Grafiikkamapit auki.

Alkukesän näyttelyn vuoksi koko Tiina Énon teosvarasto on toistaiseksi täällä kesäpaikan aitassa. Satunnaisia lomavieraita on tänä vuonna kiinnostanut keskimääräistä enemmän tutustua äidin taiteeseen myös näissä mökkiolosuhteissa, ja historiikkikirjan sekä maalausten lisäksi olen ottanut esille myös "grafiikkamapit". Niihin olen aikoinaan koonnut taiteilijan kehystämättömiä monotypioita. Uuteen kotiin Pohjois-Suomeen niistä yllättäen valikoitui ja lähti kaksi:

Samaiselta taiteen keräilijältä sain palautetta tästä sivustosta. Hän kertoi toivoneensa hankintamielessä enemmän kuvia teoksista. Nyt kun olen kerännyt tänne taiteilijan henkilöhistoriaa ja uran eri vaiheita, niin voinkin tosiaan siirtyä myös toisenlaiseen lähestymistapaan. Koska tämä blogi on Alavuden näyttelynäkyvyyden vuoksi saanut uusiakin seuraajia, niin muistutan, että kiinnostuneille löytyy aiemmin täällä julkaistu tiivistelmä Tiina Énon elämästä, eli klikkaa tästä.

Olen historiaa kootessani keskittynyt vähemmän siihen, että taide löytäisi uusia koteja. En ole mikään kovin hyvä markkinaihminen, mutta yleisöltä ja asiantuntijoilta saamani palautteen mukaan, voisin vähän enemmän panostaa siihenkin. Niinpä avaan grafiikka-albumini tänään teille. Yksittäiset kehystämättömät monotypiat ovat lompakkoystävällisyytensä lisäksi myös helppoja lähettää vaikka maailman ääriin, joten kannattaa olla minuun yhteydessä jos jokin esimerkiksi tänään julkaistuista töistä puhuttelee ja jää mieleen, niin että sen ottaisi omalle seinälle.

Mitä minä näitä suotta mapeissakaan makuutan.

Kuvien koko noin 18x27cm.

Kaikki tähän päivitykseen kuvaamani monotypiat ovat syntyneet Italiassa. Talvi 2009 oli taiteilijalle siellä erityisen tuotteliasta aikaa. Hän taisi todella nauttia tekemisestä, sillä kyseessä on myös yksi yleisön eniten rakastamista vaiheista.

Kuvien pehmeyden vuoksi puhuimme äidin kanssa Schjerfbeck-vaiheesta, ihan vain keskenämme.

Kuvien koko noin 27x34cm.

Vaikka syntyi myös tummaa, ei tunnelmaa ole koettu synkäksi. Näitä oli sittemmin esillä kehystettynä mm. Espoon Kulttuurikeskuksen näyttelyssä Tapiolassa keväällä 2009.

Kuvien koko noin 25x35cm.

Ryhdikkäämpää otetta voi havaita pienemmissä monotypioissa, joita äiti painoi aina kaksi isolle arkille. Kuvat ovat eroteltavissa toki toisistaan, mutta säilytysteknisistä syistä en ole sitä vielä tehnyt.

Suurimman kuvan koko näistä on noin 14x13cm.
(Alempi kaksikko pääsi uuteen kotiin elokuussa 2015)

Myös punaisen värin ystäville syntyi pikkuteoksia. Itse koen mielenkiintoisena sen, että vaikka värimaailma vaihtui - tunnelma sen sijaan välttämättä ei. Vaikka kyse on grafiikan tekniikasta, jokainen työ on uniikki. Äiti saattoi työstää joitakin kuvia vielä jälkikäteen esimerkiksi hiilellä.

Suurimman kuvan koko noin 15x14cm.

Itse pidänkin osaa näistä monotypioista melkein enemmän ihan maalauksina, vaikka tuskin niihin on lainkaan sivellintä käytetty.

Kuvien koko noin 18x15cm.

Etenkin kooltaan suurimmat monotypiat tuntuvat erottuvan joukosta aivan omina ja yksittäisinä taideteoksinaan, vaikka jokainen pikkuinenkin sellainen on.

Kuvien koko noin 25x30cm.

Kuvien koko noin 27x18cm.

Otin taannoin tavakseni rinnastaa Grassinassa tehtyjä monotypioita taiteilijan omiin valokuviin Italiasta. Se saattaa olla vähän keinotekoista, mutta toisaalta moni on kokenut vertaamisen ihan mielekkääksikin. Näin toimin kerran myös sinisävyisten töiden kanssa.

Kuvien koko noin 28x24cm.

Ylläolevat työt - kuten signeerauksesta näkee - ovat Tiina Énon viimeisen elinvuoden tuotteita. Sinisävyistä monotypiaa hän painoi kuitenkin myös jo yhdeksän vuotta aiemmin:

Kuvien koko noin 23x20cm.

Samaiselta ajalta, 2002-vuodelta on myös muita mielenkiintoisia monotypioita. Olisinpa äidin elinaikana tajunnut kysyä ja painaa mieleen, mitä tekniikkaa hän näiden painotuotteiden kanssa käytti. Täysin asiayhteyden ulkopuolelta, pitää kirjata ylös että meduusa tulee minulle mieleen tästä allaolevasta:

Kuvan koko noin 33x23cm.

Jollen aivan väärin muista, äidin työskentelyjaksot Grassinan taiteilijatalossa prässin kanssa alkoivat vuonna 1995. Siltä ajalta on myös jäljellä yksittäisiä irtolehtiä. Minä vertaan tätä kautta vaiheeseen, joka alkoi 1990-luvun alussa.

Grafiikan sivujen koot noin A4.

Talvi 2011 jäi valitettavasti Tiina Énon viimeiseksi Italian retkeksi. Hän nautti paikallisen alkukevään valosta, joka oli kautta uran syynä siihen, että Italiaan tuli säännöllisin väliajoin aina päästä.

Matkojen tunnelmista on aiemmin kirjoitettu niistäkin.

Kotiin tuomisina Tiina Énolla oli aina läjä monotypioita ja niiden varsinainen läpikäyminen ja erottelu alkoi vasta Sörnäisten työhuoneella.

Kuvan koko noin 28x23cm.

Kuvien koot noin 16x24cm.

Kuvien koot noin 16x24cm.

Pitkä matka on tultu parikymppisen Tiinan grafiikan iltakoulun ajoilta. Mapeista löytyy myös sen oppikauden töitä. Äiti oli ilmeisesti arkistointivaiheessaan signeerannut niitä ollessaan jo toisessa avioliitossa. Unohti, että vuonna 1975 hän oli vielä "pelkkä" Leppänen.

Tästä eteenpäin!

Kun on puolitoista vuotta keskittynyt sivutöikseen kuvataiteilijan uran vaihdeiden ja kaaren hahmottamiseen, niin seuraavaksi mielessä ovat muut näkökulmat. Kun tänä kesänä Alavudella esillä ollut Tiina Énon ensimmäinen retrospektiivinen näyttely oli ripustettu, olin tyttärenä varma että syksyllä jatkan ennakkoon jo suunnittelemani teeman parissa.

Tuli tavoitteeksi kartoittaa sekä julkisissa tiloissa että yksityiskodeissa olevia äidin teoksia.

Nyt näyttelyn purkamisen jälkeen mielessä on sittenkin monia muita ideoita työn jatkamiseksi.

Ehkä nostan jonkin vaihtoehdoista keskittymisen ykköseksi, tai sitten tutkin asioita rinnakkain oman ja yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi.

1993.

Kesämökin vintillä olisi läpikäytävänä päiväkirjoja ja kirjeitä. Parissakin sukupolvessa. Jos alkaisikin työstää henkilöhistoriallista materiaalia? Yksittäisten taideteosten sijasta / lisäksi keskittyisikin elettyyn elämään, valokuviin. Kirjanpitoon, lehtileikkeisiin, säilöttyihin muistoihin.

Arkistojen hallinnoijana tulee kuitenkin mietittyä, että mikä lopulta on Tiina Énon taiteen katsojista kiinnostavaa. Toivoisin kommentteja tähän liittyen. Onko toisarvoista työtä esimerkiksi julkaista pätkiä taiteilijan ja hänen äitinsä kirjeenvaihdosta?

Lokakuussa 1973.

Ylläolevan kuvan leikkeessä taiteilijan äiti Leena Himanen kirjoittaa juuri raskaaksi tulleelle ja naimisiin menneelle 20-vuotiaalle tyttärelleen. Perheessä oli paljon mykkää kipua, ja sitä purettiin nimenomaan kirjeissä. Ja kuvissa.

Tiedän, että Tiina Énolla oli uransa aikana ainakin pari kirjaideaa. Tallessani on joitakin hahmotelmia. Lähtisinkö kokoamaan niitä? Varsinaista satukirjaa en vielä ole löytänyt, mutta kun ennen viimeisimmän näyttelyn purkua kävin läpi loputkin teosarkistoista, niin löytäessäni hieman ajassa kärsineitä varmaan rahapulassa lakanakankaalle tehtyjä pikkuteoksia, tuli mieleen, että ovat aika kuvitustyylisiä. 

Pikkutyö 1982.

Tiina Éno oli monipuolisesti elämää kokeva ja sitä näyttävä taiteilija. Hän huvittui ja liikuttui helposti. Hän myös hakeutui molempien edellä mainittujen tuntemusten pariin mielellään. Joskus ahdistus ja yksinäisyyden tunne tulivat tielle, mutta yleensä tilaisuuden tullen Tiina Éno yritti lähteä - ja lähtikin - kohti uusia kokemuksia. 

Joskus 2000-luvulla.

Tämä Tiina Énon uraa dokumentoiva työ jää nyt hetkeksi kesälomalle. Tuskin viikkoja pidemmäksi ajaksi, sillä polte jatkaa on yllättävän suuri.

Kiitos kaikille, jotka ovat minua innostaneet tähän tekemiseen ja kannustaneet jatkamaan!

Pikkutyö 1982.

Taiteella ei ole lomaa?

Normaalisti kuvaan teoksia luonnonvalossa tällä seinällä.
Nyt "studion" tilalle tuli kesäinstallaatio.

Vaikka kuinka tyttärenä on päättänyt, että ison näyttelyn tekemisen jälkeen pidetään lomaa äidin taiteesta, niin yhtäkkiä sitä löytää itsensä pyörimästä tauluvarastolla ja valokuvaamasta teoksia. Voikohan olla niin, että vasta kun Alavuden näyttely on kahden viikon päästä purettu, sitä osaa asettua oikeasti tauolle luettelointi- ja järjestelytyöstä?

On aika laittaa hetkeksi pois pahvilaatikot, joissa odottavat skannaamistaan lukuisat valokuvat ja lehtileikkeet. On aika pistää taidevarastona toimivan aitan ovi kiinni, ja pitää se siinä asennossa syksyyn saakka.

Tuli nyt kuitenkin dokumentoitua "Omituinen pullo" -niminen pikkuteos vuodelta 2002. Samaa sarjaa olevia töitä on Alavudellakin esillä kaksi:

(Omituinen pullo, 2002, 20x30 cm, sekatekniikka levylle.)

Tiina Éno maalasi myös suuria keltaisia teoksia, ja ne ovat olleet niin yleisön suosiossa, ettei minulla ole enää yhtään isoa itselläni. Keltaista on aiemmin pohdittu myös täällä blogissa. Ja sittemmin pari isoa maalaustakin esiteltiin.

Huomaan myös itse muuttuneeni matkan varrella, kun palasin edellämainittuihin teksteihin. Nykyään en enää "vierasta kausittamista", vaan koen taiteilijan koko uran tutkimisen helpommaksi, kun voin edes jotenkin jaksottaa eri vaiheita.

Huvittaa pikkuteoksen nimi. Minä näin siinä tanssijattaren kattoterassilla (en omituista pulloa), ja kuvasin tämän itselleni kiinnostavan yksityiskohdan:

On vähän levoton olo, kun en ole itse paikalla Alavuden näyttelyssä. Minä tiedän, että se on hyvissä käsissä - ei ole kyse siitä. Vaan tuntuu, niin kuin tulisi olla siellä. Onneksi olivat ne hienot avajaiset! Näyttely jatkuu vielä puolitoista viikkoa, ja minusta tuntuu hauskalta, että henkilökunta on kuulemma laittanut esille myös sen taiteilijan kouluaikaisen työn, jonka sain Vode Kantokorvelta lahjaksi.

Kouluaikainen työ, ja tytär. Lisäksi Voitto Kantokorpi ja
taiteilijan Himasen suvun serkku Paula Seraidaris.

Valintoja.

On ollut palkitsevaa saada palautetta äidin elämäntyötä esittelevästä näyttelystä Tiina Énon nuoruuspaikkakunnalla Alavudella. Paikallinen huomio oli hämmentävää. Kun ripustus oli kesken, ja maalaukset pääosassa - tyttärenä tuntui kiusalliselta olla kiinnostuksen kohteena. Sain poseerata lehtikuvissa. 

Olihan sillä paikkansa.

Kun valitsin töitä näyttelyyn, piti keskittyä moniin "nurkkaehtoihin". Piti unohtaa omat lempityöt ja muistaa taiteelliset käännekohdat. On tuntunut hyvältä, että valitsemani teokset ovat herättäneet ihmisissä tunteita. Jännitin, onko yleisöllä kysymyksiä laisinkaan, mutta on niitä ollut.

Pelkäsin, että Tiina Énon abstrakti taide saa täystyrmäyksen. Niin ei tietenkään käynyt. Minä itse koin hetkellisesti jotain sellaista hermostumista, mitä ehkä taidemaalajat kokevat ennen esillepanoa. Sain kokea murto-osan taiteilijan epävarmuudesta.

Äidillä ja minulla oli perinteenä riidellä ennen näyttelyiden avajaisia, ja nyt ymmärsin että miksi. Jännitti.

Ensimmäinen öljyvärityö sai paljon palstatilaa.

Katsojien mielenkiinto yksittäisiä teoksia kohtaan on ollut minulle yllätys. Mikä on tämän maalauksen tarina? - Se on ollut kysymys, johon olen saanut vastata. Alla olevassa kuvassa Linnunsilmäys-diptyykki sai jo uuden kodin, ja vieressä oleva monotypia (2002) herätti eräässä katsojassa kysymyksiä.

Olen onnekas perillinen, kun voin kertoa edes jotain.

Linnunsilmäys vuodelta 2008 on ainutlaatuinen kaksiosainen teos, joka ei taiteilijan elinaikana ollut tietääkseni esillä missään. Grafiikan vedos siinä vieressä puolestaan on erään syyskuun tuote Italiasta.

Lähes ikonimaisen aseman sai pieni maalaus vuodelta 1982, "Tulit takaisin". Jo avajaisissa minulta moni kysyi sen tarinaa, johon en osannut vastata. Kerroin omia ajatuksiani, mutta antoisampaa oli kuulla katsojien kokemuksia. Teos kosketti erityisesti ihmisiä, joilla oli ollut elämässään menetyksiä. Se toi lohtua.

Ja minä kun melkein jätin kysesen työn pois koko näyttelystä!

Tulit takaisin -työ on tähän saakka vienyt mielenkiinnon sen alla ja vasemmalla olevilta maalauksilta:

(Tarkoituksellakaan en vielä jaa isoja yleiskuvia näyttelystä. Tässä yksi kulma vain.)

Sain kuulla monen katsojan vahvoja kokemuksia Tiina Énon töiden ääreltä. Tuntui siltä, että olin onnistunut teosvalinnoissani aika hyvin.

Näyttely avattu!

Vode Kantokorpi tutustuu "Tapies-vaiheeseen".

Lauantaina 6.6.2015 oli kolmen aikaan iltapäivällä historiallinen hetki, kun avattiin Tiina Énon koko tuotannon kaarta esittelevä näyttely Alavudella, Taidekeskus Harrissa. 

Paikalle saapui paljon ihmisiä, ja läsnä tuntui olevan edustusta koko "kattauksesta". Näyttelyn avasi Vode Kantokorpi ja vieraiden joukossa oli myös hänen entisiä oppilaitaan, joihin Tiina Énokin kuului. Oli Himasten opettajakavereita, ja heistä itselleni tutuin on taiteilijan "varaäiti" alavutelainen Pirkko Rajalahti. Ja oli minun ystäviäni ja sukulaisia, äidin kollegakin pääkaupunkiseudulta. Toki myös itselleni aiemmin tuntemattomia paikallisia persoonia, joihin oli hieno tutustua.

Olin vaikuttunut näyttelyn saamasta mielenkiinnosta! Kiitos.

Kantokorpi kertoo "järkytyksestään" taiteilijan tyttärelle.

Voden puhe sai monet kyyneliin. Hän muisteli koko Himasten perhettä sekä itse taiteilijaa oppilaanaan. Vode on säästänyt Tiinan töitä kouluajoilta, ja sain lahjaksi äidin 12-vuotiaana tekemän piirroksen. Jätin sen näyttelyn ajaksi Taidekeskukseen.

Oli ihanaa kuulla, miten lämpimästi Vode kertoi isoisovanhemmistani, joiden navetan yläkerrassa hän sai nuorena miehenä itse tehdä taidetta. Minä puolestani olen ollut todella otettu tästä Alavuden kaupungilta saamastani kutsusta pitää paikkakunnalla äidin näyttely. Otin sen ripustamisen kunnia-asiana.

Kokonaisuudesta on tullut hyvää palautetta, ja paras palkinto on ollut itse Kantokorven vahva ja kannustava reaktio.

Hänen rinnallaan minä kun kuitenkin olen tuntenut itseni puuhastelevaksi pikkutytöksi.

Vode ilmoitti kokevansa "järkytystä" - siis hyvässä mielessä, tulkitsin. Hän on toki käynyt joissakin Tiina Énon näyttelyissä Helsingissä, mutta ei ollut koskaan nähnyt nyt Alavudelle tuotuja suuria töitä. 

Jo ennen varsinaista ripustusta minulle oli itsestäänselvää, että näyttelytilan pääsaliin laitetaan esille kokoluokaltaan suurehkohja teoksia, ja "päätyhuoneeseen" teen ajallisesti kronologisen kaaren. 

Itse jännitin kohtuuttomasti teosten kuljetusta. Sain siihen mahtavasti apua. Pakettiauto järjestyi lainaksi Tuurista ja ystävä saapui Helsingistä saakka sitä ajamaan sekä kantoavuksi. Vein paikanpäälle valtavan määrän tauluja, joista valikoin esille lopulta tietenkin vain murto-osan.

Olen oppinut, että vasta itse näyttelytilassa voi tehdä lopulliset valinnat.

Tauluja pakattuna Ähtärin mökillä.

Ripustukseen sain korvaamatonta apua Taidekeskus Harrin työntekijältä Sari Kunilta. Hän myös valvoo näyttelyn, mikä tuntuu yhteisen työviikon jälkeen todella hyvältä. Sari osaa nyt tarvittaessa kertoa vaikka mitä opastaessaan yleisöä näyttelyyn - sillä samalla kun teimme kokonaisuutta, tuli käytyä läpi Tiina Énon elämää.

Taidekeskuksessa oli melkoinen kaaos ennen ripustuksen aloittamista.

Vein Taidekeskukseen myös "plärättävää" materiaalia Tiina Énon historiasta. Joukossa on mm. vanhoja portfolioita ja tämän kevään tuote, valokuvakirja koko urasta. Myös irtonaisia kehystämättömiä grafiikanlehtiä mapeissa.

Kun näyttelyyn paikanpäälle menee, kannattaa siis varata aikaa.

Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen vastaanoton Taidekeskus Harrin esillepano saa!

Sari Kuni teki loistavaa työtä myös kutsujen taitossa!