muutaman ensimmäisen kuvan. Ihan sillä tarkoituksella, että minkälaista on kuvanlaatu. Ehkä parempaa kuin valokuvaamalla tulisi?

Kun selasin lehtiötä eteenpäin, niin huomasin piirrosten muuttuvan. Mukaan tuli myös sinistä, ja odotankin mielenkiinnolla sitä hetkeä kun alan yhdistellä tekstejä niihin tarkoitettuihin kuviin. Voin kuvitella, että tulee olemaan suuri kiusaus tulkintaan. 

Mutta kyseessähän ei ole minun teokseni, vaan Tiina Énon. "Kommenttiraitani" tuskin kiinnostavat ketään.


Luin runot äidin elinaikana jo. Itse taiteilija istui hiljaa samassa huoneessa ja taisi odotella palautetta. En muista, mitä sanoin tai edes ajattelin. Voi olla, että ymmärsin jo silloin - kymmenen vuotta nuorempana kuin nyt - ettei pidä lähteä sorkkimaan toisen prosessia, tai edes puuttua teksteihin, vaikka kuinka olinkin virallisemmissa yhteyksissä toimittanut oikolukijan virkaa.

No nyt minä pian istahdan uudelleen tämänkin ääreen, saan muodostaa käsityksen - ehkä mielipiteenkin. Luultavasti tarvitsen ulkopuolista neutraalia apua. Sekä sisällön että mahdollisen toteutuksen suhteen. Kiirehän tässä ei ole.


Maalauksiin ja muutamiin taannoisiin näyttelyihin keskittyneelle taiteilijan tyttärelle tämänkaltainen projekti tuo uutta näkökulmaa ja ehkä kaivattua vaihteluakin. Voi olla vaikka vain kirjoituspöytä ja skanneri. Ei tarvitse roudata puolitoistametrisiä töitä, ei etsiä luonnonvaloa vielä dokumentoimattomien teosten kuvaamiseen. 

Tämä on nyt alkusysäys yhdelle seuraavista vaiheista. Huomaan tyttärenä miettiväni, että jos tuotan itse kirjan mahdollisimman puhtaasti ilman omaa näkökulmaani, voisiko "kommenttiraitojen" paikka olla esimerkiksi täällä netissä. Vai tarvitaanko sitä ollenkaan julkisesti, laitanko muistiinpanot yksityiseen päiväkirjaani. Varmasti viisaampaa niin.

Jään ottamaan selvää, mistä saan teknistä apua itse kirjan toteutukseen.