sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Alkulehdillä.

Taiteilijan perillisenä toimiminen, elämäntyön järjestely ja näyttelykokonaisuuksien rakentaminen on mielenkiintoista. Mitä pidempi aika taiteilijan menehtymisestä on, sitä enemmän sekä itseäni että yleisöä alkavat kiinnostaa uran kaikki vaiheet. 

Ensimmäisissä tyttärenä kuratoimissani äidin näyttelyissä pääpaino oli poikkeuksetta Tiina Énon viimeisien vuosien teoksissa, mikä oli varsin loogistakin, sillä taiteilijalta jäi melkoinen määrä maalauksia, jotka eivät olleet ehtineet vielä gallerioihin saakka. Tätä olen pohtinut viime aikoina paljon ja todennut, että jos itse taiteilijan uralla on käännekohtia - niin on myös perillisenäkin tehtävässä kuratointityössä.

(Hieman vierastan sanaa kuratoida, koska en ole ammattilainen - mutta sitä nyt olen kuitenkin päätynyt käyttämään.)

Kun on käsillä laaja elämäntyö, joka ei kuitenkaan enää uusiudu, on mietittävä sen näyttämiseen ehkä uusia näkökulmia. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu.

Yhtä ääripäätä taiteilijan uralla edustavat nämä nuoruuden grafiikat, alkulehdet, 1970-luvun puolivälistä. Olen niistä ja esimerkiksi signeerauksien epäjohdonmukaisuudesta kirjoittanut aiemmin täällä.

Lehden koko noin 25x35 cm.
 




Grafiikasta ei koskaan tullut Tiina Énolle uran pääasiallisinta ilmaisukanavaa, mutta se tuli täydentämään hänen tuotantoaan aina loppuun saakka maalausten rinnalla. Siksi on mielekästä tuoda myös tätä puolta esille nykyisiinkin näyttelyihin.

Vaikka moni muistaa äidin näyttävät maalaukset, grafiikalla on oma ihailijaryhmänsä. Sitä en osaa sanoa, ovatko nämä nimenomaiset nuoruuden työt tehneet yleisöön vaikutusta, mutta myöhemmin syntynyt carborundum-grafiikka on ollut todella pidettyä.

Lehden koko noin 22x34cm.
Grafiikan iltakoulun aikaan Tiina Éno eli käytännössä vasta nuorenparin itsenäistymisvaihetta isäni kanssa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mariankadulla Helsingissä, jonne Tiina os. Himanen ja Hannu Leppänen (1951-2007) muuttivat lähes suoraan lapsuudenkodeistaan Alavudelta. 

Hannu oli armeijassa ja minäkin siinä synnyin. Olen miettinyt, että äidillä on mahtanut olla melkoinen palo taiteen tekemiseen, kun jaksoi opiskella taidetta ja alkaa luoda omaa uraa, vaikka vauva kitisi nurkissa. Toisaalta, tarina kertoo minun olleen "kiltti lapsi", mutta eiköhän aika hieman kullannut taiteilijan muistoja.

Myöhemmin olen sen ajan kirjeistä lukenut myös kipeästä arjen todellisuudesta.

Jo nuori Tiina oli varsinainen arjen esteetikko.

Uusi opiskeltu ja tehty oma taide pääsi ensimmäisen yhteisen kodin seinälle, ja minäkin totuin kasvettuani siihen, että aina oli vanhempien maalauksia esillä muun taiteen joukossa. Teini-ikäisenä suorastaan pyörittelin silmiäni sille, että tauluja oli "katosta lattiaan" - mutta sittemmin minusta on itsestänikin tullut innokas ripustaja.

Siksi myös Tiina Énon näyttelyiden pitäminen tuntuu luontevalta tehtävältä, aina sopivin väliajoin oman elämän ja palkkatyön rinnalla. Eilen kävin taas tekemässä näyttelysopimuksen ja otan jälleen pienimuotoisena hyvänä haasteena seuraavan esillepanon.

Mariankadun kodissa. Hannu Leppäsen maalaus vasemmalla ja Tiinan harjoitustöitä oikealla.

1 kommentti: