Bussana Vecchia 1998

Italia houkutteli Tiina Énoa aina, ja yksi vaikeimmista sinne lähtemisen päätöksistä osui syksyyn 1998. Taiteilijan äiti oli kuollut heinäkuussa, mikä aiheutti suoranaista tuskaa. Matka oli kuitenkin jo kauan sitten suunniteltu ja päätetty, eikä sen väliin jättämiseen lopulta ollut mitään syitä.

Koska Tiina Énon ja koko perheen suru oli näinä aikoina keskustelun aiheissa päällimmäisenä, on itse Bussana Vecchiasta ja sen taiteilijayhteisöstä valitettavan vähän muisteltavaa - näin jälkipolven kannalta. Eikä kuvamateriaaliakaan ole löytynyt arkistoista alla olevaa näyttelykuvaa enempää, eikä välttämättä löydykään. Ei eletty vielä digi- tai kännykkäkameroiden aikaa.

Äiti sai vierailevana taiteilijana osallistua yhteisön toimintaan siihen tarkoitetussa Laboratorio Aperto -projektissa, joka käsittääkseni tarjoaa saman mahdollisuuden ulkopuolisille tekijöille ihan tänäkin päivänä.

Nyt kun tutustuin Bussana Vecchiasta kertoviin mielenkiintoisiin sivustoihin, alkoi oikeastaan harmittaa että taiteilijan kertomat kokemukset sieltä liittyivät eniten hänen omaan kipuiluunsa. Vaikka kyllä nekin tärkeitä tarinoita ovat, tietenkin. Etenkin, kun niistä syntyi paperiteossarja ja niiden yhteyteen kirjaidea "Kirjeitä äidilleni". Oletan, että oheisessa kuvassa on samasta ajatuksesta kyse, mutta tilataidemielessä.

Sanomattakin selvää on, että kyse oli myös surutyöstä, mutta kirjaidea eli ja oli taiteilijan työpöydän laatikossa aivan loppuun saakka, ja olen suunnitellut kokoavani sen jonain päivänä valmiiksi. Myös äidin kirjoituskoneella puhtaaksi kirjoittamat tekstit siihen nimittäin ovat tallessa.

Tiina Éno kertoi rauniokaupungissa vietetyn ajan tuskaisuudestaan hyvin avoimesti. Oman äitinsä kuoleman käsittely oli yksi näkökulma, ja toinen vasta alkuvaiheessa oleva täysraittius. Hän kuvaili, miten teki mieli ottaa lasi viiniä kun muutkin yhteisössä sitä iltaisin joivat. Ja miten kylmää ja yksinäistä oli iltaisin käydä yrittämään unta, kun itku tuli. Koti ja turva tuntuivat olevan liian kaukana.

Tästä Italian matkasta puuttui ilo, mikä tekee siitä myös erityislaatuisen taiteilijan henkilöhistoriassa.

Siitä huolimatta Tiina Éno ystävystyi Bussana Vecchiassakin, ja melko pian matkan jälkeen sieltä yksi taiteilijakollega teki vastavierailun Suomeen. Kunpa muistaisin sen ihmisen nimen, joka kutsuttiin minunkin kotiini sähkösaunaan ja syömään lohikeittoa.

Kuva lainattu taiteilijayhteisön (linkki) sivuilta.

Bussana Vecchia on omalaatuinen kylä Liguriassa. Se tuhoutui 1800-luvun lopulla maanjäristyksessä, ja sittemmin taiteilijat ovat ottaneet sitä haltuunsa virkavaltaakin ilmeisesti uhmaten. Tiina Éno ei koskaan palannut sinne, mutta voisin uskoa että mieli teki. Toisaalta, ehkä juuri raunioista tuli surulle hyvät kasvot ja pahimmat tunteet saattoi jättää sinne kivisille kujille?

Näyttelylle jatkoaika, tervetuloa!

Rööperin Taidesalongissa tällä hetkellä esillä oleva näyttely on saanut jatkoaikaa 8.2.2015 saakka. Katsojia on käynyt paljon, ja osa on odottanut tapaavansa paikan päällä myös taiteilijan tyttären kuulumisten vaihdon ja keskusteluiden hengessä. Siihen tarjoutuu tilaisuus lauantaina 7.2 klo 18-20, jolloin on aika summata yleisöltä tullutta palautetta ja ajatuksia esillepanon epävirallisten päättäjäisten merkeissä. Olen siis itsekin paikalla. Tervetuloa!

Vierailijoiden joukko on tähän mennessä ollut monipuolinen ja näyttelyn herättämät tunteet sen mukaisia. Yksittäisen katsojan kokemus on linkittynyt muun muassa siihen, minkälainen suhde ihmisellä on ollut itse taiteilijaan. Tiina Énon läheiset ystävät ovat ehkä tunteneet päässeensä lähelle menehtynyttä toveriaan jälleen kerran. Pinnalle nousee taas ymmärrettävä ikävä.

Mikä on ihan järkeenkäypää, sillä näyttelyn satunnaistenkin kävijöiden palaute on ollut sen suuntaista, että on syntynyt tunne teosten tekijän vahvasta läsnäolosta.

Uskon, että juuri Tiina Énon tapa maalata intuition ja alitajunnan voimalla saa monet taiteilijan ystävistä etsimään maalauksista myös viestejä.

Ne taiteen harrastajat ja keräilijät, jotka eivät Tiina Énoa henkilökohtaisen syvällisesti tunteneet, kokevat maalaukset ehkä toisella tavalla. Julkisten näyttelyiden pitäminen onkin kannustavaa ja mielenkiintoista myös siksi, että taiteilijan työhön syntyy yhtä monta näkökulmaa kuin on katsojaakin. Elämäntyön "hallinnoijana" saan pysähtyä pohtimaan niitä kaikkia.

Ystävyys, 60x80cm. 2011.
(Kuva: Marjo Nyrhinen.)

Erityisesti Tiina Énon viimeisen elinvuoden työt ovat herättäneet kysymyksiä. Onko lähestyvä kuolema niissä läsnä, vaikkei taiteilija itse siitä tiennytkään? Kuinka tärkeää tällainen ajattelu on koko taiteilijan elämäntyön näkökulmasta? Keskustelua on syntynyt teemasta, että onko tosiasioita torjuvaa vaiko taiteilijan työtä kunnioittavaa tarkastella viimeisten kuukausien teoksia itsenäisinä maalauksina tai niiden sarjoina, joissa saattaisi hiipuvan elämän läsnäolon sijasta olla kuitenkin kyse uudesta taiteellisen luomisen aallosta, ammatillisesta käännekohdasta.

Se on kysymys, johon tuskin taiteilijalla itselläänkään olisi vastausta.

Tyttärenä ja Tiina Énon työskentelyä läheltä seuranneena tulee oltua sinnikkäästi taipuvainen puolustamaan maalausten taiteellista itseisarvoa. Maalauksissa on jokin kaikkia ihmisiä koskeva yleismaailmallinen ulottuvuus - kuten yksi katsojista asian muotoili tämän Rööperin näyttelyn nähtyään. Tiina Éno hakeutui tietoisesti lähielinpiirinsä ulkopuolisiin kokemuksiin - esimerkiksi matkoille ja kulttuurin pariin - osittain varmasti saadakseen tuotantoonsa myös omasta henkilöhistoriastaan etäännyttäviä vaikutuksia.

Sekä sisällöllisesti että teknisesti teoksissa on havaittavissa eri kerroksia ja tasoja, joista jokainen katsoja lukee oman tulkintansa mukaisen tarinan. Siihen pysähdytään, mikä koskettaa.

Väistämättä taiteilijan teosten säilyttäjänä ja esilläpitäjänä sitä tulee suhtauduttua maalauksiin myös rationaalisesti. Konkreettinen fyysinen työ kuljetuksineen, varastoimisineen, kunnossapitämisineen, inventoimisineen ja luetteloimisineen on sitä taustatyötä, jonka varaan on erityisen mielekästä suunnitella ja rakentaa yleisölle antoisia esillepanoja, tasapainoisia ja puhuttelevia kokonaisuuksia.

On hyvällä tavalla haastavaa olla neutraali näyttelyn kokoaja ja samalla valmistautua yleisön reaktioihin. Suodattaa ja jalostaa niitä ideoiksi jatkoa ajatellen.

Taide on olemassa vain katsojiensa kautta, mitä olen vasta nyt pysähtynyt kunnolla miettimään.

Katsojia. (Kuva: Sanna Hakonen)

Vielä on luvassa yleisölle muutamia "uusia" töitä seuraavissa näyttelyissä. Olen järjestänyt arkistoihin maalauksia, joita Tiina Éno ei itse ehtinyt pitää esillä. Alla olevassa kuvassa yksi esimerkki niistä, jotka odottavat lähempää tarkastelua ja nimeään. "Löysin" sen ja samaa sarjaa olevia viimeisiä teoksia varastosta ja tulee olemaan mielenkiintoista saada nekin vielä julkisesti esille.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.

Nyt. Rööperin Taidesalonki.

(Kuva: Timo Rossi)

Kaksi viikkoa sitten ripustettiin Tiina Énon 2000-luvun loppupuolen maalauksista koostuva näyttely Rööperin Taidesalonkiin Helsinkiin, ja se avautui yleisölle heti loppiaisen jälkeen. Esillepano on nähtävissä vielä runsaan viikon, 25.1.2015 saakka.

Katsojien palaute on ollut hyvää ja mielenkiintoista. Jälkimmäistä siksi, että miten tosiaan eri tavoilla yleisö innostuu kommentoimaan abstraktia taidetta. Siitäkin on käyty keskusteluja, onko Tiina Énon tuotanto absraktia, impressionistista, ei-esittävää vaiko esittävää. Määrittely on itse asiassa yllättävän vaikeaa, mutta onko se sittenkään edes niin välttämätöntä.

Kuvia on tähän hätään vain ripustusvaiheesta.
Ohessa ystävä auttamassa.

Näyttelyluetteloon kirjattiin yhteensä 32 teosta, ja paikalle kuljetetut itse esillepanosta ylimääräisiksi jääneet maalaukset ovat gallerian toimistossa nekin nähtävissä. Ripustusvaiheen logiikkana pidin sitä, että ensin isoille töille paikat ja sitten pienempiä kohti. Lopuksi kokonaisuutta tuli vielä viilattua aavistuksen keveämmäksi, mutta se tapahtui muutamien teosten paikkaa vaihtamalla eikä ihme kyllä vähentämällä.

Vähän piti saada pitää hauskaakin, mikä tarkoitti sitä että hyödynnettiin korkea tila asettamalla pari teosta ylös ovien päälle. Vaikka näyttelyn rakentamiseen suhtautuukin sen ansaitsemalla vakavuudella, ei sen aivan raskaan arvokasta aina tarvitse kai olla - vaikka olisikin kyse jo edesmenneestä taiteilijasta, niin kuin tässäkin tietenkin on.

Mukana muutama Italiassa tehty monotypiakin.

Tuntuu, että eniten ihmiset jäävät ihastelemaan ja ihmettelemään voimakkaita värejä. Kun kirjoitin näyttelytiedotteeseen, että tämä esillepano tuo "hehkuvan tuokion" kaupungin tammikuuhun, niin tosiaan sitä tarkoitinkin. Moni kanssani näyttelyssä vieraillut katsoja on lähes hengästynyt - hyvällä tavalla - maalausten syvyyksistä.

On tullut palautetta, että näyttely nimensä mukaan on "hyvä kylpy".

Rööperin Taidesalongin näyttely on myyntinäyttely. Olen kohdannut senkin suhteen "Miten sinä raaskiit myydä?" -ihmetystä. Ja toisaalta sitten itse paikan päällä lukuisat katsojat ovat kiinnittäneet huomiota ja jääneet haikailemaan sitä ainoaa teosta, joka nimenomaan ei ole myynnissä.

Jotkut ovat kaivanneet tähän kokonaisuuteen myös vanhempia teoksia ja kyselleet niistä. Niiden aika ei ollut nyt, vaan se tulee sitten kesällä Alavudella Taidekeskus Harrissa. Seuraavaksi aletaan suunnitella ja rakentaa isohkoa esillepanoa sinne, ja tulee olemaan varmastikin sekä haastavaa että antoisaa alkaa valikoida Tiina Énon "vanhoista" töistä niitä, jotka pääsevät koko uran käsittävään näyttelyyn mukaan.

Nyt on kuitenkin vielä tämän "hyvän kylvyn" aika, ja toivon että mahdollisimman moni taiteen ystävä löytää Rööperin Taidesalongin näyttelyyn.

Näyttelyn nimityö Hyvä kylpy, 2011. 60x80cm.
Kuvan laadusta voi syyttää allekirjoittanutta.

Elämää albumeista

Äidille rakas valokuva, ensimmäinen joulu Alavudella vuonna 1953.

Olen taiteen lisäksi alkanut koota myös Tiina Énon henkilöhistoriaa käymällä läpi perhealbumien ja valokuvakasojen antia. Äidille lapsuuden perhe oli yhtä kuin koti, jota hän kaipasi aina. Perheen muistoja vaalittiin, vaikka akuutti elämä olisi ollut toisaalla. 

Himasten - eli äidin lapsuuden perheen - elämä oli sen verran vaurasta, että siihen kuului myös kamera, sekä ystäviä joilla oli kameroita. Niinpä kuvien kirjo on melko runsas. Ja minulla mietittävää, että millä tavalla tai logiikalla alan niitä järjestellä. Parempi kuitenkin näin kuin se, ettei olisi kuvia ollenkaan. 

Pohdin myös mahdollista "yleisöä", pohdin sitä mikä olisi sopiva tapa tarjota Tiina Énon historiaa siitä kiinnostuneille. Olisi monia eri näkökulmia valittavaksi, mutta toistaiseksi teen tätä(kin) projektia itselleni mielekkäällä tavalla, vähän teema kerrallaan, niin pysyy omakin mielenkiinto yllä, eikä urakka tunnu liian suurelta.

Kun tallennan näitä kuvia ja muistoja tälle sivustolle, voin myöhemmin halutessani koota niitä toisellakin tavalla vaikka tulostettavaan (kirjan?!) muotoon. Niin minä huomaan ajatelleeni.

Joulun aikaa 1954.

Muutama perhettä kohdannut käänne ei varmastikaan voinut olla vaikuttamatta Tiina Énon persoonan ja uran kehitykseen, ja yksi sellainen on todennäköisesti ollut pikkusisko-Jaanan menehtyminen sairaalabakteeriin. Taiteilija itse kertoi minulle, että sen sijaan että tällainen menetys olisi sitonut loput perheestä lujemmin yhteen, sillä olikin jonkinlainen hajottava vaikutus ja sekä vanhemmat että Tiina itse selviytyivät jokainen ilmeisesti eri suunnallaan.

Johtuikohan Tiina Énon minulle eksistentiaalisena näyttäynyt yksinäisyyden tunne siitä?

Tiina 1953-2011, Esko 1929- 2009,  Leena 1931-1998, Jaana 1957-1971.
(Kuva vuodelta 1962.)

Tiina Éno eli elämänsä hyvin rehellisesti kaikkine aallonpohjineenkin, mitään peittelemättä - ehkä vastareaktiona hänen vanhempiensa taipumukselle näyttää ulospäin kunnialliselta ja hyvältä? Voin olla aivan väärässäkin.

Tarina kertoo, että äiti vietti aikaansa mieluummin mummulan vintillä maalaamassa kuin koulussa. Opettajaperheen lapsen ennätys oli kuulemma "viisi nelosta ja käytöksen alennus" todistuksessa.

Ylioppilastodistus tuli niukin naukin, ja sitten tuloani teinkin jo minä. Ensimmäisen oman kodin Tiina Éno rakensi isäni kanssa Helsinkiin, ja siitä alkoi varmaan sitten aikuisuus. Vanhemmat olivat tässä elämänvaiheessa paljonkin tukena, sekä taloudellisesti että henkisesti - olen kuullut sekä lukenut vanhoista kirjeistä.

Tytär 4kk, äiti 20v. (1974)

Tiina Éno sai käydä grafiikan iltakoulua ja opiskella mainospiirtämistä. Veri veti lapsiperhearjesta myös elämysten pariin, ja isovanhempien innokkuus lapsen hoidossa mahdollisti matkustamisenkin - jo silloin äiti kaipaili Italiaan, jonne yksi parhaista ystävistä oli muuttanut ja perustanut oman perheensä.

Alkoi syntyä taiteilijan boheemi elämäntapa, kiinnostus arjen ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin kasvoi samaan aikaan oman taiteentekemisen opiskelun ja siihen uppoutumisen kanssa. Voin hyvin kuvitella,  miten alle kolmikymppisen - ehkä hieman liian nuorena äidiksi tulleen - Tiinan elämään toi väriä tutustuminen helsinkiläisiin kulttuuri-ihmisiin. Kuppiloista tuli mielenkiintoisia, eikä sellaisesta pieni perhe ehjänä sitten säilynytkään.

Sardiniassa vuonna 1979.

Olisi turhaa kaunistelua jättää kertomatta, että valitettavasti alkoholi näytteli Tiina Énon elämässä melko suurta roolia. Siitä tuli hankala ystävä. Mutta vilpittömästi voin kertoa kyllä sen, että taide syntyi aina selväpäisenä. On mielenkiintoista, miten kurinalainen suhde äidillä olikaan itse työhön, ja jos sattui päälle juhlintakausi - oli kuvien tekeminen kokonaan pysähdyksissä. Niin kuin kyllä kaikki muukin.

Ehkä juuri tietynlaisesta kapinallisesta elämäntavasta johtuen Tiina Énon ammatinvalinta herätti hänen vanhemmissaan ristiriitaisia tunteita. Joka ikisestä näyttelystä he olivat ylpeitä, mutta huoli tyttären toimeentulosta ja varmaan mielenterveydestäkin painoi. Se näkyi kipupisteinä ja riitelynä, ajoittaisina välirikkoinakin, varsinkin taiteilijan ja hänen isänsä suhteen.

Tunteet olivat kaikinpuolin voimakkaita, repiviäkin. Minulla on paljon kirjeenvaihtoa tallella, ja kapinallisesta asenteestaan huolimatta Tiina Éno olisi kaivannut elämäänsä enemmän juuri vanhempiensa turvaa ja tukea, paluuta lapsuuden lämpöön ja huolettomuuteen, suorastaan. Eli mahdottomuutta.

Ensimmäisestä näyttelystä,
perhealbumissa ei kerrottu kuvaajan nimeä.

Jossain vaiheessa 1980-lukua alkoi olla vissiin jo selvää, ettei säännöllinen palkkatyö ollut Tiina Énoa varten. Ajoittaiset työllistymiset tai hanttihommiin hakeutumiset merkitsivät lähinnä rahatilanteen saamista edes jonkinlaiseen tasapainoon. Tämä tapa jatkui taiteilijan elämän loppuun saakka. Alkoi apurahahakemusten kanssa takkuaminen, ja onneksi niissäkin tuli välillä menestystä.

Samoihin aikoihin alkoi tulla mahdollisuuksia työhuoneisiin, tässä taiteilija vielä Hakunilan kotinsa olohuoneessa vuonna 1982:

(Kuvan ottajan selvittäminen on työn alla,
luultavasti joku äidin ystävistä.)

Neljäkymmentä täyttäessään Tiina Éno oli selvinnyt sekä raskaasta leskeydestä että aika pitkälle päässyt eroon alkoholistakin. Lopulliseen raitistumiseen meni vielä pari vuotta. Työhuone Helsingin Kaapelitehtaalla tuntui ratkaisseen uran lopullisesti taiteen hyväksi, oli selvää että Éno oli hyväksytty vakavasti otettavien tekijöiden joukkoon. Tytär oli saatu maailmalle ja käsillä sekä edessä oli hyvin itsenäinen ja aktiivinen taidemaalauksen aikakausi.

Seuraava vaikea käännekohta tuli olemaan Leena-äidin kuolema vuonna 1998. Minusta tuntui ja tuntuu, ettei taiteilija oikein koskaan päässyt yli siitä, eikä isänsäkään menetyksestä vuonna 2009.

Yksi tämän sarjan kuva on ollut Kruununhaka-lehdessä
syksyllä 1993. (Kuva: Pirjo Sipilä)

Tiina Éno koki kaikki tunteet voimakkaasti, myös fyysisesti. Hän veikkasi, että surulla oli iso osuus tapahtumien kulkuun, kun hän itse sairastui vakavasti pian isänsä kuoleman jälkeen. Minulle on aina ollut vähän mysteeri se, että eikö tosiaan taide ilmaisukanavana sittenkään riittänyt purkamaan vaikeitakin tunteita. Oli siitä ainakin varmasti suuri apu, vaikken usko että taide mitään terapiaa äidille oli - sen hän hoiti ihan perinteisin keinoin hakeutumalla keskusteluapuun.

Ilo oli kuitenkin Tiina Énolle paras elämän ja luomisen voima, ja sitä kohti hän halusi joka ikinen kerta nousta murheissa aikansa möyrittyään. Hän rakasti nauramista - kukapa ei - ja kyllä hänen kanssaan varsin hauskaa usein olikin. Uskonkin, että suurin osa ystävistä muistaa taiteilijan tällaisena:

Tämän olen ottanut minä Casa Finladesella talvella 2009.

Syöpä oli Tiina Énolle juuri niin dramaattinen uutinen, kuin se olisi kenelle tahansa. Lannistumisen sijasta hän kuitenkin suhtautui siihen sinnikkäällä asenteella, puhuttiin "riiviöstä", joka selätetään. Kun hoidot eivät aiheuttaneet vaikeita sivuvaikutuksia ollenkaan (!), niin taidetta syntyi kahtena viimeisenä vuonna varsin paljon. Äiti oli itsekin ihmeissään ja varovasti ylpeäkin aikaansaannoksistaan, vaikka yleensä tuoreimmat taideteokset herättivät hänessä ensin epävarmuutta - joskus melkeinpä hätää siitä, mitä yleisö ja kriitikot tulisivat sanomaan.

Nämä seuraavat kuvat voivat olla monelle äidin rakkaista ystävistä vaikeita, mutta ei unohdeta sitä, että vielä kerran näiden ottamisen jälkeen Tiina Éno sai terveen paperit. Tuli vielä hieno kevätnäyttely Brondalla vuonna 2011.

Vuonna 2010. Äiti pitäisi siitä huomautuksesta, että tämän jälkeen
hiukset vielä kasvoivat ja kortisoniturvotus laski.
(Kuvan ottaja on tässäkin vielä etsinnässä.)

Muistojuhla pidettiin Tiina Énon työhuoneella marraskuussa 2011, ja taisin ravistella Himasen jäljellä olevaa sukua sillä, että äidin toiveen mukaisesti hautasin hänen tuhkansa Alavuden perhehaudan sijasta Helsinkiin Maunulan uurnalehtoon, luonnonkiven juurelle. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden kotiseudulla ihmisineen ja muistoineen olikin taiteilijalle mitä suurin merkitys (sain kuulla paljon tarinoita sieltä ja siitä), hän kertoi kokeneensa että elämä tuli elettyä pääkaupungissa. Identiteetti oli helsinkiläisen taiteilijan.

Muistojuhlasta on paljon kuvia.

Punaista. (1990-luvun loppu)

Viikon joululoma maalla ei tällä perijällä voi tarkoittaa täyttä vapautta äidin taiteesta. Tapaninpäivästä tuli työpäivä varaston ja arkistojen äärellä. Etukäteen olin tehnyt pientä listaa, mitä pitäisi ehtiä tutkia. Oli aloitettava pienten taulujen setvintä - koska isot ovat saaneet huomiotani viime aikoina paljon. Sen vuoksi, että niistä huolehtiminen tuntuu tärkeimmältä, ja se on jostain syystä mielestäni muka arvokkaampaakin kuin pikkumaalausten hoitaminen.

Vaikka kukaan ei ole koskaan minua neuvonut, että pienet teokset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. Jos oikein pysähdyn miettimään, niin suurten linjojen vetely tuntuu ajatuksena itse asiassa vapauttavammalta ja helpommalta kuin alle parikymmensenttisten pohjien täyttäminen puhuttelevalla kuvalla.

Mutta enhän minä se meidän perheen taiteilija ollutkaan. Äiti oli. Ja hän jätti jälkeensä monta suljettua matkalaukkua, joista tänään avasin yhden:

Löytyi punaisia töitä vuodelta 1999. Tai siis minä sanon niitä punaisiksi. Joku toinen saattaisi toivoa värinmäärittelyyn nyansseja, mutta minun on helpompi puhua taulusarjoista tai "kokonaisuusläjistä" ihan vain tällä tavalla yksinkertaisesti, ennen kuin alan paneutua jokaiseen työhön erikseen. 

Kun on sen aika, niin pysähdyn. 

Tällaisessa taidekuratoinnissa on lopulta aika monta työvaihetta. Viivojen kaarien ja värisävyjen tutkimiseen on omat hetkensä. Ensin on aika, jolloin todetaan se, mitä käsillä on. Ja sellaiseen oli mahdollisuus tänään.

Kylmässä "Kulttuuriaitassa" teoserän läpikäymisen vastapainoksi olen mökkilämpimässä levitellyt eteeni Tiina Énon portfolioista ja apuraha- tai näyttelyhakemuksista irronneita printtejä, A4-kokoisia sivuja. Etsin jotain ihan muuta, mutta löysinkin vihdoin kuvia Verityöstä.

Sitä olen odottanutkin, sillä muistan teoksen hyvin. Enkä varmaan vähiten siksi, että se oli poikkeuksellisen näyttävä. Suurelle pleksille tuotettu kaksipuoleinen maalaus, joka vuonna 1997 roikkui kettingeissä keskellä Vantaan Taiteilijaseuran esillepanoa Myyrmäkihallissa. 

Se varmaan olikin äidin viimeinen yhteisnäyttely siinä porukassa, sillä seuraavana vuonna tuli muutto Helsinkiin.

Oikein suoraan sanottuna ärsyttää, etten muista miten teoksen kävi. Sitä ei ole missään. Varmastikin se oli liian iso säilytettäväksi kohtuuhinnalla?

Verityö, 1997.
185x250cm, öljyväri pleksille.

Onkohan se päätynyt jätelavalle? Minulla on mielikuva, että teoksen kohtalosta oli taiteilijan kanssa joskus puhetta, mutta 2000-luvulle tultaessa meillä oli niin paljon muutakin puhuttavaa, etten voi muistaa kaikkea. Minun täytyy varmaan kääntyä Tiina Énon silloisten vantaalaisten taiteilijaystävien puoleen ja jatkaa tämän asian selvittämistä.

Verityö on aika mahtipontinen nimi. Voi että kun muistaisin, mihin se lopulta liittyy - vai saiko teos asiayhteytensä "vain" väristä. Minä mietin, että ovatko tänään löytämäni pienet punaiset maalaukset niitä "Pieniä veritöitä". Sillä olen nähnyt sen nimisiä jossain vanhassa näyttelyluettelossa.

Ja niitä riittää. Niin kuin teoksiakin.

En tiedä, kuka on ottanut näyttelykuvat.
Ne ovat hyviä, huono jälki johtuu paperin laadusta ja skannauksesta.

Ovet. Kuvapareja Italian grafiikasta 2011.

Ovet. Sekä äidin että minun matkavalokuvissa on aika paljon kuvia ovista. Kertooko se sitten ihastuksesta siihen, mitä ovien takaa löytyy vai siitä tunteesta että kukakohan niitä ovia on availlut ja kuluttanut. Suljettu ovi voi olla jollekin ahdistava. Parhaimmillaan se voi kuitenkin merkitä vaikka mitä uusia mahdollisuuksia ja etenkin alustaa mielikuvitukselle.

Uskon, että Tiina Énolle matkoilla näetyt ovet merkitsivät juuri jälkimmäistä.

Työhuoneella saattoi ovikuviin syntyä tarinoita. Ei äiti niitä ovikuviksi sanonut, vaan minä. Lopulta katsoja kuitenkin havainnoi, kokee, toteaa, toivottavasti nauttiikin. Sen, mitä kuvantekijä on tunnelmistaan siirtänyt kuvaan. Sellaiseen kuvaan, jonka taiteilija on itsekin kelpuuttanut esille.

Minulla on aika paljon grafiikanlehtiä, jotka eivät taiteilijaa tyydyttäneet, enkä ole ihan varma mitä niiden kanssa tekisin. Olenko riittävän osaava arvioimaan, mitkä niistä kuuluvat myös yleisölle?

Marzo V, 2011. 24x29cm, monotypia. Grafiikka, hiili ja pastelli.
Kuva: Galleria Bronda.

Itse taiteilijan kanssa käytiin keskusteluja kuvien herättämistä tarinoista oikeastaan vain silloin kun annettiin teoksille nimiä. Näiden grafiikoiden kanssa sitä ei tehty koskaan. Sääli. Mutta ennen näyttelyitä aika ei yksinkertaisesti riittänyt, vaan äiti oli päättänyt nimetä monotypiat "vain" kuukausien mukaan.

Sekin on aika hyvä muisto niiden tuottamisen ajalta. Itse asiassa. On maaliskuuta ja helmikuuta. On elettyä Italian alkukevättä. Lauloikohan mustarastas jo. Tuoksuivatkohan risusavotat.

Nähty on koottu kuvaan. Kuviin.

Ylläoleva valokuva saa minun mielikuvitukseni liikkeelle, ja alla voitte nähdä sen, mitä ajattelen. Että on joku ihminen kulkenut polkua, ehkä toisen luokse. On historia ja hyvät kohtaamiset. On kävelysauva, heilahtava huivi ja odottava kotoisa tunnelma.

Minä tiedän, että olen jäävi. Ja sehän tästä tavallaan mielenkiintoista tekeekin.

Odotan, että saan kuulla näkemyksiä ja tunteita vierailta. Siinä on loistosyy pitää teoksia esilllä.

Marzo XXVI, 2011. 24x29cm, monotypia. Grafiikka, hiili ja pastelli.
Kuva: Galleria Bronda.

Konkreettista työtä

Marraskuussa agendallani oli tauluasioita. Vietin yhden paripäiväisen itsekseni maalla teosvaraston äärellä valikoiden ja pakaten Helsinkiin tuotavia maalauksia. Itse kuljetus hoidettiin vasta ensimmäisenä adventtina.

Pääkaupunkiseudulle tässä aallossa näytille tuotavien teosten määrä oli rajallinen, ja niinpä valitsin mukaan lähinnä Tiina Énon viimeisimpien vuosien tuotantoa. Vanhempia tauluja on käytävä huolella läpi, ja vanerilaatikoihin pakattuja pienempiä töitä.

Taiteilijan uran loppupuolen teokset ovat tietenkin parhaiten muistissa, eivätkä vaadi siinä mielessä erityispaneutumista.

Muutamia "listoilla" olevia en löytänyt, ja vähän kiukutti itse taiteilijan epätarkkuus sen suhteen, että mitä on mahdollisesti myyty minnekin. Olisi helpompaa jatkaa tätä työtä, jos käsillä olisi tarkat muistiinpanot.

Maalarin puutarhassa (2010, 160x150cm akryyli- ja öljyväri kankaalle)
ja yksi kolmesta Pimeän valoa
(2006, 140x100cm, öljyväri ja sekatekniikka) teoksesta
jäivät vielä maaseutuvarastoon.

Vaikka ihan loogista ei minunkaan varastointi- ja luokittelutyöni ole vielä ehtinyt olla. Kun teoksia aikoinaan vietiin maaseutuvarastoon, ei ollut aikaa lajitella juuri minkään muun kuin koon mukaan. Siis niin sanotut logistiset seikat painoivat silloin eniten ja nyt minun on - tavallaan onneksi - setvittävä kaikki uusiksi ensi vuoden projekteja silmällä pitäen.

Mielelläni myös "huvittelen" välillä ja viimeksi esimerkiksi kokeilin teosten kuvaamista harmaan marraskuun tummaa luontoa vasten. Paremmalla ajalla tulen tekemään siitä vielä hauskempaa, vaikka myyntiä ajatellen minun olisi ehkä viisainta kuvata tauluja erilaisissa sisätiloissa.

Mutta kunhan saan yhteen kokoon jumittuneen maalaustelineen taas säädettävään tilaan, voin kuitenkin ehkä pikkuisen kokeilla ulkokuvauksia. Täytyy sitä olla taitelijan tyttärellä jotain huvia perintönsä äärellä.

Kuvassa teos Luolassa, 2011. 100x80cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Kuten viimeksi jo tuskailin, yksittäisten isojen taulujen kanssa on muutamia pikkufiksauksia edessä. Saattaa kulma "irvistää" vähän, eli kiilakehysten kiristystä on tiedossa. Se ei ymmärtääkseni ole osaavalle ihmiselle kovin vaikeaa.

Testailen maalausten suoruutta ripustamalla seinälle ja kuvaamalla senkin, kuten tässä. Oikean alakulman kanssa pikkuinen pulma, muuten ihanasti moitteetomassa kunnossa:

Kuvassa Varjoisa kaivo, 2010. 150x116cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Varastoaitassa ei ole tarpeeksi tilaa teosten pakkaamiseen autokuljetuksia varten. Niinpä käytin itse asuinmökkiä siihen tarkoitukseen, kun ei tähän vuodenaikaan oikein ulkonakaan sitä voinut tehdä. Oli raivattava huonekalut sivuun tuvassa ja yksinkertaisesti kellistää isotkin teokset lattialle kuplamuovitusta varten.

Joskus kun tällaisen äärellä ainoana perillisenä tuhertaa, voi tulla myös pieni epätoivo. Samalla kuitenkin tuntuu, että sitä tekee ihan tärkeää työtä. Teosten kuljettaminen pimeästä aitasta 400 kilometrin päähän näytille Helsinkiin on merkittävää. Mitä ne siellä pimeässä aitassa ketään hyödyttävät, jää suotta ihmisten ilahduttamismomentti.

Itse asiassa huomasin itsekin nauttivani tästä työstä näin pimeän vuodenajan väripilkuksi, ja saatan jatkaa jonkin verran joululomallakin. Valokuvien pläräilyyn, skannailuun ja historian ylöskirjaamiseen tuo hyvää vaihtelua ihan konkreettinen fyysinen taulumäärän läpikäynti pieninä annoksina. Vaikka harmittaakin joskus, kun ei löydä jotain tiettyä maalausta, niin kun teoksia on kuitenkin aika paljon, joukossa tuntuu aina olevan myös yllätyksiä.

Hehkuvia tunnelmia, jotka olivat sittenkin päässeet unohtumaan. Sellaisia, jotka ovat yleisönsä ansainneet.

Tumma ruusu, 2011. 120x90 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.
(Kuva: Galleria Bronda)