sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Urbaani ympäristöpolku 1997


Taiteilijan työ voi olla aika yksinäistä. Niinpä luulen, että yhteiset hankkeet muiden ammatinharjoittajien kanssa toivat Tiina Énonkin uralle kaivattuja vaiheita. Projektien yhteisöllisyys ja ajatus taiteen tuomisesta "tavallisen" kansan lähelle, toivat aivan varmasti työlle vielä lisäarvoa.

Muistan minäkin Koivukylän projektin ajat, sen miten äiti innoissaan kertoi yhteistyöstään Heli Väyrysen kanssa. Minä itse pääsin kokemaan heidän alueelle tuottamaansa ympäristötaidetta ihan konkreettisesti arjessani, kun olin samoilla kulmilla töissä vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin. Ympäristötaide oli silloin vielä hienosti paikoillaan, tuntui hupaisalta kun kadunkulmissa pumpsahti näkökenttään äidin ja hänen ystävänsä kädenjälkiä.



Heli Väyrynen muistelee ympäristöpolun rakentamisen aikoja näin:

"Tutustuin Tiinaan 90 -luvun puolivälissä työskennellessämme yhtä aikaa nuorten taidetyöpajalla Hakunilassa Vantaalla. Saimme tilaisuuden osallistua myös Koivukylän alueelle sijoittuneeseen Urban -lähiökehittämishankkeeseen, jonka puitteissa toteutimme kolme ympäristötaideteosta. Teimme molemmat yhden oman projektin sekä yhden projektin yhdessä.

Yhteisenä projektina toteutimme Urbaanin Ympäristöpolun, joka oli opastettu kulttuurireitti Koivukylän ja Havukosken alueella. Reitin varrelle sijoitettiin pyöreitä opasteita merkitsemään kulkureittiä ja paikkoja, joissa sijaitsi jokin kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde. 

Lisäksi teimme opasvihkosen, jossa oli kartta opasteiden sijainnista ja kerrottiin niissä olevista kohteista.

Opasteet toimivat samalla taideteoksina. Niitä asennettiin reitin varrelle yhteensä n. 40 kpl, ja jaoimme ne siten, että kumpikin maalasi puolet pyöreistä kylteistä. Saimme tilan työskentelyyn kaupungilta aseman tuntumasta.

En muista toista yhteistyöprojektia, joka olisi ollut niin onnistunut ja hauska. Tiina oli mahtava työpari, hänen huumorintajunsa ja leikkimielisyytensä oli tarttuvaa ja yhteinen työskentely helppoa ja innostavaa. En ole eläissäni nauranut niin paljon ja antaumuksella kuin tuon projektin aikana.

Tästä alkoi pitkäaikainen ystävyyteni Tiinan kanssa. Hänellä oli tapana kesäisin hoitaa kissaamme ja taloamme Kirkkonummella viikon tai kahden ajan, kun olimme perheemme kanssa perinteeksi tulleella joogaleirillä Turun saaristossa. Ystävyys Tiinan kanssa oli mutkatonta ja avointa. Hänen sairastumisensa ja poismenonsa oli suuri järkytys, kaipaan ja muistelen häntä suurella lämmöllä."



Paikallislehdessä - sen lisäksi, että kerrottiin polun varrelle ripustetuista taideteoksista ja avajaispäivän tapahtumista - kirjoitettiin myös näin:

"Oman kylän viihtyisyys ja ympäristön mielekäs ilme ovat tärkeitä asioita kaikille asukkaille, asuivatpa he sitten missä kylässä tahansa. Koivukyläläisetkin ovat heille tehdyissä kyselyissä ilmaisseet erilaisia toiveita asuinympäristönsä kaunistamista varten. Kauppamatkalla ja iltakävelyllä kulkiessaan he mielellään löytäisivät katujen ja aukioiden varsilta mieltä piristävää katseltavaa, eivätkä he aamukahvillaan halua nähdä pelkkää harmaata betoniseinää keittiönsä ikkunasta."


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen näyttely 1979


Kuvat taiteilijan arkistoista. Oletettavasti ystävän tai perheenjäsenen ottamia.

Perhealbumissa lukee, että äidin ensimmäinen näyttely pidettiin vuonna 1979. Mutta ansioluetteloon äiti oli kirjannut vuodeksi 1980. Joka tapauksessa työt on tehty 1970-luvun puolella. 

Niistä on aika pitkä matka 2000-luvun ilmaisuun, vaikka jotkut viisaat ovat sanoneet että taiteilijan kädenjäljen kyllä tunnistaa kautta linjan. Sehän on ymmärtääkseni hyvänä pidetty piirre ja äiti oli hyvin tyytyväinen, että sellainen ominaisuus oli liitetty myös hänen taiteeseensa. 

Näyttely oli Grafian galleriassa. Olikohan silloin 26-vuotiaalla äidilläni jo vakavasti tiedossa, että taiteilijuudesta tulee hänelle lopulta myös ihan ammatti. Hänhän oli opiskellut myös mm. mainostoimittamista. Muistan kyllä, että ajoittaiset palkkatyöjaksot säännöllisine työaikoineen aiheuttivat taiteilijalle melkoista kipuilua, mutta rahaa elämiseen oli saatava.


Olisi hienoa tietää, missä päin maailmaa 1970-luvun tauluja seilaa, ja minkälaisissa tiloissa. Mitä niiden omistajat niistä ajattelevat tänä päivänä. Muutamia minulla on toki tallessa, ja vaikka itse pidänkin niitä jotenkin synkkinä ja jopa vähän tunkkaisina, niin vaalin tuon ajan tauluja jostain syystä enemmän kuin monia muita.



Syksyllä 2009 olin ystäväni kanssa äidin kutsumana työhuoneella sanalla sanoen vähän viihdyttämässä äitiäni, jonka silmät olivat alkaneet oireilla. Meillä oli ihan viiniäkin mukana, vaikka äiti ei sitä enää juonut. Hänen täytyi aikoinaan raitistua, jotta alkoholi ei olisi vienyt koko elämältä valtaa. Syksyllä 2009 äiti pelkäsi hirvittävästi sitä, että näkö huononee eikä maalaaminen enää onnistuisi. Silmäpulmia hoidettiin ensin värikalvon tulehduksena, mutta myöhemmin selvisi, että elimistön pieni syöpäkasvain lähetteli ensisignaalinsa juuri silmiin.

Silmien oireilu onneksi pysähtyi, joten taidetta syntyi loppuun saakka.

Eräs Tiina Énonkin taidetta keräilevä ihminen oli ollut kiinnostunut ostamaan 1979-vuoden maalauksen, ja minä melkein siitä hermostuin. Vouhotin äidille, että eihän sitä nyt voi myydä. Otettiin sitten kännykkäkuva minusta ja taulusta muistoksi:


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Allinna 1993


Kuva Tiina Énon arkistoista, kuvaajaa en tiedä.


"Ilmeisesti juuri pelkistämisen ja hillityn väriskaalan ansiosta töiden tunnelma on hyvin hienostunut ja tyylikäs." (Pia Herme)

Kyllä. Tämä aikakausi Tiina Énon taiteessa sai monet todella ihastuksiin. Riihimäen Galleria Allinnan näyttely oli suuri kokonaisuus ja minäkin muistan avajaisten valoisan tunnelman. Muistan olleeni myös äidistä aika ylpeä, eikä sellainen siihen mennessä ollut vielä minulle mikään automaattinen itsestäänselvyys.

Teoksia on luettelon mukaan ollut esillä nelisenkymmentä ja hintahaarukka oli silloin 1200-6000 markkaa.

Jostakin oli vapauduttu. Pari viikkoa näyttelyn päättymisen jälkeen oli luvassa minun ylioppilasjuhlani, joten meillä oli kaikenkaikkiaan käsillä varsin mukava kevät.


"Olen jo ulosmaalannut itseni ihmisistä ja eläimistä - ehkä niiden vuoro on taas joskus."


Yleensä näyttelyihin toivotaan taiteilijalta jonkilaisia sanoja ns. näyttelytekstiksi. Allinnaan äiti oli kirjoittanut näin:

Hiljaisuus.
Ääni.
Väri.
Äänen väri.
Muoto kohoaa väristä.

Hiljaisuus puhuu.
Väri on sana,
ajatus on muoto.

Sävellän ja soitan.
Itken ja nauran.
Punainen tai musta.
Kirkuvana hyppää ultramariini.
Keltaisena värisee lämpö.

Ajatukseni jatkaa kulkuaan.
Muoto löytää muodon.
Ratsuni piiska on sivellin.


Rehellisyyden nimissä - kaikella kunnioituksella - on sanottava, että minä suhtaudun tuohon näyttelytekstiin melkoisella kritiikillä. Mutta eihän se minun näyttelyni ollutkaan, saahan sitä taiteilija kirjoittaa mitä haluaa. Vuonna 1993 elettiin vielä aikaa, jolloin äiti ei kysellyt mielipidettäni nimenomaan näistä kirjallisista täydennyksistä näyttelyihin. Mutta historiaa on tuokin teksti, mitäs sitä muuttelemaan. 

Ja tärkeintä on - tietenkin - että taiteilija kertoo myös näyttelytekstissään sen, mikä häntä on kulloinkin puhutellut.


Kuva Tiina Énon arkistoista, kuvaajaa en tiedä.

Maalauksia levylle 2007

Meinasi käydä köpelösti, kun taannoin setvin ja tyhjensin äidin työhuonetta siirtääkseni taiteellisen tuotannon varastoon ja arvioidessani muuta ateljeen tavaraa, että mitäs sille tekisi. Koska maalaukset kankaalle olivat selkeästi omassa telineessään ja hyllyissä, luulin suurin piirtein kaiken taiteen olevan niissä ja varastolaatikoissa.

Vaan erään verhon takaa paljastuikin jono painavalta tuntuvia levyjä, joihin äiti oli maalannut. (Kuvien levyt eivät välttämättä liity tarinaan.) Ja vielä kun ensin näin vain teosten nurjat puolet, niin luulin että kyseessä oli vasta taiteilijan materiaaliksi hankkimaa levyä - jostain kierrätyslavalta taas.

Meinasi lähteä vahingossa roskiin.

Akryylivärillä MDF-levylle 2007, 75x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Tarkemman tutkimuksen tuloksena äidin digikuvia selailtuani selvisi, että kyseessä on MDF-levy. Minä jäin miettimään nyt, että mitenkähän niihin laitetaan kiinnityssysteemit, ettei tule levyistä läpi. Ne eivät nimittäin ole kovin paksuja kuitenkaan. Onneksi minulla on yksi seinällä mökillä, pitää tutkia sen taakse. Ja ehkä osassa maalauksista on myös joitakin vinkkejä valmiina takapuolilla.

Kyllä näitä on nimittäin näyttelyissäkin ollut, muistini kummasti virkistyi.


Akryylivärillä MDF-levylle 2007, 75x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Kun sitten "löysin" levyistä maalaukset, erehdyin jostain syystä vielä luulemaan, että työt ovat joko keskeneräisiä tai taiteilijan hylkäämiä. Kyllä aivan varmasti ainakin ne, jotka on kuvattukin ovat myös valmiita teoksia. Minun on käytävä hallussani olevat levymaalaukset vielä huolella läpi, varmaan ihan rinnakkain digikuvamateriaalin kanssa.

Ainakin näitä alla olevan kaltaisia teoksia on vielä minun varastossani tallessa. Muutaman sinisävyisen muistan menneen vikkelästi kaupaksi. 



Molemmat akryylivärillä MDF-levylle 2007, 100x120cm (Kuva: Arto Keskinen)

Tietenkin minulla nyt kävi niin, että nämä kuvat tähän jo valikoituani tuli eteeni toisesta kuvalähteestä sarja vastaavia levylle maalattuja töitä oikein nimineen. Näistä teoksista en ole edes ihan varma, onko niillä nimiä - toki on jos ovat olleet esillä julkisesti.

Mielestäni varsin näyttäviä teoksia. 

Grafiikan näyttelyn aikaan 1996


(Allekirjoittaneen ottama kuva.)

Tiina Éno oli ainakin kolme jaksoa työskentelemässä Suomen Taiteilijaseuran ateljeesäätiön ylläpitämässä Casa Finlandesessa, Grassinan kylässä lähellä Firenzeä. Minäkin vierailin siellä kahdella viimeisellä kerralla.

Vielä 1990-luvulla vietin itse opiskelijaelämää, eikä siihen kuulunut matkustelu, joten en ollut paikalla näkemässä, miten äiti alkoi työstää grafiikkaa carborundum-tekniikalla. Itse lopputuloksista minä ainakin olen pitänyt aina. Pieniä töitä, joissa kuitenkin riittää katsottavaa. Miniatyyrisia yksityiskohtia, jotka saavat ajatukset liikkeelle.

Äiti pyrki saamaan aina saman työhuoneen ja makuuhuoneen talosta, jossa samaan aikaan majoittui useita muitakin taiteilijoita - mikä tietenkin toi joka jaksolle oman leimansa. Koskaan ei äiti etukäteen tiennyt, keitä oli naapureina. Yllä olevassa kuvassa isot kaari-ikkunaovet ovat suoraan äidin työhuoneeseen, jossa oli myös se grafiikkaprässi.

Ja tässä alla itse taiteilija työnsä ääressä:


Kuva Tiina Énon arkistoista. Sen ottajaa en tiedä.

Grafiikan tekeminen Grassinassa oli luontevaa ihan käytännön syistäkin, sillä suurten maalausten liikuttamiseen Italian ja Suomen välillä ei Tiina Énolla ollut mahdollisuuksia. Grafiikasta on pitänyt aina myös yleisö. Ymmärtääkseni Italian grafiikkaa oli esillä ensimmäisen kerran Galleria Ruohossa, Helsingissä.

Äiti oli lähettänyt valokuvia ja teosluettelon vanhemmilleen, ja jälkimmäiseen kirjoitetussa kirjeessä (18.3.1996) lukee mm. näin:

"HEI ÄITI JA ISÄ! On maanantaiaamu, odottelen pankkien aukeamista, TV-lupa olis maksettava ja nostettava rahaa. -- Lähetän tässä muutamia valokuvia näyttelystä. TOSI HUONOSTI ONNISTUNEITA, yli- ja alivalottuneita, epäskarppeja jne... Mutta mun kameralla ei voi ottaa noin pienistä töistä lähikuvia."




"Varmasti sinne tuloni nyt pitkittyy, ties vaikka vasta pääsiäisen jälkeen... Kunhan nyt tiedän, miten saamme ja saammeko järjestymään kesäkurssia - ja koska + että on anottava näyttelypaikkoja ensi vuodeksi - maalattava, suunniteltava jne...

Onhan ne oman näyttelyn valvomispäivät aika rasittavia, viimeisenä päivänä kävi 4 tunnin sisällä n. 50 ihmistä! HUHHUH! Helppo olisi valvoa ja yrittää myydäkin jonkun toisen töitä, mutta omia ei! Kuitenkin olen tyytyväinen. Kuusi työtä "Ruohosta" ja yksi teosvälityksestä. HIENOA! Saa peitettyä materiaalikustannuksia... Ja pari laskua pois!"

(Kuvat näyttelystä ovat oikeastikin aivan surkeita, siksi niitä ei ole täälläkään.)

Sekatekniikkaa 2004

Vaikka Tiina Éno kokikin ihan perinteisen pensselillä maalaamisen omimmaksi työtavakseen, hän toki käytti myös muita työvälineitä ja materiaaleja. Varmaan voisi nähdä asian niinkin, että oli kyse ihan kausista. Nyt valitsin näytille pari esimerkkiä yhdenlaisesta sekatekniikasta. 



Sekatekniikka kankaalle 2004, 80x100cm (Kuva: Arto Keskinen)


Muistan yllättyneeni kun äiti yhtäkkiä kiinnostui paperista materiaalina. Hän jopa innostui opiskelemaan sen valmistusta itse. Ihmettelin sitä kärsivällisyyttä ja tilasin paperikurssin häneltä itsekin. Se tosin jäi pitämättä, vaikka läheltä taiteilijan kokeiluja mielenkiinnolla seurasinkin. 

Olisiko ollut niihin samoihin aikoihin, kun hän kokeili myös paperin liittämistä maalauksiin. Saatan muistaa väärinkin. Näissä tauluissa ei kuitenkaan ole itsetehtyä paperia mukana, esittelen sitä myöhemmin kun löydän.

Taiteilija itsekin suhtautui aluksi sekatekniikkakokeiluihinsa varovaisella mielenkiinnolla tietenkin, ja sitten kun huomasi työtavan toimivaksi hän päätyi käyttämään sitä tuomaan elävää pintaa maalauksiin.

Minua sen sijaan vielä tänäkin päivänä arveluttaa se, miten aika kohtelee erilaisista materiaaleista koostuvia teoksia, mutta toistaiseksi huoleni on ollut enimmäkseen turha.

Näissä kahdessa työssä on käytetty puupinnan ja maalin välissä todella ohutta paperia, sellaista silkkipaperin tyylistä. Ja "ryppyjen" hetket kuvissa ovat harkittuja. 


Sekatekniikka puulle 2004, 37x34cm (Kuva: Arto Keskinen)


Muistan, että paperin lisäksi äiti käytti ainakin 1990-luvulla esimerkiksi hiekkaa ryhdittämässä maalausten pintaa. Sen ajan töistä pidin oikein kovasti, ja väistämättä tämäntyyppisistäkin sekatekniikalla toteutetuista teoksista tulee sellainen olo, että tekee mieli koskea.

Eikähän se mielestäni saisi kiellettyä ollakaan, taulujen pinnan hively.



Sekatekniikka puulle 2004, 25x34cm (Kuva: Arto Keskinen)

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

1982

Nyt on niin, että en uskalla kiveen hakattuna ilmoittaa tämän näyttelyn olleen Taidesalongin kellarissa, vaikka melko varma olenkin. Sitten kun saan tarkistettua - tai siis löydän tiedon - voin sen tänne varmentaa. Vaan en ole niinkään vakuuttunut onko itse näyttelypaikalla niin suurta merkitystä lopulta, maalauksissa se merkittävämpi todellisuus ja voima on kuitenkin.

Tiedän, että äidillä oli aina apua näyttelyiden pystytyksissä. Osa hänen ystävistään ei vielä ole valmiina muistelemiseen, eikä tarvitsekaan. Minulla on nyt se hetki, kun haluan asiapalasia koota - enkä voi jäädä niin sanotusti tuleen makaamaan. Toimintaani sanelee motivaatiohetkien lisäksi ajankäytön realismi.

Siksi kuvien laatukaan ei ole nyt kovin hyvä. Olen alkanut skannata materiaalia suoraan valokuva- ja lehtileikearkistoista. Jos sitä päivää jään odottamaan, että ehdin laadukkaasti digikuvauttaa kaiken varastoimani taiteen, en pääsisi tästä eteenpäin pitkään aikaan.

Päätin, että ei siitä varmaan ainakaan haittaa ole, jos jatkan nyt näillä mitä käsissäni on.

Talviyön sankari 1982, öljyväri kankaalle.

Värit eivät näissä kuvissa vastaa täysin todellisuutta, ja muistankin esimerkiksi ylläolevan taulun (jonka koon täydennän tänne, kun teoksen saan mitattua - mikäli se minulla enää edes on, luultavasti on.) vaaleamman sävyisenä. 

Muistan myös sen, että työ roikkui kotimme seinällä. Aina. Ja että minua kiusaannutti sen pippeli seksuaalisuus. Olinhan vasta 8-vuotias kun se on maalattu. En myöskään muista tästä näyttelystä mitään, on hienoa että arkistoista materiaalia löytyy. 

Kaupunkiomenat 1982, öljyväri kankaalle.

Tiina Énon äidin - siis isoäitini Leena Himasen - rakentamiin albumeihin on koottu jonkin verran myös lehtileikkeitä, ja varmastikin taiteilijan epävarmuutta on edes vähän hälventänyt lyhyt mutta hyvä kritiikki. Jos oikein ymmärsin lähdemateriaalia, niin se oli jopa ihan Helsingin Sanomissa. Huomatkaa, että äiti käytti silloin vielä sukunimeä Leppänen. Sen jälkeen tuli Leppänen-Éno ja sitten pelkkä Éno. Tarkkoja vuosilukuja näistä nimenmuutoksista ei nyt ole käsillä.

"Esikuvien takana tulevaisuus  

Tiina Leppäsen neljäs yksityisnäyttely on virkistävä ja hyväntuulinen retki pakottomaan luomisen iloon ja väriherkutteluun. Vaikkakin monissa näyttelyn maalauksissa tuntuu ilmiselvä Kleen teosten esikuvallisuus, tätä seikkaa tässä tapauksessa on katsottava läpi sormien. Leppäsen voima on ennen kaikkea graafisessa viivankäytössä, jonka avulla kuvapintaa jäsennetään kauttaaltaan rytmiseksi kokonaisuudeksi. Viivan veto ja lento tukee usein imelinä hohtavia värejä. Omaperäisimmillään Leppäsen kuvakirjoitus on hyvin pienikokoisissa maalauksissa. Sensuelli henkäys lisää niiden reipasta elinvoimaisuutta. Kunhan esikuvien ote hieman hellittää, on Leppänen valmis lupaavaan tulevaisuuteen." (Kaj Kalin)

Siniset omenat 1982

Ohessa vielä pari kuvaa suoraan albumeista. Niiden lisäksi minulla on käsissäni pahvilaatikoittain sekalaista materiaalia. 

Jäin myös vähän huvittuneena miettimään tämän näyttelyn "omenateemaa". Että on ollut sitten "Kaupunkiomenat" ja "Siniset omenat" samassa nimikavalkadissa. Ihan kiva ja hyvä ja tärkeä asia, että minä sain aikuistuttuani osallistua nimiasioihin. Ei olisi mennyt omenateema läpi. 

(Toisaalta taiteilija kyllä piti aina päänsä, jos oli jostakin varma. Että ehkä omenateemalla oli vuonna 1982 jokin suuri syy ja merkitys.)