Näytetään tekstit, joissa on tunniste Henkilöhistoriaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Henkilöhistoriaa. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. toukokuuta 2015

Ei ilman heitä.

Äitienpäiväkortti kouluajoilta, signeerattu "Tiina VIIIb".

Kodin ilmapiiri oli salliva itsensä toteuttamiselle, kunhan se pysyi "kunniallisissa" rajoissa. Niin minä olen ymmärtänyt, että se Himasilla oli. Oli vapautta havainnoida maailmaa. Sekä taiteen - tai pikemminkin kulttuurin - kuluttamiseen että tekemiseen ehkä suorastaan kasvettiin, mutta ihan elämäntapaa siitä ei kai kuitenkaan vanhempien taholta toivottu, vaikka lopulta kävi miten kävi. Tiinasta tuli taiteilija.

Oli kirjat ja äänilevyt.

Oli myös materiaalia kuvien tekemiseen, paperia ja värejä. Syntyi päiväkirjoja, runovihkoja, kuvakokoelmia.

Tiinan äiti Leena Himanen oli opettaja ja kuvaamataidon ohjaaminen kuului hänen toimenkuvaansa.

Leena Himanen työnsä äärellä. En valitettavasti
tiedä kuvan ottajaa, enkä kuvassa olevan
oppilaan nimeä.

Leena ei kuitenkaan opettanut tytärtään, ainakaan koulussa. En koskaan ehtinyt haastatella perhettä siitä aiheesta, että mitä tämä Leenan kuvaamataidon opettajuus tyttärelle merkitsi, vai merkitsikö mitään. Ei se ainakaan vastareaktiota aiheuttanut, vaikka Tiinalla taipumus vanhempiansa vastaan kapinointiin olikin. Jotain erityislaatuista on tosiaan täytynyt olla ilmassa, edes ääneenlausumatonta.

Äiti ei ottanut minulle puheeksi sitä, miten lapsuuden koti tuki häntä ja pikkusisko-Jaanaa luovuuteen. Paitsi, että isovanhempiensa vintille hän sai karata maalaamaan, ja siellä sai olla piilossa myös koulupäivisin. Alavuden "Himasen risteyksen" mummolan taiteilija kuvasi aina lähes inhimillisyyden tyyssijaksi. Ainakin se on mielikuvissani juuri sellainen.

Taiteilijan joulukortti vanhemmilleen 1973.

Sen sijaan sekä Tiina Éno että isäni Hannu Leppänen korostivat oman kuvaamataidon opettajansa, Voitto "Vode" Kantokorven merkitystä elämässään. Molemmat pitivät Vodeen yhteyttä loppuun saakka. Äiti kuvasi, ettei olisi taiteilija ilman Kantokorven kannustusta. 

Olen ymmärtänyt, että Vode Kantokorven persoona on vaikuttanut kymmeniin, jollei satoihin oppilaisiin vahvasti. Ainakin Tiina Énolle tuntui kasvaneen jo kouluaikoina vahva tunne siitä, että itsensä ilmaisu oli tärkeää.

Voitto "Vode" Kantokorpi, 1975.
(Kuva: Juha Ignatius)

Käsiini perintönä jääneestä Himasten perheen arkistosta olen saanut oppia, että harva kirje kotoa poismuuttaneelta Tiinalta äidilleen lähti liikkeelle ilman mukaan liitettyä kuvaa tai kerrontaa siitä, mitä kuvien tekemiselle ja luomiselle kuului. Oli epävarmuutta, harjoittelua, opiskelua ja sitten myös intoa ja ylpeyttä onnistumisista. Kuulumisiin liittyivät toki myös arkiset asiat, huoli toimeentulosta, ihmissuhteista ja lapsen kasvatuksesta. 

Arkihuolet olivat väistämätön pakko, mutta itsensä toteuttaminen tuntui menneen perheen naisilla monen asian edelle. Siinä missä Leena omistautui uniikkien villapaitojen neulomiselle, Tiina keskittyi kuvataiteeseen.


"Pumpulipensseli"harjoituksia 1970-luvun puolivälistä.

Sain olla ainakin kerran mukana, kun Tiina Éno kävi tervehtimässä kuvaamataidon opettajaansa, ja alla olevien kännykkäkuvien huonosta laadusta voi siis syyttää allekirjoittanutta. Ilman sanojakin voi havaita, että tapaamiset olivat lämpimiä, iloisia ja jopa jollain tavalla villejäkin. Rehellisesti sanottuna, voin kertoa että harvoin näin äitiäni yhtä onnellisen oloisena kuin kohdatessaan opettajansa:


Ei ehkä kovin kauas heitä, jos arvioin
kuvien vuodeksi 2008.

Kävin Alavudella tapaamassa Vode ja Janne Kantokorpea pari viikkoa sitten. Kutsuin itseni kylään ihan vain kohtaamisen ilosta, mutta myös saadakseni rohkaisua kesän näyttelyyn eli siihen, miten tyttärenä kuratoin itse Tiina Énon ensimmäisen koko uraa näyttävän esillepanon Alavuden Taidekeskus Harrissa. Alkaa jännittää, mitäs sitä kaunistelemaan.

Esitin Vode Kantokorvelle toiveen, että hän ottaisi avajaisissa näkyvän roolin. Päivämäärä laitettiin almanakkaan:


Kantokorvilla on käsittämättömän hyvä muisti suhteessa oppilaisiinsa, kun ajattelee miten monta vuosikurssia on heidän opettaminaan lähtenyt maailmalle. Jokaisen kerran, kun olen Kantokorpia tavannut, olen ollut ihmeissäni siitä, miten hyvin he muistavat myös molemmat vanhempani ja alkavat parhaimmillaan neuvotella siitä, kumman näköinen minusta on tullut.

Itse tunnen Kantokorpien luona suurta tavallisuutta, mutta olen aina yhtä vaikuttunut siitä, miten rikkaan elämän Tiina ja Hannu saivat juuri näidenkin ihmisten ansiosta.



On varmasti mahdotonta saada täyttä selitystä sille, miksi joistakin ihmisistä tulee taiteilijoita ja toisista ei. Paljon nykyään puhutaan myös siitä, miten koululaitos saattaa tukahduttaa oppilaiden luovuutta ja tekemisen iloa. Niin ei kuitenkaan ole onneksi ollut Alavudella Kantokorpien aikoina. Tiina Éno koki saamansa kouluaikaisen kuvaamataidon opetuksen korvaamattomana sysäyksenä ammatinvalinnalleen.

Ilman isovanhempiaan, kodin ilmapiiriään ja ennen kaikkea opettajaansa hänestä ei ehkä olisi tullut kuvataiteilijaa. Tai ainakin tie olisi saattanut olla kivisempi ja kipeämpi.

9x10cm
"Tämä on silkkipainotyö, ainut kpl, joka VÄHÄN onnistui, muut meni pipariksi."
-kirjoitti Tiina Éno äidilleen kuvan taakse.

(Aiemmin Tiina Énon ja hänen lapsuudenperheensä historiasta on kirjoitettu mm. täällä.)


maanantai 29. joulukuuta 2014

Elämää albumeista

Äidille rakas valokuva, ensimmäinen joulu Alavudella vuonna 1953.

Olen taiteen lisäksi alkanut koota myös Tiina Énon henkilöhistoriaa käymällä läpi perhealbumien ja valokuvakasojen antia. Äidille lapsuuden perhe oli yhtä kuin koti, jota hän kaipasi aina. Perheen muistoja vaalittiin, vaikka akuutti elämä olisi ollut toisaalla. 

Himasten - eli äidin lapsuuden perheen - elämä oli sen verran vaurasta, että siihen kuului myös kamera, sekä ystäviä joilla oli kameroita. Niinpä kuvien kirjo on melko runsas. Ja minulla mietittävää, että millä tavalla tai logiikalla alan niitä järjestellä. Parempi kuitenkin näin kuin se, ettei olisi kuvia ollenkaan. 

Pohdin myös mahdollista "yleisöä", pohdin sitä mikä olisi sopiva tapa tarjota Tiina Énon historiaa siitä kiinnostuneille. Olisi monia eri näkökulmia valittavaksi, mutta toistaiseksi teen tätä(kin) projektia itselleni mielekkäällä tavalla, vähän teema kerrallaan, niin pysyy omakin mielenkiinto yllä, eikä urakka tunnu liian suurelta.

Kun tallennan näitä kuvia ja muistoja tälle sivustolle, voin myöhemmin halutessani koota niitä toisellakin tavalla vaikka tulostettavaan (kirjan?!) muotoon. Niin minä huomaan ajatelleeni.

Joulun aikaa 1954.

Muutama perhettä kohdannut käänne ei varmastikaan voinut olla vaikuttamatta Tiina Énon persoonan ja uran kehitykseen, ja yksi sellainen on todennäköisesti ollut pikkusisko-Jaanan menehtyminen sairaalabakteeriin. Taiteilija itse kertoi minulle, että sen sijaan että tällainen menetys olisi sitonut loput perheestä lujemmin yhteen, sillä olikin jonkinlainen hajottava vaikutus ja sekä vanhemmat että Tiina itse selviytyivät jokainen ilmeisesti eri suunnallaan.

Johtuikohan Tiina Énon minulle eksistentiaalisena näyttäynyt yksinäisyyden tunne siitä?

Tiina 1953-2011, Esko 1929- 2009,  Leena 1931-1998, Jaana 1957-1971.
(Kuva vuodelta 1962.)

Tiina Éno eli elämänsä hyvin rehellisesti kaikkine aallonpohjineenkin, mitään peittelemättä - ehkä vastareaktiona hänen vanhempiensa taipumukselle näyttää ulospäin kunnialliselta ja hyvältä? Voin olla aivan väärässäkin.

Tarina kertoo, että äiti vietti aikaansa mieluummin mummulan vintillä maalaamassa kuin koulussa. Opettajaperheen lapsen ennätys oli kuulemma "viisi nelosta ja käytöksen alennus" todistuksessa.


Ylioppilastodistus tuli niukin naukin, ja sitten tuloani teinkin jo minä. Ensimmäisen oman kodin Tiina Éno rakensi isäni kanssa Helsinkiin, ja siitä alkoi varmaan sitten aikuisuus. Vanhemmat olivat tässä elämänvaiheessa paljonkin tukena, sekä taloudellisesti että henkisesti - olen kuullut sekä lukenut vanhoista kirjeistä.

Tytär 4kk, äiti 20v. (1974)

Tiina Éno sai käydä grafiikan iltakoulua ja opiskella mainospiirtämistä. Veri veti lapsiperhearjesta myös elämysten pariin, ja isovanhempien innokkuus lapsen hoidossa mahdollisti matkustamisenkin - jo silloin äiti kaipaili Italiaan, jonne yksi parhaista ystävistä oli muuttanut ja perustanut oman perheensä.

Alkoi syntyä taiteilijan boheemi elämäntapa, kiinnostus arjen ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin kasvoi samaan aikaan oman taiteentekemisen opiskelun ja siihen uppoutumisen kanssa. Voin hyvin kuvitella,  miten alle kolmikymppisen - ehkä hieman liian nuorena äidiksi tulleen - Tiinan elämään toi väriä tutustuminen helsinkiläisiin kulttuuri-ihmisiin. Kuppiloista tuli mielenkiintoisia, eikä sellaisesta pieni perhe ehjänä sitten säilynytkään.

Sardiniassa vuonna 1979.

Olisi turhaa kaunistelua jättää kertomatta, että valitettavasti alkoholi näytteli Tiina Énon elämässä melko suurta roolia. Siitä tuli hankala ystävä. Mutta vilpittömästi voin kertoa kyllä sen, että taide syntyi aina selväpäisenä. On mielenkiintoista, miten kurinalainen suhde äidillä olikaan itse työhön, ja jos sattui päälle juhlintakausi - oli kuvien tekeminen kokonaan pysähdyksissä. Niin kuin kyllä kaikki muukin.

Ehkä juuri tietynlaisesta kapinallisesta elämäntavasta johtuen Tiina Énon ammatinvalinta herätti hänen vanhemmissaan ristiriitaisia tunteita. Joka ikisestä näyttelystä he olivat ylpeitä, mutta huoli tyttären toimeentulosta ja varmaan mielenterveydestäkin painoi. Se näkyi kipupisteinä ja riitelynä, ajoittaisina välirikkoinakin, varsinkin taiteilijan ja hänen isänsä suhteen.

Tunteet olivat kaikinpuolin voimakkaita, repiviäkin. Minulla on paljon kirjeenvaihtoa tallella, ja kapinallisesta asenteestaan huolimatta Tiina Éno olisi kaivannut elämäänsä enemmän juuri vanhempiensa turvaa ja tukea, paluuta lapsuuden lämpöön ja huolettomuuteen, suorastaan. Eli mahdottomuutta.

Ensimmäisestä näyttelystä,
perhealbumissa ei kerrottu kuvaajan nimeä.

Jossain vaiheessa 1980-lukua alkoi olla vissiin jo selvää, ettei säännöllinen palkkatyö ollut Tiina Énoa varten. Ajoittaiset työllistymiset tai hanttihommiin hakeutumiset merkitsivät lähinnä rahatilanteen saamista edes jonkinlaiseen tasapainoon. Tämä tapa jatkui taiteilijan elämän loppuun saakka. Alkoi apurahahakemusten kanssa takkuaminen, ja onneksi niissäkin tuli välillä menestystä.

Samoihin aikoihin alkoi tulla mahdollisuuksia työhuoneisiin, tässä taiteilija vielä Hakunilan kotinsa olohuoneessa vuonna 1982:

(Kuvan ottajan selvittäminen on työn alla,
luultavasti joku äidin ystävistä.)

Neljäkymmentä täyttäessään Tiina Éno oli selvinnyt sekä raskaasta leskeydestä että aika pitkälle päässyt eroon alkoholistakin. Lopulliseen raitistumiseen meni vielä pari vuotta. Työhuone Helsingin Kaapelitehtaalla tuntui ratkaisseen uran lopullisesti taiteen hyväksi, oli selvää että Éno oli hyväksytty vakavasti otettavien tekijöiden joukkoon. Tytär oli saatu maailmalle ja käsillä sekä edessä oli hyvin itsenäinen ja aktiivinen taidemaalauksen aikakausi.

Seuraava vaikea käännekohta tuli olemaan Leena-äidin kuolema vuonna 1998. Minusta tuntui ja tuntuu, ettei taiteilija oikein koskaan päässyt yli siitä, eikä isänsäkään menetyksestä vuonna 2009.

Yksi tämän sarjan kuva on ollut Kruununhaka-lehdessä
syksyllä 1993. (Kuva: Pirjo Sipilä)

Tiina Éno koki kaikki tunteet voimakkaasti, myös fyysisesti. Hän veikkasi, että surulla oli iso osuus tapahtumien kulkuun, kun hän itse sairastui vakavasti pian isänsä kuoleman jälkeen. Minulle on aina ollut vähän mysteeri se, että eikö tosiaan taide ilmaisukanavana sittenkään riittänyt purkamaan vaikeitakin tunteita. Oli siitä ainakin varmasti suuri apu, vaikken usko että taide mitään terapiaa äidille oli - sen hän hoiti ihan perinteisin keinoin hakeutumalla keskusteluapuun.

Ilo oli kuitenkin Tiina Énolle paras elämän ja luomisen voima, ja sitä kohti hän halusi joka ikinen kerta nousta murheissa aikansa möyrittyään. Hän rakasti nauramista - kukapa ei - ja kyllä hänen kanssaan varsin hauskaa usein olikin. Uskonkin, että suurin osa ystävistä muistaa taiteilijan tällaisena:

Tämän olen ottanut minä Casa Finladesella talvella 2009.

Syöpä oli Tiina Énolle juuri niin dramaattinen uutinen, kuin se olisi kenelle tahansa. Lannistumisen sijasta hän kuitenkin suhtautui siihen sinnikkäällä asenteella, puhuttiin "riiviöstä", joka selätetään. Kun hoidot eivät aiheuttaneet vaikeita sivuvaikutuksia ollenkaan (!), niin taidetta syntyi kahtena viimeisenä vuonna varsin paljon. Äiti oli itsekin ihmeissään ja varovasti ylpeäkin aikaansaannoksistaan, vaikka yleensä tuoreimmat taideteokset herättivät hänessä ensin epävarmuutta - joskus melkeinpä hätää siitä, mitä yleisö ja kriitikot tulisivat sanomaan.

Nämä seuraavat kuvat voivat olla monelle äidin rakkaista ystävistä vaikeita, mutta ei unohdeta sitä, että vielä kerran näiden ottamisen jälkeen Tiina Éno sai terveen paperit. Tuli vielä hieno kevätnäyttely Brondalla vuonna 2011.


Vuonna 2010. Äiti pitäisi siitä huomautuksesta, että tämän jälkeen
hiukset vielä kasvoivat ja kortisoniturvotus laski.
(Kuvan ottaja on tässäkin vielä etsinnässä.)

Muistojuhla pidettiin Tiina Énon työhuoneella marraskuussa 2011, ja taisin ravistella Himasen jäljellä olevaa sukua sillä, että äidin toiveen mukaisesti hautasin hänen tuhkansa Alavuden perhehaudan sijasta Helsinkiin Maunulan uurnalehtoon, luonnonkiven juurelle. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden kotiseudulla ihmisineen ja muistoineen olikin taiteilijalle mitä suurin merkitys (sain kuulla paljon tarinoita sieltä ja siitä), hän kertoi kokeneensa että elämä tuli elettyä pääkaupungissa. Identiteetti oli helsinkiläisen taiteilijan.

Muistojuhlasta on paljon kuvia.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Taiteilijaelämää?

(Allekirjoittaneen ottama kuva taiteilijan asetelmasta.)

Tämä toki on Tiina Énon taiteeseen keskittynyt sivusto, mutta mieleni tekee valottaa pikkuisen myös itse taiteilijan arkea. Aiemmin olen siihen viitannut kertomalla Pääskylänrinteen työhuoneesta muutamalla sanalla ja kuvalla. Vaikka meillä jokaisella on erikseen työminä työpaikalla ja se toinen siviilissä, eikä se välttämättä ole sen kummempaa taiteilijoillakaan - ja sitä toki pitäisi kunnioittaa - niin silti käymme nyt Tiina Énon kotona.

Sillä hän sanoi Pengerkadun pikku yksiöstään, että se oli kuin koru.

Viimeisen elinvuotensa aikana äiti kuitenkin haaveili isommasta asunnosta ja oli ilmeisesti yksiönsä myyntiä varten ottanut salamavalokännykkäkuvia kodistaan. Ohessa siis niitä.


Oli melkein aina yhtä yllättävää todeta, miten paljon tavaraa saa ihminen nätisti mahdutettua alle 20 neliöön. Kertakaikkiaan. Tietenkin huonekorkeus toi mahdollisuuksia, oli parvi ja kirjahyllyt katonrajassa. Ja kun huushollia asutti hyvin hoikka nainen, ei haitannut vaikka käytössä oli kylpyhuoneen sijasta vain minivessa käsisuihkuineen. 

Eikä Tiina Énon intohimoihin kuulunut varsinaisesti ruoanlaittokaan, niin kahden keittolevyn yksikkö ja matkajääkaappi olivat aivan riittävät.

Taiteilijalle pääasia kodissa oli pitkään "vain" tunnelma, ylin kerros ja näköala. Siis jos katsoi ikkunasta tarkemmin ulos, saattoi vastapäisen talon sijasta nähdä pätkän Pengerkatua ja romanttisia kattoja. Aamuaurinko paistoi kesäisin suoraan ylläolevan kuvan seinään, joka siitä säteilystä lopulta pikkuisen kärsikin.


Myönnän, että minua joskus ärsytti äidin valitus asumisahtaudesta ja kiipeilystä parvisänkyyn. Ajattelin, että eihän sitä normaalillakaan helsinkiläisellä tavispalkansaajalla ole välttämättä varaa sen kummempaan tilaan, jos haluaa asua urbaanisti lähellä keskustaa. Puhumattakaan taiteilijaelämän reunaehdoilla elävästä ihmisestä. Ei voi asua lukaalissa, jos siihen ei ole varaa.

"Lukaali" meillä oli Vantaan Hakunilassa. Sieltä äidin vanhemmat hankkivat nuorelle perheelle kolmion upouudesta tornitalosta 1970-luvulla, ja siinä taiteilija asui parisenkymmentä vuotta. Kertoi, miten kärsi eristyneisyyden tunteesta vaikka tilaa oli. Pitkät bussimatkat keskustaan ja ankea lähiöympäristö tuntuivat vaatineen Tiina Énolta erityisiä selviytymisen ponnisteluja, ja helpotus oli suuri kun sen hinnalla 1990-luvun lopulla oli mahdollista saada edes pieni pala oikeaa kaupunkia itselleen.

Tiina Éno myi Hakunilan kodin ja osti 17,3 neliötä Kalliosta. Välissä hän asui pienen hetken kommuunissa Kruununhaassa.

Äitihän ei koskaan haaveillut mistään maaseuturomantiikasta. Hän piti itseään kaupunkilaisena, vaikka nauttikin tilapäisistä oleskeluista maalla ja ulkoiluista luonnossa. Ahdas asuminen oli hänelle aluksi pieni hinta siitä, että tuli tunne osallisuudesta ja sykkeessä olemisesta. Eikä ollut siis kyse mistään trenditekijöistä, vaan elämästä.


Kalliosta tuli Tiina Énolle läheinen kaupunginosa. Ajattelen, että yhtä hyvin se olisi voinut olla jokin muukin kolkka keskustan liepeiltä, mutta näin nyt vain kävi. Minä itsekin asuin muutaman vuoden parin korttelin päässä äidistä - mikä vasta hassulta tuntuikin - ja saman totesin itsekin, että kätevää kun on lähellä kirjasto ja kuppilat, Keskuspuisto ja tietoisuus siitä että aina voi jalkautua ihmisten pariin jos huvittaa.

Lopulta äiti kuitenkin tosiaan päätyi etsimään vähän isompaa kotia ja oli sopinut jo kaupatkin yksiönsä ostajan kanssa. Siitä syntyi minulle pienoinen riitasotku taiteilijan kuoleman jälkeen, mutta asunto on edelleen minun hallinnassani. Huvitti joskus ajatus, että tekisin siitä taiteilijamuseon. Mutta vaikka äidin teoksilla paljon ihailijoita onkin, ei tässä vissiin ihan Tove Jansson -mittakaavassa askarrella.

Koru jatkaa elämäänsä. Edelleen sinne kuuluu hissin äänet, naapurien riitelyt ja yläkerran vintin tuuli myrskysäillä. Samalla tavalla suloinen on ikkunanäkymä ja tunnelma. Minulla olisi monta tarinaa asunnosta kerrottavana, mutta todellisuus oli kuitenkin se, että Tiina Éno vietti siellä loppujen lopuksi aika vähän aikaa. Kipitti nopeasti työhuoneelleen, jossa yhtälailla - jos ei enemmänkin - oli kuin kotonaan.