Kollaasivaihe 1990

Kevättalvi, 1990. 47x37 cm, sekatekniikka levylle.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

On sääli, mutta varmaan ihan tavallinen tosiasia, että osa taiteilijoiden teoksista kärsii erinäisistä varastoista. Niin on käynyt myös Tiina Énon vuoden 1990 sekatekniikoille, joita itse kutsun kollaaseiksi. Ne on tehty jollekin levylle, kiinnitetty kehystettyihin vanerilevyihin, jotka ovat niitä kärsineitä. Itse työt ovat hyvässä kunnossa - mutta koen pikkuisen huolta, että miten saisin niistä edes nämä pari edustuskelpoiseen kuntoon vielä kesäksi.

Äiti aikoinaan varastoi töitään Pääskylänrinteen työhuoneen taloyhtiön kellariin ja sittemmin itse työhuoneeseen. Kun minä pari vuotta sitten tyhjensin ateljeen lopullisesti, kävi ilmi että siellä oli yläkerran vesivahingosta johtunut kosteusvaurio - eli ei ihan parhaat olosuhteet teosten varastoinnille.

Joudun opiskelemaan hieman restauraatiota, ehkä jopa käyttämään väkivaltaa mikäli esimerkiksi näitä töitä laitan esille.

1990, sekatekniikka levylle, 37x47 cm.
(Kuva allekirjoittaneen ottama.)

Itse ajattelen näitä sekatekniikkatöitä jotenkin välivaiheina Tiina Énon uralla - kokeiluina, mahdollisuuksina johonkin uuteen. Silti ne eivät olleet mitä tahansa askartelua, koska ovat olleet yksityisnäyttelyn lisäksi myös yhteisnäyttelyssä, kuten kääntöpuolelta voi todeta:

Galleria Kruununhaan näyttelystä on aikoinaan kirjoitettu lehtijuttu, mutta perhealbumiin talletettu kopio siitä ei kerro itse lehden saati kirjoittajan nimeä. Noloa vähän on se, että Éno on kirjoitettu Eloksi kautta linjan. Taiteilija oli vielä 1990-luvun alussa Leppänen-Éno, ennen kuin pudotti ensimmäisen avioliittonsa sukunimen kokonaan pois. Mutta Elo hän toki ei ollut koskaan.

Tähän kauteen on kuulunut myös sarja veistoksia, tai pienoispatsaita. Aika oli mielenkiintoinen, ehkä jopa käännekohta uralla. Lehdessä kerrottiin näin:

" - Jahtaan yhtä ja samaa. Näissä jutuissa on vielä liikaa turhaa. Joku mua vaivaa, sanoo Tiina Leppänen-Éno.

--

Galleria Kruununhaassa parhaillaan oleva Leppänen-Énon pieniä veistoksia, maalauksia ja sekatekniikkaa esittelevä näyttely vaikuttaa ensi vilkaisulta siniseltä."

(Perhealbumista.)

"Sininen sopiikin hänelle hyvin. Sininen on ajatuksen, taivaan ja vedenpinnan väri.

- Pyrin enemmän ja enemmän täyteen abstraktisuuteen. Haluan ilmaista omia tunnetiloja. Haluan hahmottomampaan. Kissat, ötökät ja ihmishahmot olen jo miltei maalannut pois. 

Keskellä pienen gallerian lattiaa löytyy seesteinen veistos, "Lepäävä muoto".

- Se symboloi mua merkkinä siitä, että kaikki on tehty tätä näyttelyä varten.

Vaikka kaikki on tehty, jotkut työt jäävät mielenpohjalle elämään.

- Tuon triptyykin koen luonnoksena suurempaan, jota tahtoisin jatkaa eteenpäin. Kädet jo kihelmöivät."

(Perhealbumista.)

"Elävälle faneripinnalle maalattu triptyykki vie veteen ja elämään; se on kuin ihmismielen pulppuamista, välillä seesteisenä suvannossa seisahtaen, välillä koskissa kohisten.

Eniten Leppänen-Énoa vievät värit, rytmit ja iso pensseli. 

- Aina on helppo tehdä omena, ihmiskasvo. Rytmi on vaikea juttu, ehkä se juuri siksi haastaa.

- Värien maailmassa eläminen on yksinäistä. Silti jätän kulttuuripolitikoinnin muille, vaikka toivoisinkin, että näyttelyiden pitäminen olisi helpompaa."

(Yksityiskohta kollaasista)

Taiteilijan uraa dokumentoivana tyttärenä olen kokenut hieman päänvaivaa juuri tämän vaiheen kanssa, mutta nyt se on jotenkin alkamassa hahmottua. Oheisessa näyttelyssä on ollut esillä myös maalaus, jossa alkaa olla lupausta 1990-luvun suosiota saaneesta ensimmäisestä oikein keltaisesta kaudesta.

Oli aika siirtyä eteenpäin.

Öljyväri kankaalle, 1990. 30x40 cm.