Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sekatekniikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sekatekniikka. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. helmikuuta 2017

Uutta vanhaa.



 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.





Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

19 x 24 cm






Pienet teokset ovat monessakin mielessä suuria maalauksia huolettomampia. Näin perillisen näkökulmasta niiden kuljettelu ja varastointi on helppoa. Taiteen harrastajille puolestaan tällainen kokoluokka saattaa merkitä sitä, että maalauksen voi hankkia itselleen ilman isoja kipukynnyksiä. Pienelle teokselle löytyy aina paikka, vaikkei seinätilaa paljon olisikaan. Ja toki pikkumaalaukset ovat myös lompakkoystävällisiä.

Tammikuu-sarja vuodelta 1993 on ollut yksi yleisön suosikkisarjoista. Minulla on sitä jäljellä vielä viiden teoksen verran. Valokuvasin nämä jo syksyllä:





Kaikki tässä esillä olevat työt ovat saman kokoisia, 19x24 cm. Vaikka puhunkin maalauksista, niin virallisesti kyseessä on sekatekniikka. Tiina Énolla oli 1990-luvulla vaihe, jolloin hän elävöitti teostensa pintoja mm. raaputtamalla, sienitöpötyksellä ja sekoittamalla hiekkaa maalin sekaan. Pidän itsekin siitä vaiheesta kovasti, ja muistan miten lainasin äidin työhuoneelta pari isompaa tämän tyylisuunnan taulua silloiseen nuorenparin kotiini.

Myöhemmin ne teokset on myyty - harmi, kun en tiedä nykyistä omistajaa.

Äidillä oli teoria siitä, miksi ihmiset ovat pitäneet juuri tämän vaiheen töistä. Hän - mielestäni turhan vaatimattomasti - pohti, että nämä varmaan ovat "helppoja" myös silmälle. Esteettisesti kauniita, joskaan eivät muka välttämättä niin puhuttelevia kuin jyrkemmin väritetyt työt. Minä tyttärenä ja katsojana olen ennemminkin taipuvainen ajattelemaan, että yksivärisyys voi olla jopa tavallaan "vaikeampi" laji. No, joka tapauksessa "yleisö on puhunut" - ja pitääkin ihan miettiä, onko näistä töistä jokin sellainen, jota en myyntiin pistäisikään. Että jos säilyttäisin arkistomielessä itselläni yhden.







Hinnoittelupolitiikka melkein vaikeutuu sitä mukaa, mitä pienempi teos on kyseessä. Itse taiteilija inhosi hintojen määrittelyä varmaan vielä enemmän kuin minä nykyään. Olenkin siihen tarvinnut ammattilaisten apua aina näyttelyiden kynnyksellä, vaikka lopulta kuitenkin teen päätökset itse.

Aikoinaan nämä Tammikuu-työt ovat esimerkiksi Taidelainaamossa maksaneet 1500 markkaa, kuten kuvasta näkyy. 600 euron luokkaa siis tänä päivänä. Se tuntuu minusta hieman paljolta.




Sitten kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 2003 - äiti oli ilmeisesti tyytymättömyyttään maalannut osan Tammikuu-töistä päälle kokonaan uudet kuvat. Ja tussilla on kääntöpuolelle merkitty hinnaksi 250 euroa. Jälleen joudun miettimään, mikä olisi arvostava ja samalla yleisöystävällinen hinta nyt 13 vuoden jälkeen - taiteilijan kuolemasta on neljä vuotta - kun näitä sinisiäkin on enää jäljellä se viisi.

Uusia näyttelyitä en ole ihan vielä järjestämässä, joten minulla on aikaa pohtia tätä. Uskoakseni tämä on mahdollisimman epäkiinnostava aihe Tiina Énon taiteen ystäville, mutta arkipäivää minulle.


"Aukko", 2003. Öljyväri kankaalle.


Näissä 2000-luvun sinisissä töissä on jotain mainiota raikkautta minun silmääni. Taiteilijakin on niitä tarkastellut yksilöinä, koska on nähnyt vaivaa nimetäkseen jokaisen työn erikseen. Minulta on näköjään jäänyt vahingossa kuvaamatta sarjan "Aurinko laskee" -niminen maalaus. Se on ihan samanhenkinen kuin nämä muutkin tässä näytetyt.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä, miten tuntuu että pikkutöissä on enemmän katsottavaa kuin suurissa. Niin myös näiden kohdalla, koen. Mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun sille antaa vaan tilaa. Esimerkiksi alla olevassa maalauksessa minä näen sumusta ja tyrskeistä ilmaantuvan kalastajaveneen lähestymässä kotisatamaa.

"Keltainen rauha", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Kevätpäivä", 2003. Öljyväri kankaalle.

"Tyyntä", 2003. Öljyväri kankaalle.

torstai 7. toukokuuta 2015

Violettia 2004

"Tapahtuma".
Öljyväri kankaalle, 35x43cm. 2004

Muistelisin, että näiden töiden tutkimisessa ja nimeämisessä minä olen ollut jo mukana. Keskustelimme äidin kanssa luultavasti siitä, miten silmien eteen piirtyi yhtäkkiä tuulista liikettä, syksyistä tunnelmaa. En tietenkään voi muistaa, minä vuodenaikana maalaukset on tehty - ja harvoin Tiina Énon työt akuutista ulkoisesta ajasta kertoivatkaan, vaan lähinnä sisäisestä maailmasta.

Siitä, josta hän ei ehkä itsekään ollut ollut tietoinen, ennen kuin näki sen kankaalla.


"Tyttö violetissa sadeviitassaan".
Sekatekniikka kankaalle, 35x43cm. 2004

Sadetta, haikeutta, ihmisen sisäisen yksinäisyyden kauneutta. Niitä katsoja ehkä kokee ylläolevassa teoksessa. Toisaalta, joku voi nähdä aivan jotain muutakin. Vaikka violettina piirtyvän maiseman auringon laskettua tai savuisen laakson. Yksi Tiina Énon maalausten suosion syistä on juuri se, että ne antavat katsojalle omaa tilaa. Teosten nimet saattavat antaa osviittaa tarinalle, muttei siihen tarvitse tarrautua. Kuva saa alkaa elää omaa elämäänsä ja siten rikastuttaa katsojansa mielenmaisemaa.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan" -teoksen kääntöpuolella lukee, että sen tekniikkana olisi ollut öljyväri kankaalle. Taiteilijalle oli tainnut sattua pieni lapsus. Kyllä se on nimittäin sekatekniikkaa. Pienestä koostaan huolimatta työ tuntuu käsiin aika painavalta - kertoo paksuista kerroksista ja pitkästä työstämisestä. Lisäksi maalin joukkoon on sekoitettu muutakin materiaalia, ehkä ohutta paperia. Työ on reunoiltaan vähän kärsinyt ja kuuluu ehdottomasti niiden taulujen joukkoon, jotka tulee saattaa takaisin hyvään kuntoon.

Levytöitä 2001

Kirja.
65x50cm, sekatekniikka kovalevylle. 2001.

Materiaalin luova käyttö taiteessa johtuu varmasti sekä kokeilunhalusta, uuden etsimisestä - että siitä että se on taidetarvikeliikkeistä ostettuna kallista. Tiina Éno ei varsinaisesti pitänyt meteliä kierrätyksestä, eikä juurikaan ottanut kantaa ekologisiin kysymyksiin, mutta oli silti aina tyytyväinen, kun saattoi hyödyntää vaikka roskalavoilta löytämäänsä tavaraa töissänsä.

Veikkaan, että näiden epäsymmetristen "levytöiden" pohjat on kaiveltu toisten hylkäämistä kasoista. Helsinki - ja kaupunginosana Kallio - on roskalavojen luvattu keidas, eikä sitä tietenkään kannattanut taiteilijankaan jättää käyttämättä hyväksi. Ilmaiseksi löydettyihin pohjiin saattoi tehdä huolettomammin kokeiluja kuin kalliilla rahalla ostettuihin kankaisiin.

Simpukka.
Sekatekniikka, 50x60cm. 2001

Näihin sekatekniikkateoksiin Tiina Éno liitti mukaan ilmeisesti silkkipaperia, joka maalin alle rypistyessään muodosti antoisaa kolmiulotteisuutta. Valmiissa töissä roskalavalevyt tuntuvat olevan kaukana, ja teos näyttää siltä niin kuin se olisi aina ollut olemassa juuri sellaisena.



1990-luvun alun valoa.


"Talviunessa", 45x55cm sekatekniikka kankaalle. 1992.

Yksi pidetyimmistä Tiina Énon "kausista" on 1990-luvun alku. Etsivä, kokeileva vaihe oli ohi, ja kankaille alkoi syntyä taiteilijalle siihen saakka lähes epätyypillistä harmoniaa, jos niin voi sanoa. Itse näen tämän kauden teokset ilmavina ja valoisina, ja niin ilmeisesti teki yleisökin, sillä näitä maalauksia riippuu monien kotien seinillä - ja minulla on tallella vain muutama.

"Ovi", 40x50cm sekatekniikka kankaalle 1992.

Nyt keväällä tauluja läpikäydessäni löysin ajalta myös pari värikkäämpää teosta, joihin ei ollut merkitty tarkkaa vuosilukua, mutta ajoitan ne suurinpiirtein samaan aikakauteen kuin oheiset hillitymmät maalaukset.

"Vinkuu, vinkuu", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Näissä tunnutaan olevan vielä matkalla. Ikään kuin taiteilija vielä kerran olisi kokeillut tuhdimpaa värimaailmaa ennen siirtymistään keveämpään ilmaisuun.

"Vihdoin, viimein", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Kun uusi ote alkoi tuntua omalta, sitä siirtyi yhä suuremmille kankaille ja siitä sitten isoon näyttelyyn mm. Riihimäelle. Siitä on aiemmin kerrottu täällä. 

"Aavistus", 120x80cm. Sekatekniikka kankaalle. 1992.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kollaasivaihe 1990

Kevättalvi, 1990. 47x37 cm, sekatekniikka levylle.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

On sääli, mutta varmaan ihan tavallinen tosiasia, että osa taiteilijoiden teoksista kärsii erinäisistä varastoista. Niin on käynyt myös Tiina Énon vuoden 1990 sekatekniikoille, joita itse kutsun kollaaseiksi. Ne on tehty jollekin levylle, kiinnitetty kehystettyihin vanerilevyihin, jotka ovat niitä kärsineitä. Itse työt ovat hyvässä kunnossa - mutta koen pikkuisen huolta, että miten saisin niistä edes nämä pari edustuskelpoiseen kuntoon vielä kesäksi.

Äiti aikoinaan varastoi töitään Pääskylänrinteen työhuoneen taloyhtiön kellariin ja sittemmin itse työhuoneeseen. Kun minä pari vuotta sitten tyhjensin ateljeen lopullisesti, kävi ilmi että siellä oli yläkerran vesivahingosta johtunut kosteusvaurio - eli ei ihan parhaat olosuhteet teosten varastoinnille.

Joudun opiskelemaan hieman restauraatiota, ehkä jopa käyttämään väkivaltaa mikäli esimerkiksi näitä töitä laitan esille.

1990, sekatekniikka levylle, 37x47 cm.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

Itse ajattelen näitä sekatekniikkatöitä jotenkin välivaiheina Tiina Énon uralla - kokeiluina, mahdollisuuksina johonkin uuteen. Silti ne eivät olleet mitä tahansa askartelua, koska ovat olleet yksityisnäyttelyn lisäksi myös yhteisnäyttelyssä, kuten kääntöpuolelta voi todeta:


Galleria Kruununhaan näyttelystä on aikoinaan kirjoitettu lehtijuttu, mutta perhealbumiin talletettu kopio siitä ei kerro itse lehden saati kirjoittajan nimeä. Noloa vähän on se, että Éno on kirjoitettu Eloksi kautta linjan. Taiteilija oli vielä 1990-luvun alussa Leppänen-Éno, ennen kuin pudotti ensimmäisen avioliittonsa sukunimen kokonaan pois. Mutta Elo hän toki ei ollut koskaan.


Tähän kauteen on kuulunut myös sarja veistoksia, tai pienoispatsaita. Aika oli mielenkiintoinen, ehkä jopa käännekohta uralla. Lehdessä kerrottiin näin:

" - Jahtaan yhtä ja samaa. Näissä jutuissa on vielä liikaa turhaa. Joku mua vaivaa, sanoo Tiina Leppänen-Éno.

--

Galleria Kruununhaassa parhaillaan oleva Leppänen-Énon pieniä veistoksia, maalauksia ja sekatekniikkaa esittelevä näyttely vaikuttaa ensi vilkaisulta siniseltä."

(Perhealbumista.)

"Sininen sopiikin hänelle hyvin. Sininen on ajatuksen, taivaan ja vedenpinnan väri.

- Pyrin enemmän ja enemmän täyteen abstraktisuuteen. Haluan ilmaista omia tunnetiloja. Haluan hahmottomampaan. Kissat, ötökät ja ihmishahmot olen jo miltei maalannut pois. 

Keskellä pienen gallerian lattiaa löytyy seesteinen veistos, "Lepäävä muoto".

- Se symboloi mua merkkinä siitä, että kaikki on tehty tätä näyttelyä varten.

Vaikka kaikki on tehty, jotkut työt jäävät mielenpohjalle elämään.

- Tuon triptyykin koen luonnoksena suurempaan, jota tahtoisin jatkaa eteenpäin. Kädet jo kihelmöivät."

(Perhealbumista.)

"Elävälle faneripinnalle maalattu triptyykki vie veteen ja elämään; se on kuin ihmismielen pulppuamista, välillä seesteisenä suvannossa seisahtaen, välillä koskissa kohisten.

Eniten Leppänen-Énoa vievät värit, rytmit ja iso pensseli. 

- Aina on helppo tehdä omena, ihmiskasvo. Rytmi on vaikea juttu, ehkä se juuri siksi haastaa.

- Värien maailmassa eläminen on yksinäistä. Silti jätän kulttuuripolitikoinnin muille, vaikka toivoisinkin, että näyttelyiden pitäminen olisi helpompaa."

(Yksityiskohta kollaasista)

Taiteilijan uraa dokumentoivana tyttärenä olen kokenut hieman päänvaivaa juuri tämän vaiheen kanssa, mutta nyt se on jotenkin alkamassa hahmottua. Oheisessa näyttelyssä on ollut esillä myös maalaus, jossa alkaa olla lupausta 1990-luvun suosiota saaneesta ensimmäisestä oikein keltaisesta kaudesta.

Oli aika siirtyä eteenpäin.

Öljyväri kankaalle, 1990. 30x40 cm.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Romutaidetta 1970-luvulta


Koruksi ajateltu romutaide, noin 5cm.


Ensimmäisiä muistikuviani äidin taideurasta ovat retket "romikselle". Varmaan Tattarisuolle. Oli kiinnostavia ruosteisia läjiä, joiden penkomisessa olin mukana. Varmaan siksi, että ei ollut lapsenvahtia tai siksi, että pikkulapsi oli kätevä ottaa mukaan kaatopaikkatyyppiseen miljööseen ulkoilemaan. Muistan näitä aikoja mielikuvitusta ruokkivina ihmeellisinä hetkinä. 

Äiti teki pikkuisia taideteoksia löytämistään romun palasista. Osa niistä oli ajateltu koruiksi, osa seinäkoristeiksi, kuten tämä tässä alla:

(Noin 7cm.)


Takapuolelta voimme päätellä, mikä oli maalailuun ryhtymisen ja muotojen näkemisen alkupiste:



Sitten oli mutterijuttuja, joista taiteilija maalasi mielenkiintoisia kynttilänjalkoja. Nekin ovat jossain arkistoissani. Olen miettinyt, että johtuiko "romiksilla" kuljeskelu siitä, että oikea taidemateriaali oli niin kallista nuoren äidin budjettiin nähden, vai mahtoiko hylättyjen asioiden kohtalo toimia inspiraationa.

Oliko kyse maalaamisen tarpeen lisäksi siitä, että ruosteiset asiat tarjosivat mahdollisuuden löytää muotoja, joihin muuten ei välttämättä olisi törmännyt. Omalla tavallaan edelläkävijän toimintaa, ei 1970-luvulla ollut vielä niin muodikasta hyödyntää hylättyä rautaromua.



Tässä elämänvaiheessa taitelijan vanhemmat olivat merkittävä tuki lapsen kanssa, ja hoito-ohjekirjeessä oli mainittu myös tämä romutaideasia. Siis sen lisäksi että "Älä hermoile sen kanssa! Anna sen kiukkuilla silloin ku kiukkuilee, älä kuuntele!"



lauantai 14. maaliskuuta 2015

Italiassa talvella 2009



Suurin osa äidin grafiikanlehdistä on kehystämättömiä. Arvelen, että enimmäkseen näyttelytarkoituksiin aiotut vedokset taiteilija laitatti paspartuureihin ja lasin alle. Paljon - paljon - on käsissäni irtolehtiä, jotka Tiina Éno akuutisti rajasi pois kehystettävien joukosta. Tuskin siksi, että ne olisivat "huonoja", vaan luullakseni sen vuoksi etteivät ne sopineet näyttelykokonaisuuksiin. 

Arkistoistani löytyy aika paljon sellaista "ennennäkemätöntä" grafiikkaa, joka saattaa olla yleisölle jopa aika vieraan tuntuista. 

Esimerkiksi näitä tässä nyt esillä olevia vedoksia en ainakaan muista nähneeni missään julkisessa esillepanossa, en kehyksillä tai ilmankaan näyttelyiden sivupöytien muovitaskuissa. Olikohan äidillä niistä jokin mielipide, ei ehditty siitä puhua. Oliko ehkä jokin pidemmän tähtäimen ajatus, vai mahtaako nyt olla kyse täysin hylätyistä töistä.

Vedokset on signeerattu, eli "virallisesti" kelpuutettu.

Näitä ja tunnetumpia töitä äiti kuitenkin prässillä väänsi yksitellen Grassinan suomalaisten taiteilijoiden talossa samana talvena kun kävi mm. Civita di Bagnoregiossa, josta on aiemminkin esitelty kuvia näillä sivuilla.


Tiina Énon kännykkäkuva.


Ensi "perkaamalla" nämä grafiikat eivät kuuluneet omiin suosikkeihini. Tein niistä kuitenkin kuvia, ja pysähdyttyäni tarkastelemaan tarkemmin huomasinkin kiinnostuvani. Jostain alkeellisesta syystä ajattelin ensin, että äiti oli käyttänyt lankaa (!) prässin välissä tehdäkseen kuvaan valkeita melkein kolmiulotteisia viivoja.

Tekniikka lienee lopulta vähemmän tärkeää kuin itse lopputulos, mutta ymmärsin kuitenkin järkeiltyäni vähän pidempään, että sen sijaan että prässin väliin olisi laitettu asioita, on ihan perinteisesti askaroitu itse levyllä. Hyvinkin tietoisesti. Syvä katsominen näyttää tietenkin sen, ettei lopputulos ole todellakaan sattumaa.

Miten edes tulin sellaista ajatelleeksi. Joskus tyttärenä tulee.





Kun katsoin näitä kuvia, pidin niitä ensin levottomina. Niin kuin ne edelleen mielestäni ensi silmäyksellä näyttävätkin olevan. Onko levottomuus sitten hyvä vaiko vähemmän toivottu piirre kuvataideteoksessa - siihen lienee turha ottaa kantaa.

Toki proosallisena ihmisenä jäin miettimään taas sitäkin, että mistä kumpusi tämän grafiikkasarjan inspiraatio. Selasin valokuvia. Se on luultavasti aivan toisarvoista työtä, mutta en usko että on haittaakaan yhdistellä Tiina Énon yksittäisten ajanjaksojen kokemuksia ja tekemisiä. Mielenkiintoista se ainakin on.

Tiina Énon kännykkäkuva.


Vaikka maalaus tai grafiikanlehti olisi kuinka pieni, siitä löytyy katsottavaa. Joskus tuntuu, että mittakaavaltaan vaatimattomammat työt puhuttelevat jopa suuria enemmän. Ohessa rajaamiani yksityiskohtia, joissa "näen" tilanteita. Toki tekisi mieli kertoa, että mitä näen, mutta se kertoisi enemmän minusta kuin itse teoksesta.

Jos jotain, niin sen opin jo Tiina Énon elinaikana, että taideteoksella on täsmällisesti niin monta merkitystä kuin on katsojaakin. Uskon, että jokainen meistä näkee värit ja muodot eri tavalla, puhumattakaan siitä, että mitä niissä näkee. 

Tiina Énolle oli tärkeää jättää tilaa katsojalle.


(Yksityiskohta.)

(Yksityiskohta.)

Taiteilijalla on oikeus myös vapaa-aikaan, vaikka varsinaista rajaa työn ja levon välillä voi dramaattisimmillaan olla vaikeakin määritellä. Tiina Éno piti huolta rajanvedosta, siitä todisteeksi jäätelökuva:


Oli "pakko" lähteä välillä liikkeelle ihmisten pariin. Tai kulttuuria ihastelemaan, ihan perusnähtävyyksiinkin. Niistä oli Tiina Énolle iloa etenkin, kun oli mukana vierailulla käyvää perhettä. Oli vapauttavaa vain katsella ihmisiä, olla tavallinen. Pitää lepoa luomisesta.



PS. Olen kiitollinen monien äidin tämän kauden tunnelmavalokuvien paikallistamisesta Merita Koskimiehelle, joka on yksi äidin Grassinan ajoilla syntyneistä ystävyyksistä. En olisi osannut kertoa Civita di Bagnoregiosta ilman Meritaa. Hän teki äidin kanssa hengähdysretkiä residenssin lähitienoille, ja ystävyys säilyi Suomenkin päässä loppuun saakka.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Sinistä

Sekatekniikka kankaalle, 50x61cm. 1990-luku.
Nimetön.
Ilmeisesti tätä teosta taiteilija ei ole kelpuuttanut näyttelyihin.
Ihmettelen kovasti, että miksi.


Vaikka monelle Tiina Éno on jäänyt eniten mieleen keltaisista ja voimakkaan punaisista teoksistaan, aina silloin tällöin sininen väri pompsahti maalauksiin. Se tuli kuin kutsumaton vieras, hämmentäen taiteilijan. (Tosin vihreä hämmensi vielä enemmän.) Sinisellä oli hänen sielussaan erityisasema, ja kyseiseen väriin Tiina Énolla oli ehkä jopa vähän ristiriitainen suhde. Se muistutti häntä Leena-äidistä, mihin on aiemmin viitattu esimerkiksi tilataiteesta kerrottaessa.

Toisaalta sininen oli tietenkin väri muiden joukossa, ja jos äiti puhui siitä kiukkuisena, sen nimi oli kuninkaansininen. Jos sen sijaan ihaillen, oli kyseessä esimerkiksi ultramariini.

Jokaiselta Tiina Énon aktiivisen taiteen tekemisen vuosikymmeneltä löytyy sininen vaihe. Olen yleisöä varten valinnut nyt muutamia keskenään melko erilaisia esimerkkiteoksia.

Katse taaksepäin.
Sekatekniikka kankaalle, 50x50cm. 1991.

Yllä oleva maalaus on aikoinaan ollut muun muassa Taidelainaamossa esillä, ja kiinnostuneena pistin merkille, että lainaamon lappusessa väitetään tekovuodeksi vuotta 1992 ja tekniikaksi "pelkkää" öljyväriä kankaalle, vaikka itse teos kertoo molemmista aivan muuta. 

Maalin sekaan on selvästikin sekoitettu hiekkaa, ja raaputustekniikkakin on ollut käytössä. Ja jokaisen silmähän nyt sen erottaa, että teos on signeerattu vuonna 1991. Itseäni kiinnostavat eniten silti muodot. Ne ovat tuossa vaiheessa 1990-lukua vielä "jäänteitä" 1980-luvun esittävämmästä kädenjäljestä. Vai mitä sanaa tulisi tunnistettavista muodoista käyttää, onko se esittävä? Sitä minä usein mietin.

No, alla olevaan teokseen taiteilija oli päätynyt tekemään muutoksia ja jälki onkin jo enemmän tunnelmoivaa. Kyse alkaa olla vaikutelmista, asiat sulautuvat toisiinsa ja maalausten ryhti alkoikin 2000-luvulla tarkoittaa jotain ihan muuta kuin selkeitä muotoja tai viivoja.


Valkoinen lintu.
Öljyväri kankaalle, 30x30cm. 2003.

Teos on sekin ollut alunperin 1990-luvun alun tuotantoa. Kymmenen vuotta myöhemmin Tiina Éno päätyi tosiaan jostain syystä maalaamaan päälle ja nimeämäänkin työn kokonaan uusiksi. Siitä tuli Valkoinen lintu, enkä valitettavasti muista että mitä näyttelyä varten - tai muuten että miksi - teos sai tällaisen kohtelun.

Koska äiti oli aika tuottelias, tällainen vanhojen maalausten uudelleen työn alle ottaminen oli aika harvinaista. Vaikka taiteilijalla olikin jopa kiusaantunut suhde joihinkin takavuosien teoksiinsa, ei hän silti yleensä niihin kajonnut. Ymmärsi arvostaa suurinta osaa, pitää niitä uran eri vaiheina, mitä pidän hyvänä ilmiönä.




2000-luvun loppupuolella ilmaisussa oli uudenlaista raikkautta. Hallitseva sinisyys maalauksissa oli edelleen varsin harvinaista. Alla oleva teos on sittemmin saanut hyvän kodin. (Muut edellä esitellyt työt ovat allekirjoittaneella, ja myös myynnissä.) 

Kun aikoinaan löysin sen äidin työhuoneelta, ja myöhemmin kuvan myöskin sen "kaverista", niin ymmärsin että käsillä oli todellakin pienet kuriositeetit Tiina Énon viimeisten vuosien taidetta ajatellen:


Sateenvarjon alla. Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)

Ja viimeisenä kuvana se yllä olevan teoksen "kaveri", jonka olinpaikkaa - tai edes nimeä - en itse asiassa tiedä. Jos omistaja sattuu tätä lukemaan, niin olisin ilahtunut jos saisin yhteydenoton. Olen asettanut yhdeksi tavoitteeksi myös sen, että kartoitan niin sanotusti maailmalla olevien teosten koteja.

Öljyväri kankaalle, 60x30cm. 2008.
(Kuva: Arto Keskinen)