Linnunsilmäys (2008)

2x80x30 cm, öljyväri kankaalle, 2008. Kuva: Arto Keskinen

Tämä on yksi niistä teoksista, jotka eivät ole myynnissä. Eipä tarvinnut miettiä hintaa, kun toimitin tauluparin Viipurin Taiteilijaseuran 85-vuotisjuhlanäyttelyyn. Koen hinnoittelun yhdeksi vaikeimmista tehtävistä!

Diptyykit olivat Tiina Énon tuotannossa harvinaisia. Mutta on tässä työssä jotain muutakin, miksi haluan sen pitää itse. En oikein osaa sanoa mitä, mutta jotenkin se puhuttelee. Näen siinä pehmeän ja lempeän linnun katseen, josta siis nimikin syntyi. Linnunsilmäys - siitä voisi tehdä ihan käsitteen ja siksi kirjoitan sen yhteen. Jotain levollista se minulle tarkoittaa, vaikka moni muu saattaa ajatella toisinkin, tietenkin.

En ollut nähnyt teosta ennen taiteilijan kuolemaa, vaikka työ oli tehty jo kolme vuotta aikaisemmin. Löysin sen peratessani äidin ateljeeta, ja ensin luulin että sekin oli ihan uusimmasta päästä. Ei ollut nimeä, eikä se ollut ollut missään vielä julkisesti esillä. Ihmettelen edelleen kovasti, että miksi. Oli sentään taulujen takapuolilla merkinnät ripustusohjeiksi.

Kaiken kukkuraksi luulin teoksia ensin täysin signeeraamattomiksi ja menin tuhertamaan taakse oman todistukseni aitoudesta. Se oli turhaa, sillä myöhemmin löysin Tiina Énon oman merkinnän oikean puoleisen taulun reunasta. Vähän harmittaa, että tuli kirjoitettua teosten kääntöpuolelle, mutta eipä kai siitä haittaakaan ole.

Kun sain kutsun viedä äidin teoksen Viipurin Taiteiljaseuran juhlanäyttelyyn, huomasin siinä oivallisen tilaisuuden saada Linnunsilmäykselle sen ansaitsemaa näkyvyyttä. Nyt sitä voivat ihailla muutkin tammikuun loppuun saakka Järvenpään taidemuseossa.

Tuntui hyvältä saada tämä kutsu ja vielä paremmalta nähdä teos näyttelyssä muun taiteen joukossa. Tuli jotenkin sellainen tuntuma, että taide tosiaan elää kun se saa katsojia. En ole ennen pohtinut asiaa, olikin jo aika huomata tämäkin.

Hyvä ajoitus! Äiti täyttäisi huomenna 61 vuotta. 

Syksyllä katetaan kahdelle 2011

Syksyllä katetaan kahdelle
50x50 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011
(Kuva allekirjoittaneen ottama)

Tämäkin on niitä tauluja, joita löysin Tiina Énon työhuoneelta valmiina mutta signeeraamattomina ja nimettöminä syksyllä, jolloin itse taiteilija kuoli. Oli ilmiselvää, että kyseessä oli yksi ihan viimeisimmistä töistä, vaikka tässä olikin enemmän "vanhaa tuttua" kuin monessa muussa hämmentävässäkin uudessa maalauksessa.

Olen täysin jäävi kyseisen teoksen edessä, sillä se kuuluu omiin suosikkeihini, eikä tietenkään pelkästään sen vuoksi, että se sai mielestäni loistavan nimen, vaan siksi että se on minun silmääni yksinkertaisesti kaunis. Vahva, vaan ei aggressiivinen. Lämmin. 

Luulen, että jos äiti olisi elänyt ja taulu olisi edelleen työhuoneella, niin olisin "liisannut" eli lainannut sen kotini seinälle, niin kuin aina joskus tein. Sopimuksena oli, että mikäli taiteilija haluaa lainaamani teoksen johonkin näyttelyyn tai myyntiin, niin annan pois. Itse asiassa, minä olen samalla periaatteella antanut muutamia tauluja ystävilleni "hoitoon". Siellä ne säilyvät varmasti paremminkin - hyvin ilmastoitujen kotien seinillä - kuin mökkiaittaan varastoitu suurin osa Tiina Énon elämäntyöstä. 

Löysin valokuvia taiteilijan työhuoneelta syksyltä 2011. Paletti kertoo, mitä sävyjä viimeismmäksi on käytetty.

Öljyvärin ja akryylivärin yhdistelmää lienee Syksyllä katetaan kahdelle -maalauksessakin hyödynnetty. Isojen väripurtiloiden lisäksi työhuoneella oli mittava määrä pieniä tuubeja, joilla sävyjä oli paranneltu ja yksityiskohtia korostettu. 

Jäin miettimään, että tiesikö taiteilija maalaustarvikeliikkeeseen mennessään tosiaan jo valmiiksi, mitä sävyjä ja värejä hakee, vai tuliko inspiraatio siellä. Tuskin sentään. Mutta jokin logiikkahan siinä täytyi olla, vaikka miten olisi spontaani tunnemaalari, niin kuin äiti oli. Ei kukaan taiteilija kai osta kalliita maaleja turhaan tai huvin vuoksi. Täytyi olla ehkä menossa "vaihe", johon tietty väriskaala liittyi.

Harmi, ettei siitä ollut enempää puhetta taiteilijan eläessä.

Minun logiikallani - jolla ei ole mitään tekemistä kuvataiteilijoiden logiikan kanssa - tulisi hankkia vain perusvärejä, joista sitten voi sekoitella mieleisiään. Mutta jos tietää haluavansa okraa tahi purppuraa, niin fiksua kai se on ostaa niitä valmiina. 

Äidin työpöydän kulmallekin oli jäänyt muisto viimeisistä käytetyistä väreistä:

Kun syksyllä 2012 Kulmagalleria päätti toimintaansa ja sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn siellä ennen ovien sulkemista, ei tarvinnut galleristin kanssa pitkään miettiä, että mistä teoksesta tuli nimityö. Vaikka esille tulikin suurempia ja näyttävämpiä maalauksia tämän käsillä olevan lisäksi.

Yllätyksekseni lyhyellä varoitusajalla kootusta näyttelystä jopa myytiin pari suurta taulua. 

Muistan, kun toimittaessani yhtä määränpäähänsä syksyinen Helsingin tuuli meinasi viedä minut ja teoksen mukanaan kävelykadulla keskustassa. 

Espoon kulttuurikeskus 2009

(Joko taitelijan itsensä tai minun ottamat kuvat.)

Tiina Énon näyttely Tapiolassa toukokuussa 2009 oli menestys. En muista, mitä sieltä myytiin, mutta tarkoitankin nyt sitä, että kokonaisuus oli hieno. Ja tunnelma avajaisissa loistava, niin kuin se nyt yleensä aina olikin alkujännittyneisyyden jälkeen. Paikalla oli paljon ystäviä ja sukulaisia, ja muistan itsekin siitä vielä lähteneeni jatkamaan iltaa terassille.

Minä olin taas saanut pitää huolen avajaistarjoiluista, eli boolista. Nyt kai jo voi puolen vuosikymmenen jälkeen tunnustaa, että salakuljetimme paikalle viiniä ja booliaineksia. Yhden virallisen vodkapullon ostimme kulttuurikeskuksen ravintolalta, josta ne loputkin alkoholit olisi pitänyt kalliisti lunastaa. Lähdimme kapinalinjalle. 

Ennen vieraiden saapumista äiti tapansa mukaan pakotti minut ottamaan kuvia itsestään ja teoksistaan. Se oli aina yhtä aikaa hauskaa ja väkinäistä, mutta nyt tietenkin ajattelen että hyvä kun tuli kuvattua itse taiteilija valmiiden töidensä kanssa. Vaikkei kuvien laatu nyt aivan päätä huimaa - olisiko ollut käytössä vain äidin kännykkäkamera - niin hyviä muistoja ne ovat.

Minä pidin, ja pidän vieläkin, suuresti tämän aikakauden töistä. Sekä grafiikoista että isoista maalauksista. Äiti oli ollut talvella Italiassa, mistä ehkä kumpusi vielä tavallistakin poikkeavampi energia ihan teoksiin asti. Meneillään oli muutenkin hyvä elämänvaihe.

Alla olevan kaltaisia tummia maalauksia on melko vähän, ainakin minun hallussani. Yhdessä on pieni naarmu, joten veikkaan että sen saan pitää itse ja hyvä niin.

Tiina Éno oli selkeästi itsekin tyytyväinen Espoon kulttuurikeskuksen näyttelyyn ja sen saamaan palautteeseen. Kokonaisuus oli vaatinut suuren työn.

Hyvää pääsiäistä 1994

Tätä teosta en ole vielä varastoista löytänyt. Kokoa en tiedä, tekniikka näyttää olevan sekatekniikkaa. 

Vain valokuvan, joka pääsiäiskortiksi oli päätynyt, löysin.

Jotenkin poikkeava teos. Mahtaako olla niin, että joku on sen ostanut?

Olen pitänyt kesälomaa taiteilijan perillisenä olemisesta. On aika käynnistää hommat taas vähitellen.

Tuli vähän ironinen olo näin elokuun kynnyksellä laittaa pääsiäiskuva, mutta lähdetään siitä että taide on ajatonta.

Tyyppejä (2010, 2011)

"Pojan maratonjuoksu", 2010, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Lukuisissa Tiina Énon teoksissa tai sarjoilta tuntuvissa kokonaisuuksissa on hallitsevana tunnelmana maisemallisuus. Mutta sitten on näitä, joista pitkän katsomisen tuloksena erottaa tyyppejä ja heidän tarinoitaan. Aikaisemmin kerroin suurista keltaisista töistä, joihin päähenkilöksi valikoitui Kuningas. 

Näissä pienemmissä tyypitkin ovat arkisempia.

Olisi hauska tietää, mitä katsojat ovat näyttelyissä ajatelleet nimen ja taulun yhteyksistä, mitä he ovat kuvassa nähneet ja miten tulkinneet. Sen minä ainakin tiedän, että keskittyneesti nimien antaminen maalauksille tuo lisää sisältöä yleisön kokemuksiin. Poikkeuksetta tarinallinen nimi herättää katsojan kiinnostuksen. Tai ainakaan en ole kuullut, että ketään olisi vaivaannuttanut.

Voihan olla niinkin, että nimet myös häiritsevät. Mutta ne nyt vaan ovat osa tätä Tiina Énon taidetta, ja minä jatkoin perinnettä nimeämällä signeeraamattomia mutta valmiita töitä yksin silloin kun tein ensimmäistä minun kokoamaani äidin yksityisnäyttelyä Rööperin Taidesalonkiin kesällä 2012.

"Kapellimestarin painoton tavu", 2011, 50 x 60 cm,
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Aikaa nimeämiseen kuluu paljon, jos sen tekee huolella. Siltikään lopputuloksesta ei voi olla ihan varma, sillä toki maalaukseen uppoamisen kokemus on aina kovin yksityinen. Olen muutaman kerran taiteilijan kuoleman jälkeen miettinyt nimiä myös ystävien seurassa, mutta huomaan olevani hyvin tarkka, itsekäs ja varma omista näkemyksistäni, enkä "päästä läpi" mielestäni kelvottomia nimiehdotuksia.

Jos muistan oikein, ei enää pitäisi varastoista tulla vastaan montaakaan nimetöntä taulua. Ehkä saisi vielä tulla, minulla on vähän kaipuu nimenantohommaan.

Tulenkohan minä nyt paljastaneeksi jotain taiteilijan näkökulmasta salaista, kun esittelen näitä minun bongaamiani hahmoja, joista syntyi myös nimiä. (Äiti halusi olla jotenkin salaperäinen taulujensa nimien suhteen, mutta minä en koe samoin - varmaan siksi kun en ole näitä maalannutkaan. Minusta on vain hauskaa kertoa tästäkin prosessista.)

Tässä yksityiskohta Kapellimestarin painoton tavu -teoksesta:

Nämä kaksi seuraavaakin kuvaa ovat vain osia maalauksista. Kaikki tämän kirjoituksen työt ovat saman kokoisia, 50 x 60 cm, ja muodostavat mielestäni hyvän sarjan esillepanoa ajatellen. Nämä 2011-vuoden työt ovat Tiina Énon aivan viimeiseksi jääneitä teoksia, ja niissä on näkemykseni mukaan jotain aiempaa rohkeampaa verrattuna 2000-luvun alkupuolen kirkkaan seesteiseen keltaisen maailmaan.

Yksityiskohta teoksesta "Jalustoilla tulee", 2011.
Teoksen koko 50 x 60 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Muissakin vuoden 2011 maalauksissa on paljon kerroksia. Jollakin hyvällä tavalla se tekee teoksista raskaita. Vai onkohan se väärä sana. Painavia? Syviä? Moniulotteisia? 

Joskus on vaikeaa löytää oikealta tuntuvia sanoja kuvailemaan. Toisaalta, miksi niitä nyt varsinaisesti minun pitäisi etsiäkään. Jokainen näkee eri tavalla. Siitä näkökulmasta olisi joskus mielenkiintoista päästä toisten aivojen sisälle edes hetkeksi.

Yksityiskohta teoksesta
"Salainen neuvottelu oman varjon kanssa"
2011,
teoksen koko 50 x 60 cm
akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Välipala 1970-luvulta

Välipalaksi maalaus Tiina Énon uran alkuvaiheilta. Tämäkin oli esillä äidin ensimmäisessä näyttelyssä.

Huomasin pitäväni tästä työstä oikein paljonkin, kun löysin tämän arkistoista. Mietin, että mistäköhän se johtuu, sillä toisaalta kuva tuntuu yksinkertaiselta, jopa lapselliselta. Vaikka eivät kai ne ominaisuudet välttämättä mitään "huonon" taiteen merkkejä ole. Voihan olla, että vallan päinvastoin. Että liian vakavalla pensselillä jos on maalattu, voi tulla tosikkomaista tekoälykästä jälkeä.

Sellainen ei ehkä ole minua varten.

"Pako", 1979, 50 x 58 cm, öljyväri kankaalle.

Harmittaa, että teos on kellastunut. Sille ei varmaan voi tehdä mitään? Pitää selvittää. Meillä poltettiin tupakkaa sisällä aika urakalla, kun olin lapsi, niin tässä on oivallinen muisto siitäkin sitten. Kellastunut kissataulu.

Voihan se olla, että kaiken värikylläisyyden keskellä tämän teoksen ilmavuus ja simppeli väritys viehättää lepoa kaipaavaa silmää. Tunnelma työssä ei kuitenkaan ole pysähtynyt. On selkeyttä, ei liikaa yksityiskohtia, jotka sekoittavat ajatuksia. 

Siihen on viritetty aikoinaan kehyksetkin. Minullahan on taipumus pitää teoksista enemmän ilman, mutta ehkäpä ne jonkinlaista lisäryhtiä tuovat. Kellastuneet ja tummuneet ovat nekin tosin. Pitkästä aikaa tuli vastaan teos, josta ensimmäisenä ajattelin, että tämän voisin ottaa ihan kotiin seinällekin.

Näin se menee nyt

Kun minä alan maalla varastolla - jonka olen nimennyt Kulttuuriaitaksi - esimerkiksi valokuvata tauluja, se täytyy tehdä tähän vuodenaikaan ennen kuin aurinko osuu "kuvausseinääni", eli alkupäivästä. Tasainen varjovalo on aika hyvä, vaikka kyllä minulla on edelleenkin haasteita pinnoiltaan kiiltävien teosten kuvaamisen kanssa. Ehkä siis tulen jossain vaiheessa tarvitsemaan myös ammattikuvaajaa.

Ennen kuin minulla on enemmän kuin yksi puolikas päivä kerrallaan aikaa uhrata tähän työhön, teen hommia sattumanvaraisin askelein niiden teosten äärellä, jotka ovat etualalla kätevimmin ulos kannettavissa. Suunnitelmissa on tämän kesäkauden aikana nostella koko aitta tyhjäksi ulos ja järjestää maalaukset sisälle sillä tavalla, että luettelointi ja dokumentointi sujuu edes jollain logiikalla.

On tässä epäsäännönmukaisuudessa oma viehätyksensäkin, pysyy mielenkiinto hyvin yllä. Mutta epäsäännönmukaisuus on eri asia kuin epäjärjestys, ja jälkimmäiseen on tultava muutos ennen kuin alan valita töitä seuraavaa (isompaa) näyttelyä varten.

Itse taiteilija oli aikoinaan varastoinut vanhoja 1970- ja 1980-luvun alle metrisiä töitään isoihin vanerilaatikoihin, joista vain pariin olen pikkuisen kurkannut. Itse asiassa joissakin on numerointiakin, eli jonkun sortin luettelointi on joskus tehty. En vain ole luetteloa löytänyt vielä mistään - kuvista puhumattakaan. 

Joten olen asennoitunut niin, että saan aloittaa kaiken alusta. Eikä se onneksi näin digiaikana ihan mahdotonta olekaan, vaikka toki työmäärään keskittyneesti tarttuminen tuntuu isolta urakalta, kun elämässä on muutakin. Pidän tätä taiteilijan perillisenä olemiseen liittyvää tekemistä nyt tavallaan sivutyönä, josta osalliseksi tulevat kylläkin joutumaan myös lähipiiriin kuuluvat ystäväni apulaisten ja neuvonantajien roolissa.

Laatikoihin ja esimerkiksi vanhoihin matkalaukkuihin pakattujen töiden - kiitos siitä taiteilijalle, että tosiaan edes osa oli jo valmiiksi kuljetuskelpoisesti lajiteltu - tutkailu on mielenkiintoista. Yhtään en etukäteen muista, mitä sisältä löytyy ja sitten kun avaan aarrearkun, muistankin heti työt ja jotain niiden historiastakin. Ainakin toistaiseksi näin on käynyt.

Viikko sitten tutustuin tämän matkalaukun sisältöön:

Pienten maalausten sarjat olivat säilyneet sisällä hyvin, itse asiassa täydellisesti. Minua välillä huolestuttaa varastointiolosuhteet, ja jo Tiina Énon Helsingin työhuoneella ja varastoissa osa tauluista oli kokenut kovia kosteuspulmien vuoksi. Nykyään minulla on tapana myös haistella (!) töitä mahdollisten vaurioiden varalta, silmämääräisesti tietenkin parhaiten huomaa kolhut ja muut.

Joissakin teoksissa on materiaali ollut sellaista, että kärsimystä on ajan saatossa tullut. Ne minun täytynee eritellä jossain vaiheessa omaksi tutkittavaksi yksikökseen - että lähteäkö restauraatiohommiin, vaiko hyväksyttävä hävikki. On vaikea osata päättää, onko jokaisella työllä oma automaattinen itseisarvonsa vai miten tässä tulisi luokitella. Tekoajankohdan ja tekniikan lisäksi yksi omaa dokumentointityötäni helpottava tapa luetteloida töitä voisi olla ehkä myös niiden kunto. 

Teoksia tai pikkuteosten sarjoja katsellessa joudun vielä tällä ajankäytöllä pysähtymään oikein miettimään, että vilkaisenko vain vai otanko kameran. Todellisuus on sitäkin, että tulen varmasti tekemään saman työn turhaan kahteenkin kertaan. Sillä innostuneena tulee räpsittyä epäkelpoja kuvia ja luetteloitua hutiloiden, ja vasta keskittyneenä syntyy järjellistä jälkeä.

Pidän tällä hetkellä pääasiana, että jotain syntyy. Käsitys kokonaisuudesta hahmottuu vähitellen. On luotettava alitajunnan suunnittelukykyyn - että ryhtyessäni tähän hetkeksi kokopäiväisesti, minulla tulee olemaan mielessäni oikein rakenne, johon alan palasia lopulta liittää.

On kuitenkin hyvä tunne pystyä esittelemään Tiina Énon taiteesta kiinnostuneelle yleisölle edes jotain, vähän kerrallaan. Varmaan siksi en malta olla yrittämättä pieninä sopivina hetkinä, vaikka se tuntuukin sirpaleiselta. Maalla tietokoneelle kertyy materiaalia, jota saatan kaupungissa arki-iltoina käydä läpi muutaman tovin. 

Niin se menee nyt.

Ohessa matkalaukun satoa, yksi viiden maalauksen Sunnuntaitunnelmissa-nimisestä sarjasta:

Sekatekniikka kankaalle, 20 x 20 cm, 2007.