Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilataideteokset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilataideteokset. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. helmikuuta 2015

Bussana Vecchia 1998


Italia houkutteli Tiina Énoa aina, ja yksi vaikeimmista sinne lähtemisen päätöksistä osui syksyyn 1998. Taiteilijan äiti oli kuollut heinäkuussa, mikä aiheutti suoranaista tuskaa. Matka oli kuitenkin jo kauan sitten suunniteltu ja päätetty, eikä sen väliin jättämiseen lopulta ollut mitään syitä.

Koska Tiina Énon ja koko perheen suru oli näinä aikoina keskustelun aiheissa päällimmäisenä, on itse Bussana Vecchiasta ja sen taiteilijayhteisöstä valitettavan vähän muisteltavaa - näin jälkipolven kannalta. Eikä kuvamateriaaliakaan ole löytynyt arkistoista alla olevaa näyttelykuvaa enempää, eikä välttämättä löydykään. Ei eletty vielä digi- tai kännykkäkameroiden aikaa.

Äiti sai vierailevana taiteilijana osallistua yhteisön toimintaan siihen tarkoitetussa Laboratorio Aperto -projektissa, joka käsittääkseni tarjoaa saman mahdollisuuden ulkopuolisille tekijöille ihan tänäkin päivänä.



Nyt kun tutustuin Bussana Vecchiasta kertoviin mielenkiintoisiin sivustoihin, alkoi oikeastaan harmittaa että taiteilijan kertomat kokemukset sieltä liittyivät eniten hänen omaan kipuiluunsa. Vaikka kyllä nekin tärkeitä tarinoita ovat, tietenkin. Etenkin, kun niistä syntyi paperiteossarja ja niiden yhteyteen kirjaidea "Kirjeitä äidilleni". Oletan, että oheisessa kuvassa on samasta ajatuksesta kyse, mutta tilataidemielessä.

Sanomattakin selvää on, että kyse oli myös surutyöstä, mutta kirjaidea eli ja oli taiteilijan työpöydän laatikossa aivan loppuun saakka, ja olen suunnitellut kokoavani sen jonain päivänä valmiiksi. Myös äidin kirjoituskoneella puhtaaksi kirjoittamat tekstit siihen nimittäin ovat tallessa.

Tiina Éno kertoi rauniokaupungissa vietetyn ajan tuskaisuudestaan hyvin avoimesti. Oman äitinsä kuoleman käsittely oli yksi näkökulma, ja toinen vasta alkuvaiheessa oleva täysraittius. Hän kuvaili, miten teki mieli ottaa lasi viiniä kun muutkin yhteisössä sitä iltaisin joivat. Ja miten kylmää ja yksinäistä oli iltaisin käydä yrittämään unta, kun itku tuli. Koti ja turva tuntuivat olevan liian kaukana.

Tästä Italian matkasta puuttui ilo, mikä tekee siitä myös erityislaatuisen taiteilijan henkilöhistoriassa.

Siitä huolimatta Tiina Éno ystävystyi Bussana Vecchiassakin, ja melko pian matkan jälkeen sieltä yksi taiteilijakollega teki vastavierailun Suomeen. Kunpa muistaisin sen ihmisen nimen, joka kutsuttiin minunkin kotiini sähkösaunaan ja syömään lohikeittoa.


Kuva lainattu taiteilijayhteisön (linkki) sivuilta.

Bussana Vecchia on omalaatuinen kylä Liguriassa. Se tuhoutui 1800-luvun lopulla maanjäristyksessä, ja sittemmin taiteilijat ovat ottaneet sitä haltuunsa virkavaltaakin ilmeisesti uhmaten. Tiina Éno ei koskaan palannut sinne, mutta voisin uskoa että mieli teki. Toisaalta, ehkä juuri raunioista tuli surulle hyvät kasvot ja pahimmat tunteet saattoi jättää sinne kivisille kujille?

perjantai 31. tammikuuta 2014

Rakastaa, ei rakasta (2002)

Muutettuaan vuosituhannen vaihteen tienoilla Helsingin Kallioon, Tiina Éno alkoi samantien mielellään osallistua kaupunginosatapahtumiin. Talvisin Kallio kipinöi ja kesäisin se kukki. Jostakin syystä minulle on mieleen jäänyt kylmän vuodenajan tapahtumat.

Vuodet kuluvat nopeasti, mutta tuntuu ettei siitä ole pitkäkään aika kun olin Helsinginkadun Harjutorilla apuna tekemässä "Pikkujoululiputusta". Äiti oli rekrytoinut paikalle myös miestyövoimaa virittämään pyykkinarua.

Siihen roikkumaan laitettiin kirpputoreilta ja kierrätyksistä haalittuja punaisen eri sävyissä lepattavia liinoja ja pyyhkeitä. Taisi joukossa olla vaatekappaleitakin. Keikuttiin remonttitikkailla ja sormet olivat kohmeessa.

Osa tekstiileistä katosi installaation aikana, ja äiti piti sitä hyvänä. Hän sanoi, että varmaankin meni tarpeeseen. Minä muistan miettineeni, että kyllä on taiteesta moneksi.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Ohessa tilataidetta samaiselta paikalta, ja ideassakin on jotain samaa:

Kuva: Arto Keskinen. (Rajauksesta voi syyttää allekirjoittanutta.)

Rakastaa, ei rakasta -installaatiolla oli kuitenkin oma lähtökohtansa. Voi olla, että se liittyi jopa taiteilijan silloiseen elämänvaiheeseen. En ole varma, enkä usko että äiti myöntäisikään, jos näin olisi.

Yksinäisyyden tunne ja huoli siitä, että tuleeko varmasti rakastetuksi ja millä tavalla. Minusta tuntuu, että ne painoivat taiteilijaa yllättävän paljon. Tai vähintäänkin askarruttivat.

Tyynynä sängyllä on jumalattoman painava marmorinen kivi. Mistähän äiti senkin löysi, ja kukahan kiven kantoi. Tämän teoksen rakentamisessa en ollut mukana, vaikka sitten katsomassa toki kävin ohikulkeissani. Tuntui hullulta siinä muiden Hesaria tallaavien joukossa miettiä, että tuossa rakennelmassa on äidilläni sormensa pelissä.

Sänky oli tallessa äidin työhuoneella loppuun saakka, minä luovutin sen kierrätykseen. Mutta kiven halusin jostain syystä säilyttää, vaikken jaksa sitä itse edes nostaa.

Kuva: Arto Keskinen

Saattoi minulla olla vähän kirjavat ajatukset itse teoksen suhteen, mutta siitä minä olin yhtä mieltä äidin kanssa, että kaupunginosa-aktiivisuus on iloinen asia. Mukavaa ja eläväksi tekevää on se, että työhuoneissaan vakavina puurtavat taiteilijat tulevat näkyviksi kotikaupunkinsa pihoissa ja puistoissa.

Ihailin äidin osallisuutta. Itse olen aina ollut lähinnä kadunkulkijatyyppiä, yleisöä.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kylpyamme went camping 2003


Sinisestä kylpyammeesta on hyvä aloittaa. Siihen - mutta ei yksin siihen - kiteytyy kätevästi se raskaansarjan osuus, joka taiteilijan fyysiseen työhön liittyy. Tai siis lähipiirin fyysiseen työhön. Viime talvena, kun minä tyhjensin äidin työhuonetta, sain rekrytoida aika monta miestä kantamaan ammetta.

Sehän piti tietenkin saada säästää.

Mistä lie alunperin löytynyt. Roskalavalta varmaan, niin kuin moni muukin tilataiteen aihio.
Niin jäin vain miettimään, että en kyllä yhtään muista ketkä olivat itse taiteilijaa kymmenen vuotta sitten auttamassa ammeen raahaamisessa paikan päälle Töölönlahdelle. Jos ne ihmiset tulevat jostain esille, voisin ihan tarjota oluet.

Kun taide leiriytyy, kyse voi olla mistä vaan.



Äidille sininen väri merkitsi muistoa hänen omasta äidistään, joka kuoli vuonna 1998. Sen jälkeen - veikkaan - että ainakin kerran vuodessa syntyi teos myös ikävästä. Enemmän teoksia syntyi kuitenkin kaikesta muusta.


(Kuvat: Arto Keskinen)

Minä voin tulkinnoissani olla kyllä väärässäkin. Sininen väri nimittäin yllätti taiteilijan itsensäkin aina ilmestyessään. Virallisesti emme pitäneet sitä surutyön värinä. Murheeseen äidillä oli eräs pidempi projekti, josta kerron myöhemmin.