Rakastaa, ei rakasta (2002)

Muutettuaan vuosituhannen vaihteen tienoilla Helsingin Kallioon, Tiina Éno alkoi samantien mielellään osallistua kaupunginosatapahtumiin. Talvisin Kallio kipinöi ja kesäisin se kukki. Jostakin syystä minulle on mieleen jäänyt kylmän vuodenajan tapahtumat.

Vuodet kuluvat nopeasti, mutta tuntuu ettei siitä ole pitkäkään aika kun olin Helsinginkadun Harjutorilla apuna tekemässä "Pikkujoululiputusta". Äiti oli rekrytoinut paikalle myös miestyövoimaa virittämään pyykkinarua.

Siihen roikkumaan laitettiin kirpputoreilta ja kierrätyksistä haalittuja punaisen eri sävyissä lepattavia liinoja ja pyyhkeitä. Taisi joukossa olla vaatekappaleitakin. Keikuttiin remonttitikkailla ja sormet olivat kohmeessa.

Osa tekstiileistä katosi installaation aikana, ja äiti piti sitä hyvänä. Hän sanoi, että varmaankin meni tarpeeseen. Minä muistan miettineeni, että kyllä on taiteesta moneksi.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Ohessa tilataidetta samaiselta paikalta, ja ideassakin on jotain samaa:

Kuva: Arto Keskinen. (Rajauksesta voi syyttää allekirjoittanutta.)

Rakastaa, ei rakasta -installaatiolla oli kuitenkin oma lähtökohtansa. Voi olla, että se liittyi jopa taiteilijan silloiseen elämänvaiheeseen. En ole varma, enkä usko että äiti myöntäisikään, jos näin olisi.

Yksinäisyyden tunne ja huoli siitä, että tuleeko varmasti rakastetuksi ja millä tavalla. Minusta tuntuu, että ne painoivat taiteilijaa yllättävän paljon. Tai vähintäänkin askarruttivat.

Tyynynä sängyllä on jumalattoman painava marmorinen kivi. Mistähän äiti senkin löysi, ja kukahan kiven kantoi. Tämän teoksen rakentamisessa en ollut mukana, vaikka sitten katsomassa toki kävin ohikulkeissani. Tuntui hullulta siinä muiden Hesaria tallaavien joukossa miettiä, että tuossa rakennelmassa on äidilläni sormensa pelissä.

Sänky oli tallessa äidin työhuoneella loppuun saakka, minä luovutin sen kierrätykseen. Mutta kiven halusin jostain syystä säilyttää, vaikken jaksa sitä itse edes nostaa.

Kuva: Arto Keskinen

Saattoi minulla olla vähän kirjavat ajatukset itse teoksen suhteen, mutta siitä minä olin yhtä mieltä äidin kanssa, että kaupunginosa-aktiivisuus on iloinen asia. Mukavaa ja eläväksi tekevää on se, että työhuoneissaan vakavina puurtavat taiteilijat tulevat näkyviksi kotikaupunkinsa pihoissa ja puistoissa.

Ihailin äidin osallisuutta. Itse olen aina ollut lähinnä kadunkulkijatyyppiä, yleisöä.