torstai 16. helmikuuta 2017

Uutta vanhaa.



 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.





Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.