Ei ilman heitä.

Äitienpäiväkortti kouluajoilta, signeerattu "Tiina VIIIb".

Kodin ilmapiiri oli salliva itsensä toteuttamiselle, kunhan se pysyi "kunniallisissa" rajoissa. Niin minä olen ymmärtänyt, että se Himasilla oli. Oli vapautta havainnoida maailmaa. Sekä taiteen - tai pikemminkin kulttuurin - kuluttamiseen että tekemiseen ehkä suorastaan kasvettiin, mutta ihan elämäntapaa siitä ei kai kuitenkaan vanhempien taholta toivottu, vaikka lopulta kävi miten kävi. Tiinasta tuli taiteilija.

Oli kirjat ja äänilevyt.

Oli myös materiaalia kuvien tekemiseen, paperia ja värejä. Syntyi päiväkirjoja, runovihkoja, kuvakokoelmia.

Tiinan äiti Leena Himanen oli opettaja ja kuvaamataidon ohjaaminen kuului hänen toimenkuvaansa.

Leena Himanen työnsä äärellä. En valitettavasti
tiedä kuvan ottajaa, enkä kuvassa olevan
oppilaan nimeä.

Leena ei kuitenkaan opettanut tytärtään, ainakaan koulussa. En koskaan ehtinyt haastatella perhettä siitä aiheesta, että mitä tämä Leenan kuvaamataidon opettajuus tyttärelle merkitsi, vai merkitsikö mitään. Ei se ainakaan vastareaktiota aiheuttanut, vaikka Tiinalla taipumus vanhempiansa vastaan kapinointiin olikin. Jotain erityislaatuista on tosiaan täytynyt olla ilmassa, edes ääneenlausumatonta.

Äiti ei ottanut minulle puheeksi sitä, miten lapsuuden koti tuki häntä ja pikkusisko-Jaanaa luovuuteen. Paitsi, että isovanhempiensa vintille hän sai karata maalaamaan, ja siellä sai olla piilossa myös koulupäivisin. Alavuden "Himasen risteyksen" mummolan taiteilija kuvasi aina lähes inhimillisyyden tyyssijaksi. Ainakin se on mielikuvissani juuri sellainen.

Taiteilijan joulukortti vanhemmilleen 1973.

Sen sijaan sekä Tiina Éno että isäni Hannu Leppänen korostivat oman kuvaamataidon opettajansa, Voitto "Vode" Kantokorven merkitystä elämässään. Molemmat pitivät Vodeen yhteyttä loppuun saakka. Äiti kuvasi, ettei olisi taiteilija ilman Kantokorven kannustusta. 

Olen ymmärtänyt, että Vode Kantokorven persoona on vaikuttanut kymmeniin, jollei satoihin oppilaisiin vahvasti. Ainakin Tiina Énolle tuntui kasvaneen jo kouluaikoina vahva tunne siitä, että itsensä ilmaisu oli tärkeää.

Voitto "Vode" Kantokorpi, 1975.
(Kuva: Juha Ignatius)

Käsiini perintönä jääneestä Himasten perheen arkistosta olen saanut oppia, että harva kirje kotoa poismuuttaneelta Tiinalta äidilleen lähti liikkeelle ilman mukaan liitettyä kuvaa tai kerrontaa siitä, mitä kuvien tekemiselle ja luomiselle kuului. Oli epävarmuutta, harjoittelua, opiskelua ja sitten myös intoa ja ylpeyttä onnistumisista. Kuulumisiin liittyivät toki myös arkiset asiat, huoli toimeentulosta, ihmissuhteista ja lapsen kasvatuksesta. 

Arkihuolet olivat väistämätön pakko, mutta itsensä toteuttaminen tuntui menneen perheen naisilla monen asian edelle. Siinä missä Leena omistautui uniikkien villapaitojen neulomiselle, Tiina keskittyi kuvataiteeseen.

"Pumpulipensseli"harjoituksia 1970-luvun puolivälistä.

Sain olla ainakin kerran mukana, kun Tiina Éno kävi tervehtimässä kuvaamataidon opettajaansa, ja alla olevien kännykkäkuvien huonosta laadusta voi siis syyttää allekirjoittanutta. Ilman sanojakin voi havaita, että tapaamiset olivat lämpimiä, iloisia ja jopa jollain tavalla villejäkin. Rehellisesti sanottuna, voin kertoa että harvoin näin äitiäni yhtä onnellisen oloisena kuin kohdatessaan opettajansa:

Ei ehkä kovin kauas heitä, jos arvioin
kuvien vuodeksi 2008.

Kävin Alavudella tapaamassa Vode ja Janne Kantokorpea pari viikkoa sitten. Kutsuin itseni kylään ihan vain kohtaamisen ilosta, mutta myös saadakseni rohkaisua kesän näyttelyyn eli siihen, miten tyttärenä kuratoin itse Tiina Énon ensimmäisen koko uraa näyttävän esillepanon Alavuden Taidekeskus Harrissa. Alkaa jännittää, mitäs sitä kaunistelemaan.

Esitin Vode Kantokorvelle toiveen, että hän ottaisi avajaisissa näkyvän roolin. Päivämäärä laitettiin almanakkaan:

Kantokorvilla on käsittämättömän hyvä muisti suhteessa oppilaisiinsa, kun ajattelee miten monta vuosikurssia on heidän opettaminaan lähtenyt maailmalle. Jokaisen kerran, kun olen Kantokorpia tavannut, olen ollut ihmeissäni siitä, miten hyvin he muistavat myös molemmat vanhempani ja alkavat parhaimmillaan neuvotella siitä, kumman näköinen minusta on tullut.

Itse tunnen Kantokorpien luona suurta tavallisuutta, mutta olen aina yhtä vaikuttunut siitä, miten rikkaan elämän Tiina ja Hannu saivat juuri näidenkin ihmisten ansiosta.

On varmasti mahdotonta saada täyttä selitystä sille, miksi joistakin ihmisistä tulee taiteilijoita ja toisista ei. Paljon nykyään puhutaan myös siitä, miten koululaitos saattaa tukahduttaa oppilaiden luovuutta ja tekemisen iloa. Niin ei kuitenkaan ole onneksi ollut Alavudella Kantokorpien aikoina. Tiina Éno koki saamansa kouluaikaisen kuvaamataidon opetuksen korvaamattomana sysäyksenä ammatinvalinnalleen.

Ilman isovanhempiaan, kodin ilmapiiriään ja ennen kaikkea opettajaansa hänestä ei ehkä olisi tullut kuvataiteilijaa. Tai ainakin tie olisi saattanut olla kivisempi ja kipeämpi.

9x10cm
"Tämä on silkkipainotyö, ainut kpl, joka VÄHÄN onnistui, muut meni pipariksi."
-kirjoitti Tiina Éno äidilleen kuvan taakse.

(Aiemmin Tiina Énon ja hänen lapsuudenperheensä historiasta on kirjoitettu mm. täällä.)