Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väri. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. toukokuuta 2015

Violettia 2004

"Tapahtuma".
Öljyväri kankaalle, 35x43cm. 2004

Muistelisin, että näiden töiden tutkimisessa ja nimeämisessä minä olen ollut jo mukana. Keskustelimme äidin kanssa luultavasti siitä, miten silmien eteen piirtyi yhtäkkiä tuulista liikettä, syksyistä tunnelmaa. En tietenkään voi muistaa, minä vuodenaikana maalaukset on tehty - ja harvoin Tiina Énon työt akuutista ulkoisesta ajasta kertoivatkaan, vaan lähinnä sisäisestä maailmasta.

Siitä, josta hän ei ehkä itsekään ollut ollut tietoinen, ennen kuin näki sen kankaalla.


"Tyttö violetissa sadeviitassaan".
Sekatekniikka kankaalle, 35x43cm. 2004

Sadetta, haikeutta, ihmisen sisäisen yksinäisyyden kauneutta. Niitä katsoja ehkä kokee ylläolevassa teoksessa. Toisaalta, joku voi nähdä aivan jotain muutakin. Vaikka violettina piirtyvän maiseman auringon laskettua tai savuisen laakson. Yksi Tiina Énon maalausten suosion syistä on juuri se, että ne antavat katsojalle omaa tilaa. Teosten nimet saattavat antaa osviittaa tarinalle, muttei siihen tarvitse tarrautua. Kuva saa alkaa elää omaa elämäänsä ja siten rikastuttaa katsojansa mielenmaisemaa.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan" -teoksen kääntöpuolella lukee, että sen tekniikkana olisi ollut öljyväri kankaalle. Taiteilijalle oli tainnut sattua pieni lapsus. Kyllä se on nimittäin sekatekniikkaa. Pienestä koostaan huolimatta työ tuntuu käsiin aika painavalta - kertoo paksuista kerroksista ja pitkästä työstämisestä. Lisäksi maalin joukkoon on sekoitettu muutakin materiaalia, ehkä ohutta paperia. Työ on reunoiltaan vähän kärsinyt ja kuuluu ehdottomasti niiden taulujen joukkoon, jotka tulee saattaa takaisin hyvään kuntoon.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Sinistä

Sekatekniikka kankaalle, 50x61cm. 1990-luku.
Nimetön.
Ilmeisesti tätä teosta taiteilija ei ole kelpuuttanut näyttelyihin.
Ihmettelen kovasti, että miksi.


Vaikka monelle Tiina Éno on jäänyt eniten mieleen keltaisista ja voimakkaan punaisista teoksistaan, aina silloin tällöin sininen väri pompsahti maalauksiin. Se tuli kuin kutsumaton vieras, hämmentäen taiteilijan. (Tosin vihreä hämmensi vielä enemmän.) Sinisellä oli hänen sielussaan erityisasema, ja kyseiseen väriin Tiina Énolla oli ehkä jopa vähän ristiriitainen suhde. Se muistutti häntä Leena-äidistä, mihin on aiemmin viitattu esimerkiksi tilataiteesta kerrottaessa.

Toisaalta sininen oli tietenkin väri muiden joukossa, ja jos äiti puhui siitä kiukkuisena, sen nimi oli kuninkaansininen. Jos sen sijaan ihaillen, oli kyseessä esimerkiksi ultramariini.

Jokaiselta Tiina Énon aktiivisen taiteen tekemisen vuosikymmeneltä löytyy sininen vaihe. Olen yleisöä varten valinnut nyt muutamia keskenään melko erilaisia esimerkkiteoksia.

Katse taaksepäin.
Sekatekniikka kankaalle, 50x50cm. 1991.

Yllä oleva maalaus on aikoinaan ollut muun muassa Taidelainaamossa esillä, ja kiinnostuneena pistin merkille, että lainaamon lappusessa väitetään tekovuodeksi vuotta 1992 ja tekniikaksi "pelkkää" öljyväriä kankaalle, vaikka itse teos kertoo molemmista aivan muuta. 

Maalin sekaan on selvästikin sekoitettu hiekkaa, ja raaputustekniikkakin on ollut käytössä. Ja jokaisen silmähän nyt sen erottaa, että teos on signeerattu vuonna 1991. Itseäni kiinnostavat eniten silti muodot. Ne ovat tuossa vaiheessa 1990-lukua vielä "jäänteitä" 1980-luvun esittävämmästä kädenjäljestä. Vai mitä sanaa tulisi tunnistettavista muodoista käyttää, onko se esittävä? Sitä minä usein mietin.

No, alla olevaan teokseen taiteilija oli päätynyt tekemään muutoksia ja jälki onkin jo enemmän tunnelmoivaa. Kyse alkaa olla vaikutelmista, asiat sulautuvat toisiinsa ja maalausten ryhti alkoikin 2000-luvulla tarkoittaa jotain ihan muuta kuin selkeitä muotoja tai viivoja.


Valkoinen lintu.
Öljyväri kankaalle, 30x30cm. 2003.

Teos on sekin ollut alunperin 1990-luvun alun tuotantoa. Kymmenen vuotta myöhemmin Tiina Éno päätyi tosiaan jostain syystä maalaamaan päälle ja nimeämäänkin työn kokonaan uusiksi. Siitä tuli Valkoinen lintu, enkä valitettavasti muista että mitä näyttelyä varten - tai muuten että miksi - teos sai tällaisen kohtelun.

Koska äiti oli aika tuottelias, tällainen vanhojen maalausten uudelleen työn alle ottaminen oli aika harvinaista. Vaikka taiteilijalla olikin jopa kiusaantunut suhde joihinkin takavuosien teoksiinsa, ei hän silti yleensä niihin kajonnut. Ymmärsi arvostaa suurinta osaa, pitää niitä uran eri vaiheina, mitä pidän hyvänä ilmiönä.




2000-luvun loppupuolella ilmaisussa oli uudenlaista raikkautta. Hallitseva sinisyys maalauksissa oli edelleen varsin harvinaista. Alla oleva teos on sittemmin saanut hyvän kodin. (Muut edellä esitellyt työt ovat allekirjoittaneella, ja myös myynnissä.) 

Kun aikoinaan löysin sen äidin työhuoneelta, ja myöhemmin kuvan myöskin sen "kaverista", niin ymmärsin että käsillä oli todellakin pienet kuriositeetit Tiina Énon viimeisten vuosien taidetta ajatellen:


Sateenvarjon alla. Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)

Ja viimeisenä kuvana se yllä olevan teoksen "kaveri", jonka olinpaikkaa - tai edes nimeä - en itse asiassa tiedä. Jos omistaja sattuu tätä lukemaan, niin olisin ilahtunut jos saisin yhteydenoton. Olen asettanut yhdeksi tavoitteeksi myös sen, että kartoitan niin sanotusti maailmalla olevien teosten koteja.

Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)

perjantai 26. joulukuuta 2014

Punaista. (1990-luvun loppu)


Viikon joululoma maalla ei tällä perijällä voi tarkoittaa täyttä vapautta äidin taiteesta. Tapaninpäivästä tuli työpäivä varaston ja arkistojen äärellä. Etukäteen olin tehnyt pientä listaa, mitä pitäisi ehtiä tutkia. Oli aloitettava pienten taulujen setvintä - koska isot ovat saaneet huomiotani viime aikoina paljon. Sen vuoksi, että niistä huolehtiminen tuntuu tärkeimmältä, ja se on jostain syystä mielestäni muka arvokkaampaakin kuin pikkumaalausten hoitaminen.

Vaikka kukaan ei ole koskaan minua neuvonut, että pienet teokset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. Jos oikein pysähdyn miettimään, niin suurten linjojen vetely tuntuu ajatuksena itse asiassa vapauttavammalta ja helpommalta kuin alle parikymmensenttisten pohjien täyttäminen puhuttelevalla kuvalla.

Mutta enhän minä se meidän perheen taiteilija ollutkaan. Äiti oli. Ja hän jätti jälkeensä monta suljettua matkalaukkua, joista tänään avasin yhden:


Löytyi punaisia töitä vuodelta 1999. Tai siis minä sanon niitä punaisiksi. Joku toinen saattaisi toivoa värinmäärittelyyn nyansseja, mutta minun on helpompi puhua taulusarjoista tai "kokonaisuusläjistä" ihan vain tällä tavalla yksinkertaisesti, ennen kuin alan paneutua jokaiseen työhön erikseen. 

Kun on sen aika, niin pysähdyn. 

Tällaisessa taidekuratoinnissa on lopulta aika monta työvaihetta. Viivojen kaarien ja värisävyjen tutkimiseen on omat hetkensä. Ensin on aika, jolloin todetaan se, mitä käsillä on. Ja sellaiseen oli mahdollisuus tänään.


Kylmässä "Kulttuuriaitassa" teoserän läpikäymisen vastapainoksi olen mökkilämpimässä levitellyt eteeni Tiina Énon portfolioista ja apuraha- tai näyttelyhakemuksista irronneita printtejä, A4-kokoisia sivuja. Etsin jotain ihan muuta, mutta löysinkin vihdoin kuvia Verityöstä.

Sitä olen odottanutkin, sillä muistan teoksen hyvin. Enkä varmaan vähiten siksi, että se oli poikkeuksellisen näyttävä. Suurelle pleksille tuotettu kaksipuoleinen maalaus, joka vuonna 1997 roikkui kettingeissä keskellä Vantaan Taiteilijaseuran esillepanoa Myyrmäkihallissa. 

Se varmaan olikin äidin viimeinen yhteisnäyttely siinä porukassa, sillä seuraavana vuonna tuli muutto Helsinkiin.

Oikein suoraan sanottuna ärsyttää, etten muista miten teoksen kävi. Sitä ei ole missään. Varmastikin se oli liian iso säilytettäväksi kohtuuhinnalla?

Verityö, 1997.
185x250cm, öljyväri pleksille.

Onkohan se päätynyt jätelavalle? Minulla on mielikuva, että teoksen kohtalosta oli taiteilijan kanssa joskus puhetta, mutta 2000-luvulle tultaessa meillä oli niin paljon muutakin puhuttavaa, etten voi muistaa kaikkea. Minun täytyy varmaan kääntyä Tiina Énon silloisten vantaalaisten taiteilijaystävien puoleen ja jatkaa tämän asian selvittämistä.

Verityö on aika mahtipontinen nimi. Voi että kun muistaisin, mihin se lopulta liittyy - vai saiko teos asiayhteytensä "vain" väristä. Minä mietin, että ovatko tänään löytämäni pienet punaiset maalaukset niitä "Pieniä veritöitä". Sillä olen nähnyt sen nimisiä jossain vanhassa näyttelyluettelossa.

Ja niitä riittää. Niin kuin teoksiakin.

En tiedä, kuka on ottanut näyttelykuvat.
Ne ovat hyviä, huono jälki johtuu paperin laadusta ja skannauksesta.

perjantai 8. elokuuta 2014

Syksyllä katetaan kahdelle 2011

Syksyllä katetaan kahdelle
50x50 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011
(Kuva allekirjoittaneen ottama)

Tämäkin on niitä tauluja, joita löysin Tiina Énon työhuoneelta valmiina mutta signeeraamattomina ja nimettöminä syksyllä, jolloin itse taiteilija kuoli. Oli ilmiselvää, että kyseessä oli yksi ihan viimeisimmistä töistä, vaikka tässä olikin enemmän "vanhaa tuttua" kuin monessa muussa hämmentävässäkin uudessa maalauksessa.

Olen täysin jäävi kyseisen teoksen edessä, sillä se kuuluu omiin suosikkeihini, eikä tietenkään pelkästään sen vuoksi, että se sai mielestäni loistavan nimen, vaan siksi että se on minun silmääni yksinkertaisesti kaunis. Vahva, vaan ei aggressiivinen. Lämmin. 

Luulen, että jos äiti olisi elänyt ja taulu olisi edelleen työhuoneella, niin olisin "liisannut" eli lainannut sen kotini seinälle, niin kuin aina joskus tein. Sopimuksena oli, että mikäli taiteilija haluaa lainaamani teoksen johonkin näyttelyyn tai myyntiin, niin annan pois. Itse asiassa, minä olen samalla periaatteella antanut muutamia tauluja ystävilleni "hoitoon". Siellä ne säilyvät varmasti paremminkin - hyvin ilmastoitujen kotien seinillä - kuin mökkiaittaan varastoitu suurin osa Tiina Énon elämäntyöstä. 

Löysin valokuvia taiteilijan työhuoneelta syksyltä 2011. Paletti kertoo, mitä sävyjä viimeismmäksi on käytetty.


Öljyvärin ja akryylivärin yhdistelmää lienee Syksyllä katetaan kahdelle -maalauksessakin hyödynnetty. Isojen väripurtiloiden lisäksi työhuoneella oli mittava määrä pieniä tuubeja, joilla sävyjä oli paranneltu ja yksityiskohtia korostettu. 

Jäin miettimään, että tiesikö taiteilija maalaustarvikeliikkeeseen mennessään tosiaan jo valmiiksi, mitä sävyjä ja värejä hakee, vai tuliko inspiraatio siellä. Tuskin sentään. Mutta jokin logiikkahan siinä täytyi olla, vaikka miten olisi spontaani tunnemaalari, niin kuin äiti oli. Ei kukaan taiteilija kai osta kalliita maaleja turhaan tai huvin vuoksi. Täytyi olla ehkä menossa "vaihe", johon tietty väriskaala liittyi.

Harmi, ettei siitä ollut enempää puhetta taiteilijan eläessä.


Minun logiikallani - jolla ei ole mitään tekemistä kuvataiteilijoiden logiikan kanssa - tulisi hankkia vain perusvärejä, joista sitten voi sekoitella mieleisiään. Mutta jos tietää haluavansa okraa tahi purppuraa, niin fiksua kai se on ostaa niitä valmiina. 

Äidin työpöydän kulmallekin oli jäänyt muisto viimeisistä käytetyistä väreistä:


Kun syksyllä 2012 Kulmagalleria päätti toimintaansa ja sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn siellä ennen ovien sulkemista, ei tarvinnut galleristin kanssa pitkään miettiä, että mistä teoksesta tuli nimityö. Vaikka esille tulikin suurempia ja näyttävämpiä maalauksia tämän käsillä olevan lisäksi.

Yllätyksekseni lyhyellä varoitusajalla kootusta näyttelystä jopa myytiin pari suurta taulua. 

Muistan, kun toimittaessani yhtä määränpäähänsä syksyinen Helsingin tuuli meinasi viedä minut ja teoksen mukanaan kävelykadulla keskustassa. 


tiistai 27. toukokuuta 2014

Tyyppejä (2010, 2011)


"Pojan maratonjuoksu", 2010, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Lukuisissa Tiina Énon teoksissa tai sarjoilta tuntuvissa kokonaisuuksissa on hallitsevana tunnelmana maisemallisuus. Mutta sitten on näitä, joista pitkän katsomisen tuloksena erottaa tyyppejä ja heidän tarinoitaan. Aikaisemmin kerroin suurista keltaisista töistä, joihin päähenkilöksi valikoitui Kuningas. 

Näissä pienemmissä tyypitkin ovat arkisempia.

Olisi hauska tietää, mitä katsojat ovat näyttelyissä ajatelleet nimen ja taulun yhteyksistä, mitä he ovat kuvassa nähneet ja miten tulkinneet. Sen minä ainakin tiedän, että keskittyneesti nimien antaminen maalauksille tuo lisää sisältöä yleisön kokemuksiin. Poikkeuksetta tarinallinen nimi herättää katsojan kiinnostuksen. Tai ainakaan en ole kuullut, että ketään olisi vaivaannuttanut.

Voihan olla niinkin, että nimet myös häiritsevät. Mutta ne nyt vaan ovat osa tätä Tiina Énon taidetta, ja minä jatkoin perinnettä nimeämällä signeeraamattomia mutta valmiita töitä yksin silloin kun tein ensimmäistä minun kokoamaani äidin yksityisnäyttelyä Rööperin Taidesalonkiin kesällä 2012.

"Kapellimestarin painoton tavu", 2011, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Aikaa nimeämiseen kuluu paljon, jos sen tekee huolella. Siltikään lopputuloksesta ei voi olla ihan varma, sillä toki maalaukseen uppoamisen kokemus on aina kovin yksityinen. Olen muutaman kerran taiteilijan kuoleman jälkeen miettinyt nimiä myös ystävien seurassa, mutta huomaan olevani hyvin tarkka, itsekäs ja varma omista näkemyksistäni, enkä "päästä läpi" mielestäni kelvottomia nimiehdotuksia.

Jos muistan oikein, ei enää pitäisi varastoista tulla vastaan montaakaan nimetöntä taulua. Ehkä saisi vielä tulla, minulla on vähän kaipuu nimenantohommaan.

Tulenkohan minä nyt paljastaneeksi jotain taiteilijan näkökulmasta salaista, kun esittelen näitä minun bongaamiani hahmoja, joista syntyi myös nimiä. (Äiti halusi olla jotenkin salaperäinen taulujensa nimien suhteen, mutta minä en koe samoin - varmaan siksi kun en ole näitä maalannutkaan. Minusta on vain hauskaa kertoa tästäkin prosessista.)

Tässä yksityiskohta Kapellimestarin painoton tavu -teoksesta:


Nämä kaksi seuraavaakin kuvaa ovat vain osia maalauksista. Kaikki tämän kirjoituksen työt ovat saman kokoisia, 50 x 60 cm, ja muodostavat mielestäni hyvän sarjan esillepanoa ajatellen. Nämä 2011-vuoden työt ovat Tiina Énon aivan viimeiseksi jääneitä teoksia, ja niissä on näkemykseni mukaan jotain aiempaa rohkeampaa verrattuna 2000-luvun alkupuolen kirkkaan seesteiseen keltaisen maailmaan.

Yksityiskohta teoksesta "Jalustoilla tulee", 2011.
Teoksen koko 50 x 60 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Muissakin vuoden 2011 maalauksissa on paljon kerroksia. Jollakin hyvällä tavalla se tekee teoksista raskaita. Vai onkohan se väärä sana. Painavia? Syviä? Moniulotteisia? 

Joskus on vaikeaa löytää oikealta tuntuvia sanoja kuvailemaan. Toisaalta, miksi niitä nyt varsinaisesti minun pitäisi etsiäkään. Jokainen näkee eri tavalla. Siitä näkökulmasta olisi joskus mielenkiintoista päästä toisten aivojen sisälle edes hetkeksi.

Yksityiskohta teoksesta
"Salainen neuvottelu oman varjon kanssa"
2011,
teoksen koko 50 x 60 cm
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kuninkaalle sataa 2006

Kuninkaalle sataa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Tuntuu kuin nämä taulut olisi esitelty näyttelyssä eilen. Kuvia taiteilijan digitaaliarkistoista selatessani olin varma, että ollaan lähempänä 2010-lukua, mutta niin vaan on kyse 2006-vuodesta. Muistan näiden teosten "nimisessiot" äidin työhuoneella oikein hyvin. Ei ollut epäselvää, että kyse oli vaikuttavista teoksista, mutta yllättävän vaikeaa oli keksiä nimiä. Tuntui tärkeältä, että katsojatkin pysähtyvät.

Tarina ja yksityiskohdat - niitä etsittiin kuvista. Ja löydettiin. Sitten nimettiin.

Pisara "kuninkaansinistä" keskellä keltaista sai mielikuvituksen laukkaamaan molempia näitä tauluja tutkittaessa, ja syntyi kertomuksia. Yksinäinen kuningas sateessa. Tai kuninkaan yksityinen hetki. Tai kuningas, joka luulee että vain hänelle sataa. Mielikuvia tuli paljon. Toivoimme, että myös katsojille. 

Seuraavassa teoksessa tarinan sankari aamulla kylpytakissa.


Sinisessä kylpytakissa. 2006. Akryyliväreillä kankaalle,
120x100cm. Kuva: Arto Keskinen

Näin myöhemmin mietin, että oliko noin juhlallinen nimeäminen suorastaan lapsellista. Vieläkin uskon että ei ole. 

lauantai 4. tammikuuta 2014

Keltainen (Lähde.)


Taiteilijaa itseään huolestutti joskus. Totta puhuen, aika useinkin. "Mitä jos en kehitykään. Ovatko työni vanhan toistoa." Eräs pohdinnan aiheista oli pitkään jatkunut keltainen kausi. Yksi katsojien rakastamimmista vaiheista, uskaltaisin väittää. Äiti murehti uuden näyttelyn alla, niin kuin taiteilijan tavallaan kuuluukin, jos säilyy terveellä tavalla nöyränä. Niin minä ajattelen.

"Sanovatkohan kaikki, että taas sitä keltaista."

Minä en kyllä muista aivan suorina edellisiä sitaatteja, mutta kuuntelin aikoinaan aika paljon näitä äidin pohdintoja. Tutkittiin värejä ja pintoja, että on niissä eroja. Keltainen kausi - vähän itse vierastan tällaista kausittamista - alkoi varmaan juuri 2000-luvun kynnyksellä ja väri hallitsi vuosikausia niin isojen kuin pientenkin maalausten maailmaa.

(Kuva: Arto Keskinen)

Yllä oleva öljyvärimaalaus kankaalle on vuodelta 2004.

Itse luokittelen sen "keskikokoiseksi", 60x50 cm ovat viralliset mitat. Minä lisään tänne kyllä taulun nimenkin, kun sen löydän. Arkistot ovat vielä aika sekaisin. Nimeämisestä tuli vuosien mittaan tärkeä loppusilauksen vaihe. Siinä minäkin sain olla apuna.

Tämän työn nimi voisi aivan hyvin olla esimerkiksi Lähde. 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kylpyamme went camping 2003


Sinisestä kylpyammeesta on hyvä aloittaa. Siihen - mutta ei yksin siihen - kiteytyy kätevästi se raskaansarjan osuus, joka taiteilijan fyysiseen työhön liittyy. Tai siis lähipiirin fyysiseen työhön. Viime talvena, kun minä tyhjensin äidin työhuonetta, sain rekrytoida aika monta miestä kantamaan ammetta.

Sehän piti tietenkin saada säästää.

Mistä lie alunperin löytynyt. Roskalavalta varmaan, niin kuin moni muukin tilataiteen aihio.
Niin jäin vain miettimään, että en kyllä yhtään muista ketkä olivat itse taiteilijaa kymmenen vuotta sitten auttamassa ammeen raahaamisessa paikan päälle Töölönlahdelle. Jos ne ihmiset tulevat jostain esille, voisin ihan tarjota oluet.

Kun taide leiriytyy, kyse voi olla mistä vaan.



Äidille sininen väri merkitsi muistoa hänen omasta äidistään, joka kuoli vuonna 1998. Sen jälkeen - veikkaan - että ainakin kerran vuodessa syntyi teos myös ikävästä. Enemmän teoksia syntyi kuitenkin kaikesta muusta.


(Kuvat: Arto Keskinen)

Minä voin tulkinnoissani olla kyllä väärässäkin. Sininen väri nimittäin yllätti taiteilijan itsensäkin aina ilmestyessään. Virallisesti emme pitäneet sitä surutyön värinä. Murheeseen äidillä oli eräs pidempi projekti, josta kerron myöhemmin.