Taiteilijaelämää?

(Allekirjoittaneen ottama kuva taiteilijan asetelmasta.)

Tämä toki on Tiina Énon taiteeseen keskittynyt sivusto, mutta mieleni tekee valottaa pikkuisen myös itse taiteilijan arkea. Aiemmin olen siihen viitannut kertomalla Pääskylänrinteen työhuoneesta muutamalla sanalla ja kuvalla. Vaikka meillä jokaisella on erikseen työminä työpaikalla ja se toinen siviilissä, eikä se välttämättä ole sen kummempaa taiteilijoillakaan - ja sitä toki pitäisi kunnioittaa - niin silti käymme nyt Tiina Énon kotona.

Sillä hän sanoi Pengerkadun pikku yksiöstään, että se oli kuin koru.

Viimeisen elinvuotensa aikana äiti kuitenkin haaveili isommasta asunnosta ja oli ilmeisesti yksiönsä myyntiä varten ottanut salamavalokännykkäkuvia kodistaan. Ohessa siis niitä.

Oli melkein aina yhtä yllättävää todeta, miten paljon tavaraa saa ihminen nätisti mahdutettua alle 20 neliöön. Kertakaikkiaan. Tietenkin huonekorkeus toi mahdollisuuksia, oli parvi ja kirjahyllyt katonrajassa. Ja kun huushollia asutti hyvin hoikka nainen, ei haitannut vaikka käytössä oli kylpyhuoneen sijasta vain minivessa käsisuihkuineen. 

Eikä Tiina Énon intohimoihin kuulunut varsinaisesti ruoanlaittokaan, niin kahden keittolevyn yksikkö ja matkajääkaappi olivat aivan riittävät.

Taiteilijalle pääasia kodissa oli pitkään "vain" tunnelma, ylin kerros ja näköala. Siis jos katsoi ikkunasta tarkemmin ulos, saattoi vastapäisen talon sijasta nähdä pätkän Pengerkatua ja romanttisia kattoja. Aamuaurinko paistoi kesäisin suoraan ylläolevan kuvan seinään, joka siitä säteilystä lopulta pikkuisen kärsikin.

Myönnän, että minua joskus ärsytti äidin valitus asumisahtaudesta ja kiipeilystä parvisänkyyn. Ajattelin, että eihän sitä normaalillakaan helsinkiläisellä tavispalkansaajalla ole välttämättä varaa sen kummempaan tilaan, jos haluaa asua urbaanisti lähellä keskustaa. Puhumattakaan taiteilijaelämän reunaehdoilla elävästä ihmisestä. Ei voi asua lukaalissa, jos siihen ei ole varaa.

"Lukaali" meillä oli Vantaan Hakunilassa. Sieltä äidin vanhemmat hankkivat nuorelle perheelle kolmion upouudesta tornitalosta 1970-luvulla, ja siinä taiteilija asui parisenkymmentä vuotta. Kertoi, miten kärsi eristyneisyyden tunteesta vaikka tilaa oli. Pitkät bussimatkat keskustaan ja ankea lähiöympäristö tuntuivat vaatineen Tiina Énolta erityisiä selviytymisen ponnisteluja, ja helpotus oli suuri kun sen hinnalla 1990-luvun lopulla oli mahdollista saada edes pieni pala oikeaa kaupunkia itselleen.

Tiina Éno myi Hakunilan kodin ja osti 17,3 neliötä Kalliosta. Välissä hän asui pienen hetken kommuunissa Kruununhaassa.

Äitihän ei koskaan haaveillut mistään maaseuturomantiikasta. Hän piti itseään kaupunkilaisena, vaikka nauttikin tilapäisistä oleskeluista maalla ja ulkoiluista luonnossa. Ahdas asuminen oli hänelle aluksi pieni hinta siitä, että tuli tunne osallisuudesta ja sykkeessä olemisesta. Eikä ollut siis kyse mistään trenditekijöistä, vaan elämästä.

Kalliosta tuli Tiina Énolle läheinen kaupunginosa. Ajattelen, että yhtä hyvin se olisi voinut olla jokin muukin kolkka keskustan liepeiltä, mutta näin nyt vain kävi. Minä itsekin asuin muutaman vuoden parin korttelin päässä äidistä - mikä vasta hassulta tuntuikin - ja saman totesin itsekin, että kätevää kun on lähellä kirjasto ja kuppilat, Keskuspuisto ja tietoisuus siitä että aina voi jalkautua ihmisten pariin jos huvittaa.

Lopulta äiti kuitenkin tosiaan päätyi etsimään vähän isompaa kotia ja oli sopinut jo kaupatkin yksiönsä ostajan kanssa. Siitä syntyi minulle pienoinen riitasotku taiteilijan kuoleman jälkeen, mutta asunto on edelleen minun hallinnassani. Huvitti joskus ajatus, että tekisin siitä taiteilijamuseon. Mutta vaikka äidin teoksilla paljon ihailijoita onkin, ei tässä vissiin ihan Tove Jansson -mittakaavassa askarrella.

Koru jatkaa elämäänsä. Edelleen sinne kuuluu hissin äänet, naapurien riitelyt ja yläkerran vintin tuuli myrskysäillä. Samalla tavalla suloinen on ikkunanäkymä ja tunnelma. Minulla olisi monta tarinaa asunnosta kerrottavana, mutta todellisuus oli kuitenkin se, että Tiina Éno vietti siellä loppujen lopuksi aika vähän aikaa. Kipitti nopeasti työhuoneelleen, jossa yhtälailla - jos ei enemmänkin - oli kuin kotonaan.