Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grafiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grafiikka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Alkulehdillä.

Taiteilijan perillisenä toimiminen, elämäntyön järjestely ja näyttelykokonaisuuksien rakentaminen on mielenkiintoista. Mitä pidempi aika taiteilijan menehtymisestä on, sitä enemmän sekä itseäni että yleisöä alkavat kiinnostaa uran kaikki vaiheet. 

Ensimmäisissä tyttärenä kuratoimissani äidin näyttelyissä pääpaino oli poikkeuksetta Tiina Énon viimeisien vuosien teoksissa, mikä oli varsin loogistakin, sillä taiteilijalta jäi melkoinen määrä maalauksia, jotka eivät olleet ehtineet vielä gallerioihin saakka. Tätä olen pohtinut viime aikoina paljon ja todennut, että jos itse taiteilijan uralla on käännekohtia - niin on myös perillisenäkin tehtävässä kuratointityössä.

(Hieman vierastan sanaa kuratoida, koska en ole ammattilainen - mutta sitä nyt olen kuitenkin päätynyt käyttämään.)

Kun on käsillä laaja elämäntyö, joka ei kuitenkaan enää uusiudu, on mietittävä sen näyttämiseen ehkä uusia näkökulmia. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu.

Yhtä ääripäätä taiteilijan uralla edustavat nämä nuoruuden grafiikat, alkulehdet, 1970-luvun puolivälistä. Olen niistä ja esimerkiksi signeerauksien epäjohdonmukaisuudesta kirjoittanut aiemmin täällä.

Lehden koko noin 25x35 cm.
 




Grafiikasta ei koskaan tullut Tiina Énolle uran pääasiallisinta ilmaisukanavaa, mutta se tuli täydentämään hänen tuotantoaan aina loppuun saakka maalausten rinnalla. Siksi on mielekästä tuoda myös tätä puolta esille nykyisiinkin näyttelyihin.

Vaikka moni muistaa äidin näyttävät maalaukset, grafiikalla on oma ihailijaryhmänsä. Sitä en osaa sanoa, ovatko nämä nimenomaiset nuoruuden työt tehneet yleisöön vaikutusta, mutta myöhemmin syntynyt carborundum-grafiikka on ollut todella pidettyä.

Lehden koko noin 22x34cm.
Grafiikan iltakoulun aikaan Tiina Éno eli käytännössä vasta nuorenparin itsenäistymisvaihetta isäni kanssa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mariankadulla Helsingissä, jonne Tiina os. Himanen ja Hannu Leppänen (1951-2007) muuttivat lähes suoraan lapsuudenkodeistaan Alavudelta. 

Hannu oli armeijassa ja minäkin siinä synnyin. Olen miettinyt, että äidillä on mahtanut olla melkoinen palo taiteen tekemiseen, kun jaksoi opiskella taidetta ja alkaa luoda omaa uraa, vaikka vauva kitisi nurkissa. Toisaalta, tarina kertoo minun olleen "kiltti lapsi", mutta eiköhän aika hieman kullannut taiteilijan muistoja.

Myöhemmin olen sen ajan kirjeistä lukenut myös kipeästä arjen todellisuudesta.

Jo nuori Tiina oli varsinainen arjen esteetikko.

Uusi opiskeltu ja tehty oma taide pääsi ensimmäisen yhteisen kodin seinälle, ja minäkin totuin kasvettuani siihen, että aina oli vanhempien maalauksia esillä muun taiteen joukossa. Teini-ikäisenä suorastaan pyörittelin silmiäni sille, että tauluja oli "katosta lattiaan" - mutta sittemmin minusta on itsestänikin tullut innokas ripustaja.

Siksi myös Tiina Énon näyttelyiden pitäminen tuntuu luontevalta tehtävältä, aina sopivin väliajoin oman elämän ja palkkatyön rinnalla. Eilen kävin taas tekemässä näyttelysopimuksen ja otan jälleen pienimuotoisena hyvänä haasteena seuraavan esillepanon.

Mariankadun kodissa. Hannu Leppäsen maalaus vasemmalla ja Tiinan harjoitustöitä oikealla.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Grafiikkaa, muistoja.

(Taiteilijan kännykkäkuvaa Italiasta vuodelta 2009)

Tuntuu - ja mikä on tottakin - että aina vaan löytyy Tiina Énon töitä, joita ei vielä ole valokuvattu kunnolla. Otin eilen työn alle muutamien grafiikanlehtien dokumentoinnin saadakseni myös näille monotypioille näkyvyyttä. Kevään näyttelyyn toimitan toki pari selattavaa grafiikkakansiota ajan tasalle, ja nämä irtolehdet päätyvät niihinkin.

Olen aikaisemmin esitellyt äidin grafiikkaa täällä blogissa muutamaankin kertaan. Uusille lukijoille tiedoksi, että tarinaa ja kuvia tästä aiheesta löytyy esimerkiksi klikkaamalla tätä ja tätä.

Taannoin tulin pohtineeksi myös sitä, että kuinka paljon - vaiko ollenkaan - äidin näkemät ja kuvaamatkin asiat päätyivät itse lopullisiin teoksiin. Olen keinotekoisestikin hakenut yhtäläisyyksiä, vaikka se onkin ollut vähän turhaa. Grafiikkaa selatessa tulee tietenkin mieleen aina taiteilijan työskentelymatkat Italiaan, koska monotypiat on siellä painettu.


(Kaikki tässä esitellyt monotypiat ovat kokoa 25x35cm ja vuodelta 2009.)






Oli onni, että suomalaisten taiteilijoiden talossa Grassinassa on grafiikkaprässi. Äiti hyödynsi sitä, innostui siitä niin, että jokaiselta työskentelymatkalta on paljon vedoksia. Varsinaisten maalausten aika oli sitten omalla työhuoneella Helsingissä.

Äiti pohti - joskus vähän katkerastikin - sitä, että ei ollut niin onnekas kuin jotkut taiteilijaystävänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi tullut vaikka pakettiautolla noutamaan kotimaahan Firenzestä. Tästä syystä ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollista maalata siellä suuria tauluja. Joskus minä tyttärenä ajattelin, että olisin voinut olla enemmänkin hyödyksi, mutta palkkatyöläisenä ja arkana autokuskina en koskaan edes ehdottanut että uhraisin vapaa-aikaani ja hermojani siihen, että kuljettelisin taiteilijaäitiäni tauluineen pitkin Eurooppaa.

  Tuli autokuljettelusta mieleen, että joskus kieltämättä minussa aiheutti turhautumista äidin käsitys siitä, että minun elämäni tavallisena palkansaajana oli jotenkin helpompaa kuin hänen kulkemisensa taiteilijana. Taloudellinen turvattomuus rasitti äitiä, niin kuin ketä tahansa. 

Yhteen aikaan - kun minulla vielä oli kottero kesäauto - äidillä oli tapana painottaa sitä, miten helppoa minulla oli kun oli "auto perseen alla". Silloin oli turhaa alkaa väittää vastaan ja kertoa temppuilevasta kytkimestä tai jarrupulmista.

Taloudellisten huolten lisäksi äiti puhui paljon omasta yksinäisyyden kokemuksestaan. Siitä, miten taiteen tekemisestä puuttuu esimerkiksi työyhteisö. Minä puolestani kadehdin taiteilijan vapautta, ja meillä olikin aina välillä hyvät ainekset riitoihin tähän liittyen. Kun itse painoin kolmivuorotyötä ja äiti kitisi luomisen tuskaansa ja yksinäisyyttään, niin sananvaihto ei aina ollut kaunista kuunneltavaa.







Toisin kuin minä, Tiina Éno ei ollut pitkävihaista sorttia. Äiti aina huvittuneena muistelikin sitä, miten minä varsinkin nuorempana olin todella hankala kun pidin pitkiä mykkäkouluja. Sittemmin opin siitä piirteestä pois, ja koska meitä yhdisti itsellemme ja toisillemme nauramisen taito, niin turhat riidat annettiin anteeksi nopeasti. Todettiin, että jollekin sitä pitää saada ruikuttaa ja kiukutella.

Jostakin aina löytyi se molemminpuolinen ymmärrys.

Kaikella rakkaudella kiusasin äitiä esimerkiksi siitä taipumuksesta, että hänellä oli kiire jos vaikka oli hammaslääkäriaika keskeyttämässä työskentelypäivän.

 Kuinka nyt tulinkaan hairahtuneeksi sivupoluille muisteloissani. Tietenkin, kun on jo useamman vuoden tutkinut ja kirjoittanut äidin taiteesta, niin tuntuu kuin siitä olisin jo sanonut kaiken. Henkilöhistoriallisesti sen sijaan löytyy aina "uutta" kerrottavaa.

Itse tietenkin jaksan tutkia Tiina Énon töitä ja valokuvia edelleenkin. Mutta yleisölle omien tulkintojeni sanottaminen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta. 

Tänään olen jälleen miettinyt sitä äidin piirrettä, että hänellä oli taipumus havainnoida ympäristöään harvinaisen tarkasti. Sekä kivikaupunkien yksityiskohdat että luonnossa tapahtuvat vuodenkierrot eivät jääneet häneltä huomaamatta. 

Tarkkasilmäinen taiteilija huomasi jopa neliapilat tienposkessa. Piirre, joka on opetettu tai periytynyt myös minulle.







Ympäristö - oli se sitten missä tahansa - oli Tiina Énolle jatkuva innoituksen lähde. Se kiinnittyi hänen sielunelämäänsä ja sitä kautta suoraan taiteeseen. Arki rytmitti tekemistä ja se oli välillä hyvinkin kurinalaista kuntosaleineen ja pitkine kävelyineen.





Vaikka Tiina Éno oli taipuvainen ahdistukseen kaikessa yksinäisyyden tunteessaan, hänen kanssaan tuli myös naurettua aivan typerille asioille. Saatettiin saada hihityskohtaus vaikka hississä, jos kyydissä oli joku vieras ihminen. Keskellä Firenzen katuja joskus kippurassa käkätettiin. 

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Tiina Éno joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin, ja hän vihasi niiden sitä puolta, että tunteiden ääripäät jäivät pois. Muistan, miten äiti inhoten kertoi ettei muistanut milloin viimeksi oli nauranut tai itkenyt katketakseen. Onneksi lääkkeille ei ollut pidempää tarvetta.

Tunteet olivat tärkeä luomisvoima.

 Minulla ei tänä päivänä ole "autoa perseen alla", mutta se ei estä jatkamasta tätä työtä äidin taiteen parissa. Helppoa tämä ei aina ole, mutta mielekästä kyllä. Grafiikkamapit ovat levällään ja järjestelyhomma käynnissä. Saan paljon tukea niin halutessani.

Jos oikein tarkkaan mietin, niin olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten paljon Tiina Énon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä löytyykään. Aikoinaan kun aloitin tämän sivutyön, niin en osannut odottaa tällaista kiinnostusta. Olen onnekas ja kiitollinen. Taiteilijan läheisenä ei ole aina ollut helppo arvioida sitä, että onko perillisen työ järkevää vai ei.


torstai 25. elokuuta 2016

Vierailua, vuoropuhetta.


Melkein kaikilta taiteenharrastajilta, jotka ovat sijoittaneet Tiina Énon töihin minun "hallintakaudellani", olen tullut kysyneeksi että voisinko joskus päästä kylään katsomaan miten teokset ovat asettuneet uuteen kotiin. Poikkeuksetta olen saanut alustavan kutsun ja on sovittu, että olen yhteydessä kun sopiva aika koittaa. Lisäksi olen tietenkin listannut mieleeni heitäkin, joilla tiedän äidin maalauksia tai grafiikoita olleen jo kauan ennen taiteilijan menehtymistä. Jonkinlaista kirjanpitoakin näistä ihmisistä onneksi Tiina Énon jäljiltä löytyy, vaikka toisaalta on myös monia hienoja teoksia, joiden olinpaikkaa en tiedä.

Nyt koitti vihdoinkin aika vierailla Vantaalla tutustumassa lisää ihmiseen ja kotiin, jonne noin vuosi sitten muutti minulta kaksi Tiina Énon grafiikanlehteä. Niiden kaveriksi päätyi kolmaskin monotypia. Se oli löytynyt Bukowskin nettihuutokaupasta. Uusi omistaja ilmoitti ystävällisesti minulle, kun oli kehystyttänyt irtolehtinä hankkimansa vedokset seinälleen.

On mielenkiintoista saada jatkaa vuoropuhelua kotiinsa taidetta hankkineiden ihmisten kanssa. Vaikka sitten (edes) kirjoittelemalla sähköpostia ja saamalla kuvia teoksista paikoillaan.

Tämä on sieltä nettihuutokaupasta.

Näiden monotypioiden uusi omistaja kiinnostui Tiina Énon töistä tämän blogin kautta, ja otti nopeasti yhteyttä ne "löydettyään". Nyt kun tapasimme uudelleen, hän kuvailikin itseään, että on toimeen tarttuva ihminen jos jostain asiasta innostuu. Jokin Énon grafiikoissa viehätti kovasti, eikä sitä kuulemma oikein osannut selittää.

Olin utelias tämän kiinnostuskysymyksen kanssa erityisesti siksi, että kyseinen taiteenharrastaja on todellinen keräilijä - mutta äidin työt edustavat melkolailla eri linjaa kuin hänen muu kokoelmansa, joka oli toukokuussa huomioitu Helanderin huutokaupan blogissa.  

Vierailullani pääsin tutustumaan hienoon valikoimaan Marraskuu-ryhmän taidetta ja keskustelumme rönsyili moneen suuntaan. Oikein antoisaa! Vaikka olenkin kuvataiteilijan tytär, en silti ole koskaan kokenut itseäni taiteen - paitsi äidin taiteen - asiantuntijaksi. Tällä retkellä sivistyin taas kovasti, ja kuka tietää jospa tämänsuuntainen kehitys kanavoituisi joskus sen(kin) hahmottamiseksi paremmin, että missä kohdassa suomalaista taidetta on ikään kuin Tiina Énon "paikka".


Kehystyksen näkeminen oli yksi agendoistani. Minulla on siitä itselläni lähinnä vain yhdenlaisia esimerkkejä, joten nyt on esitellä tämäkin vaihtoehto. Nämä itse työt ovat melko pieniä, mutta ne hyötyvät hienosti siitä että saavat tilaa ympärilleen. Sen lisäksi kehystyksessä oli päädytty mukavaan syvyyteen asettelemalla työn ja lasin alle ilmaa, "laatikkomaisesti", kuten totesin vierailullani.

Kehystäminen on makuasia, johon itse en ole vielä opetellut ottamaan kantaa - eikä mielestäni pidäkään silloin, kun on teoksen uudesta kodista kyse. Maalausten suhteen olen itse tottunut katselemaan töitä ilman kehyksiä, mutta grafiikathan tarvitsevat ne ilman muuta. 

(Jos ei oteta lukuun "luovaa" tapaani ripustaa niitä esille omassa kodissani vanhaan verhokiskoon:)



Minua huvitti vierailullani kovasti se, että vaikka oli taiteen kerääjän kodista kyse, niin Tiina Énon työt olivat kuitenkin toistaiseksi ainoita hankintoja, jotka olivat päässeet seinälle asti. Muut teokset oli varastoituna - kätevällä tavalla, josta aion ottaa esimerkkiä. 

Otin monotypiat alas seinältä saadakseni niistä muistoksi kuvat, ja vaikka ne asiansa ajavatkin niin ne tuntuvat ehkä hieman laimeilta siihen verrattuna mitä kaikkea ehdimme muutaman tunnin aikana jutella. Kehystyksen pohdinta ja ripustus - niin olennaisia kuin tässä yhteydssä ovatkin - saivat aika paljon sisältöä ympärilleen, ja lopulta muodostui kuitenkin mielenkiintoisimmaksi se, minkälainen ihminen on Tiina Énon töitä itselleen valinnut.

Lisäarvoa toi tietenkin sekin, että pääsin itsekin kertomaan lisää äidistäni.




Lähdimme vielä ekskursiolle itse kehystysliikkeeseen, Ars Longaan. En ollutkaan siellä koskaan käynyt, ja oli hauska tutustua omistajaan. Paikanpäällä oli miellyttävä eläväinen tunnelma, ja katselin "sillä silmällä" myös näyttelytiloja. Ehkä joskus tulisi käydä pidempiäkin keskusteluja kehystäjäihmisten kanssa, niin saisin siihen aihepiiriin lisää näkemystä.

Jos tulee kierreltyä muitakin Tiina Énon taiteen ystävien koteja, niin saanhan silläkin tavalla uutta rikastuttavaa silmää perillisen työlleni. Ainakin tämä vierailupäivä tuotti valtavan määrän uutta inspiraatiota taas jatkaa - etsiä ja löytää seuraavia polkuja tälle työlleni. Kiitos!

Vain yksi kuriositeetti Ars Longasta.


Lopuksi vielä esimerkki siitä, millä tavalla osa hallussani olevista grafiikoista on kehystetty. Näissä on ollut sitä pulmaa, että kuljetusten yhteydessä nämä ovat saaneet kolhuja ja kulumia, eikä suurin osa ole esimerkiksi näyttelykelpoisia enää. Itse työt lasien alla ovat tietenkin hyvässä kunnossa, eli raamien naarmut eivät ole tietenkään mikään taiteellinen tappio.


torstai 10. joulukuuta 2015

Nuoren taiteilijan grafiikkaa


Minulla on joitakin muovitaskullisia Tiina Énon aivan nuoruuden grafiikkaa. Työt lienevät enimmäkseen iltakoulun ajan harjoitustöitä. Ne, jotka taiteilija on kuitenkin myöhemmin luetteloidessaan päättänyt signeerata, on kai jollain tasolla myös "kelpuutettu" myöhempää esittelyä varten.

Skannasin kuva-arkistooni nyt talteen kaksikon, joka mielestäni sopii jotenkin hyvin nimenomaan pimeään vuodenaikaan. Nämä eroavat monista muista 1970-luvun puolivälin töistä siten, että nämä ovat jotenkin pakottoman oloisia. Monissa nuoruustöissä tuntuu ja näkyy ehkä sellainen hieman jännittynyt asetelmallisuus, jossa kannut ja ihmishahmot tuntuvat vähän turhilta. Niin minä ainakin koen.

Nyt tallennetuissa kuvissa jää tilaa katsojan mielikuvitukselle.


(Kuvan koko noin 18x16cm)


Taiteilijan signeerailu ei ollut aivan johdonmukaista. Eli mappiin jääneet työt oli silloin nuorena jäänyt merkitsemättä, ja kun niitä sitten myöhemmin on arkistoitu, niin ihan uskallan tyttärenä syyttää äitiä pienestä huolimattomuudesta. Oletettavasti ensinnäkin molemmat vedokset ovat samalta vuodelta, ja Tiina oli silloin tosiaan vielä Leppänen.

Varsinaista merkitystähän tällaisilla yksityiskohdilla ei mielestäni ole, mutta yleisöystävällisyyden hengessä olisi mukava jos asioilla olisi selkeä järjestys.

Minä en itse muista nähneeni - tai ainakaan katselleeni - näitä kuvia tarkasti aiemmin. Huomaan, että pidän niistä kovasti. Mukava tunne löytää itselleen vielä jotakin tavallaan uutta.


(Kuvan koko noin 17x21cm)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Grafiikkamapit auki.


Alkukesän näyttelyn vuoksi koko Tiina Énon teosvarasto on toistaiseksi täällä kesäpaikan aitassa. Satunnaisia lomavieraita on tänä vuonna kiinnostanut keskimääräistä enemmän tutustua äidin taiteeseen myös näissä mökkiolosuhteissa, ja historiikkikirjan sekä maalausten lisäksi olen ottanut esille myös "grafiikkamapit". Niihin olen aikoinaan koonnut taiteilijan kehystämättömiä monotypioita. Uuteen kotiin Pohjois-Suomeen niistä yllättäen valikoitui ja lähti kaksi:



Samaiselta taiteen keräilijältä sain palautetta tästä sivustosta. Hän kertoi toivoneensa hankintamielessä enemmän kuvia teoksista. Nyt kun olen kerännyt tänne taiteilijan henkilöhistoriaa ja uran eri vaiheita, niin voinkin tosiaan siirtyä myös toisenlaiseen lähestymistapaan. Koska tämä blogi on Alavuden näyttelynäkyvyyden vuoksi saanut uusiakin seuraajia, niin muistutan, että kiinnostuneille löytyy aiemmin täällä julkaistu tiivistelmä Tiina Énon elämästä, eli klikkaa tästä.

Olen historiaa kootessani keskittynyt vähemmän siihen, että taide löytäisi uusia koteja. En ole mikään kovin hyvä markkinaihminen, mutta yleisöltä ja asiantuntijoilta saamani palautteen mukaan, voisin vähän enemmän panostaa siihenkin. Niinpä avaan grafiikka-albumini tänään teille. Yksittäiset kehystämättömät monotypiat ovat lompakkoystävällisyytensä lisäksi myös helppoja lähettää vaikka maailman ääriin, joten kannattaa olla minuun yhteydessä jos jokin esimerkiksi tänään julkaistuista töistä puhuttelee ja jää mieleen, niin että sen ottaisi omalle seinälle.

Mitä minä näitä suotta mapeissakaan makuutan.


Kuvien koko noin 18x27cm.

Kaikki tähän päivitykseen kuvaamani monotypiat ovat syntyneet Italiassa. Talvi 2009 oli taiteilijalle siellä erityisen tuotteliasta aikaa. Hän taisi todella nauttia tekemisestä, sillä kyseessä on myös yksi yleisön eniten rakastamista vaiheista.

Kuvien pehmeyden vuoksi puhuimme äidin kanssa Schjerfbeck-vaiheesta, ihan vain keskenämme.


Kuvien koko noin 27x34cm.

Vaikka syntyi myös tummaa, ei tunnelmaa ole koettu synkäksi. Näitä oli sittemmin esillä kehystettynä mm. Espoon Kulttuurikeskuksen näyttelyssä Tapiolassa keväällä 2009.


Kuvien koko noin 25x35cm.


Ryhdikkäämpää otetta voi havaita pienemmissä monotypioissa, joita äiti painoi aina kaksi isolle arkille. Kuvat ovat eroteltavissa toki toisistaan, mutta säilytysteknisistä syistä en ole sitä vielä tehnyt.


Suurimman kuvan koko näistä on noin 14x13cm.
(Alempi kaksikko pääsi uuteen kotiin elokuussa 2015)

Myös punaisen värin ystäville syntyi pikkuteoksia. Itse koen mielenkiintoisena sen, että vaikka värimaailma vaihtui - tunnelma sen sijaan välttämättä ei. Vaikka kyse on grafiikan tekniikasta, jokainen työ on uniikki. Äiti saattoi työstää joitakin kuvia vielä jälkikäteen esimerkiksi hiilellä.


Suurimman kuvan koko noin 15x14cm.

Itse pidänkin osaa näistä monotypioista melkein enemmän ihan maalauksina, vaikka tuskin niihin on lainkaan sivellintä käytetty.


Kuvien koko noin 18x15cm.

Etenkin kooltaan suurimmat monotypiat tuntuvat erottuvan joukosta aivan omina ja yksittäisinä taideteoksinaan, vaikka jokainen pikkuinenkin sellainen on.


Kuvien koko noin 25x30cm.

Kuvien koko noin 27x18cm.

Otin taannoin tavakseni rinnastaa Grassinassa tehtyjä monotypioita taiteilijan omiin valokuviin Italiasta. Se saattaa olla vähän keinotekoista, mutta toisaalta moni on kokenut vertaamisen ihan mielekkääksikin. Näin toimin kerran myös sinisävyisten töiden kanssa.


Kuvien koko noin 28x24cm.

Ylläolevat työt - kuten signeerauksesta näkee - ovat Tiina Énon viimeisen elinvuoden tuotteita. Sinisävyistä monotypiaa hän painoi kuitenkin myös jo yhdeksän vuotta aiemmin:


Kuvien koko noin 23x20cm.

Samaiselta ajalta, 2002-vuodelta on myös muita mielenkiintoisia monotypioita. Olisinpa äidin elinaikana tajunnut kysyä ja painaa mieleen, mitä tekniikkaa hän näiden painotuotteiden kanssa käytti. Täysin asiayhteyden ulkopuolelta, pitää kirjata ylös että meduusa tulee minulle mieleen tästä allaolevasta:

Kuvan koko noin 33x23cm.

Jollen aivan väärin muista, äidin työskentelyjaksot Grassinan taiteilijatalossa prässin kanssa alkoivat vuonna 1995. Siltä ajalta on myös jäljellä yksittäisiä irtolehtiä. Minä vertaan tätä kautta vaiheeseen, joka alkoi 1990-luvun alussa.




Grafiikan sivujen koot noin A4.

Talvi 2011 jäi valitettavasti Tiina Énon viimeiseksi Italian retkeksi. Hän nautti paikallisen alkukevään valosta, joka oli kautta uran syynä siihen, että Italiaan tuli säännöllisin väliajoin aina päästä.

Matkojen tunnelmista on aiemmin kirjoitettu niistäkin.

Kotiin tuomisina Tiina Énolla oli aina läjä monotypioita ja niiden varsinainen läpikäyminen ja erottelu alkoi vasta Sörnäisten työhuoneella.

Kuvan koko noin 28x23cm.


Kuvien koot noin 16x24cm.


Kuvien koot noin 16x24cm.

Pitkä matka on tultu parikymppisen Tiinan grafiikan iltakoulun ajoilta. Mapeista löytyy myös sen oppikauden töitä. Äiti oli ilmeisesti arkistointivaiheessaan signeerannut niitä ollessaan jo toisessa avioliitossa. Unohti, että vuonna 1975 hän oli vielä "pelkkä" Leppänen.