maanantai 9. helmikuuta 2015

Bussana Vecchia 1998


Italia houkutteli Tiina Énoa aina, ja yksi vaikeimmista sinne lähtemisen päätöksistä osui syksyyn 1998. Taiteilijan äiti oli kuollut heinäkuussa, mikä aiheutti suoranaista tuskaa. Matka oli kuitenkin jo kauan sitten suunniteltu ja päätetty, eikä sen väliin jättämiseen lopulta ollut mitään syitä.

Koska Tiina Énon ja koko perheen suru oli näinä aikoina keskustelun aiheissa päällimmäisenä, on itse Bussana Vecchiasta ja sen taiteilijayhteisöstä valitettavan vähän muisteltavaa - näin jälkipolven kannalta. Eikä kuvamateriaaliakaan ole löytynyt arkistoista alla olevaa näyttelykuvaa enempää, eikä välttämättä löydykään. Ei eletty vielä digi- tai kännykkäkameroiden aikaa.

Äiti sai vierailevana taiteilijana osallistua yhteisön toimintaan siihen tarkoitetussa Laboratorio Aperto -projektissa, joka käsittääkseni tarjoaa saman mahdollisuuden ulkopuolisille tekijöille ihan tänäkin päivänä.



Nyt kun tutustuin Bussana Vecchiasta kertoviin mielenkiintoisiin sivustoihin, alkoi oikeastaan harmittaa että taiteilijan kertomat kokemukset sieltä liittyivät eniten hänen omaan kipuiluunsa. Vaikka kyllä nekin tärkeitä tarinoita ovat, tietenkin. Etenkin, kun niistä syntyi paperiteossarja ja niiden yhteyteen kirjaidea "Kirjeitä äidilleni". Oletan, että oheisessa kuvassa on samasta ajatuksesta kyse, mutta tilataidemielessä.

Sanomattakin selvää on, että kyse oli myös surutyöstä, mutta kirjaidea eli ja oli taiteilijan työpöydän laatikossa aivan loppuun saakka, ja olen suunnitellut kokoavani sen jonain päivänä valmiiksi. Myös äidin kirjoituskoneella puhtaaksi kirjoittamat tekstit siihen nimittäin ovat tallessa.

Tiina Éno kertoi rauniokaupungissa vietetyn ajan tuskaisuudestaan hyvin avoimesti. Oman äitinsä kuoleman käsittely oli yksi näkökulma, ja toinen vasta alkuvaiheessa oleva täysraittius. Hän kuvaili, miten teki mieli ottaa lasi viiniä kun muutkin yhteisössä sitä iltaisin joivat. Ja miten kylmää ja yksinäistä oli iltaisin käydä yrittämään unta, kun itku tuli. Koti ja turva tuntuivat olevan liian kaukana.

Tästä Italian matkasta puuttui ilo, mikä tekee siitä myös erityislaatuisen taiteilijan henkilöhistoriassa.

Siitä huolimatta Tiina Éno ystävystyi Bussana Vecchiassakin, ja melko pian matkan jälkeen sieltä yksi taiteilijakollega teki vastavierailun Suomeen. Kunpa muistaisin sen ihmisen nimen, joka kutsuttiin minunkin kotiini sähkösaunaan ja syömään lohikeittoa.


Kuva lainattu taiteilijayhteisön (linkki) sivuilta.

Bussana Vecchia on omalaatuinen kylä Liguriassa. Se tuhoutui 1800-luvun lopulla maanjäristyksessä, ja sittemmin taiteilijat ovat ottaneet sitä haltuunsa virkavaltaakin ilmeisesti uhmaten. Tiina Éno ei koskaan palannut sinne, mutta voisin uskoa että mieli teki. Toisaalta, ehkä juuri raunioista tuli surulle hyvät kasvot ja pahimmat tunteet saattoi jättää sinne kivisille kujille?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti