Alkulehdillä.

Taiteilijan perillisenä toimiminen, elämäntyön järjestely ja näyttelykokonaisuuksien rakentaminen on mielenkiintoista. Mitä pidempi aika taiteilijan menehtymisestä on, sitä enemmän sekä itseäni että yleisöä alkavat kiinnostaa uran kaikki vaiheet. 

Ensimmäisissä tyttärenä kuratoimissani äidin näyttelyissä pääpaino oli poikkeuksetta Tiina Énon viimeisien vuosien teoksissa, mikä oli varsin loogistakin, sillä taiteilijalta jäi melkoinen määrä maalauksia, jotka eivät olleet ehtineet vielä gallerioihin saakka. Tätä olen pohtinut viime aikoina paljon ja todennut, että jos itse taiteilijan uralla on käännekohtia - niin on myös perillisenäkin tehtävässä kuratointityössä.

(Hieman vierastan sanaa kuratoida, koska en ole ammattilainen - mutta sitä nyt olen kuitenkin päätynyt käyttämään.)

Kun on käsillä laaja elämäntyö, joka ei kuitenkaan enää uusiudu, on mietittävä sen näyttämiseen ehkä uusia näkökulmia. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu.

Yhtä ääripäätä taiteilijan uralla edustavat nämä nuoruuden grafiikat, alkulehdet, 1970-luvun puolivälistä. Olen niistä ja esimerkiksi signeerauksien epäjohdonmukaisuudesta kirjoittanut aiemmin täällä.

Lehden koko noin 25x35 cm.

 

 

Grafiikasta ei koskaan tullut Tiina Énolle uran pääasiallisinta ilmaisukanavaa, mutta se tuli täydentämään hänen tuotantoaan aina loppuun saakka maalausten rinnalla. Siksi on mielekästä tuoda myös tätä puolta esille nykyisiinkin näyttelyihin.

Vaikka moni muistaa äidin näyttävät maalaukset, grafiikalla on oma ihailijaryhmänsä. Sitä en osaa sanoa, ovatko nämä nimenomaiset nuoruuden työt tehneet yleisöön vaikutusta, mutta myöhemmin syntynyt carborundum-grafiikka on ollut todella pidettyä.

Lehden koko noin 22x34cm.

Grafiikan iltakoulun aikaan Tiina Éno eli käytännössä vasta nuorenparin itsenäistymisvaihetta isäni kanssa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mariankadulla Helsingissä, jonne Tiina os. Himanen ja Hannu Leppänen (1951-2007) muuttivat lähes suoraan lapsuudenkodeistaan Alavudelta. 

Hannu oli armeijassa ja minäkin siinä synnyin. Olen miettinyt, että äidillä on mahtanut olla melkoinen palo taiteen tekemiseen, kun jaksoi opiskella taidetta ja alkaa luoda omaa uraa, vaikka vauva kitisi nurkissa. Toisaalta, tarina kertoo minun olleen "kiltti lapsi", mutta eiköhän aika hieman kullannut taiteilijan muistoja.

Myöhemmin olen sen ajan kirjeistä lukenut myös kipeästä arjen todellisuudesta.

Jo nuori Tiina oli varsinainen arjen esteetikko.

Uusi opiskeltu ja tehty oma taide pääsi ensimmäisen yhteisen kodin seinälle, ja minäkin totuin kasvettuani siihen, että aina oli vanhempien maalauksia esillä muun taiteen joukossa. Teini-ikäisenä suorastaan pyörittelin silmiäni sille, että tauluja oli "katosta lattiaan" - mutta sittemmin minusta on itsestänikin tullut innokas ripustaja.

Siksi myös Tiina Énon näyttelyiden pitäminen tuntuu luontevalta tehtävältä, aina sopivin väliajoin oman elämän ja palkkatyön rinnalla. Eilen kävin taas tekemässä näyttelysopimuksen ja otan jälleen pienimuotoisena hyvänä haasteena seuraavan esillepanon.

Mariankadun kodissa. Hannu Leppäsen maalaus vasemmalla ja Tiinan harjoitustöitä oikealla.

Uutta vanhaa.

 

Löysin putkikassista kivitöitä 1990-luvulta. Koko noin 15 cm.

Olin viikko sitten mökillä tutkimassa sinne varastoituja Tiina Énon teoksia kevään näyttelyä suunnitellen. Otin työn alle sellaisiakin töitä, jotka ovat nimeämättömiä 2000-luvun alkupuolelta. Mielestäni erityisen näyttelykelpoisia. 

Joskus harmittaa, etten voi enää kysyä itse taiteilijalta syytä siihen miksi jotkut maalaukset eivät koskaan päätyneet esille. Perinteisesti tiedän niiden olevan valmiita, kun äiti on kääntöpuolelle laittanut tussilla nuolen merkiksi siitä, miten päin teos kuuluu ripustaa. Tämänkin minä itse olisin ehkä kääntänyt toisinpäin:

(Toistaiseksi nimetön), sekatekniikka kankaalle, 2004. 80x100 cm. Sama pätee alla oleviin teoksiin.

Ja saisihan sitä - olisi oikeastaan mukavakin, jos taulujen uudet omistajat uskaltaisivat ottaa sellaisia vapauksia että laittavat työn seinälleen juuri niin kuin huvittaa sitä katsella. Olen varma, että itse taiteilijakin pitäisi siitä. Minä kuitenkin perillisenä noudatan kääntöpuolien ohjeita esillepanoissa, mutta siviilikodeissahan voi toimia taulujen kanssa miten tahtoo.

Nämä kolme maalausta edustavat yhtä yleisön suosikkivaihetta Tiina Énon taiteessa. Vaikka värikylläisyys ja etenkin keltainen kausi on aina ollut monelle katsojalle se koskettavin asia, niin näitä lähes mustavalkoisia teoksia on niitäkään varastoissa enää hyvin vähän.

Tosin suuret keltaisetkin ovat jo maailmalla omissa kodeissaan.

Näin helmikuisessa maisemassa tuntuu, että rauhallinen värimaailma istuu hyvin suomalaiseen mielenlaatuun. Se saattaa olla jopa paikallaan myös keskikesällä, kun luonto ympärillä on kirkas ja tavallaan kovakin kontrasteineen.

Näyttelyn alla pitää miettiä melko tarkkaan se, mitä teoksia kannattaa kuljetella Suomen poikki yleisön nähtäväksi ja uusiin koteihin. Tämä on ehkä herkullisin vaihe esillepanon tekemisessä. Saan tutkia ja pohtia, valokuvata ja tehdä alustavaa teosluetteloa. Yleensä aina tulee näyttelypaikalle vietyä liikaa maalauksia, ja niistä sitten pitää uskaltaa rajata monia hyviä pois. 

Olen jo alustavasti rekrytoinut siihen itselleni apua. Perillisenä sitä helposti sokeutuu, ja on muistettava olla nöyränä ripustamisvaiheessa. Ihan kaikkea mitä haluaisi ei voi tällätä gallerian seinälle.

Tiina Éno oli niin tuottelias, että joka ikisen näyttelyn kanssa sitä tyttärenä painii runsaudenpulan kanssa.

Kun taannoin juttelin galleristin kanssa puhelimessa ja pohdin näyttelyä, niin kitisin sitä että kaikkihan on tavallaan jo nähty. Nyt kun on jo yli viisi vuotta itse taiteilijan menehtymisestä, niin merkittävimpiä eivät ehkä enää ole ne viimeisimmät työt. Vaikka niitäkin näytille tulee.

Saan ottaa aivan uuden näkökulman.

Galleristi sanoi hienosti, että ei todellakaan ole mahdollista enää esitellä mitään sinänsä uutta. Mutta on se näköjään! Huomaan innostuneeni tästä tulevasta näyttelystä aivan eri tavalla kuin aikaisemmista. Olen saanut pitää niiden "uusien" töiden esillepanoja ja yhden kunnon retrospektiivin, niin nyt on käsillä tavallaan käännekohta, joka antaa mukavasti lisävapauksia ripustukseen ja töiden valikointiin.

"Portin syli", akryyli- ja ölyväri kankaalle, 2005. 60x80 cm.

Grafiikkaa, muistoja.

(Taiteilijan kännykkäkuvaa Italiasta vuodelta 2009)

Tuntuu - ja mikä on tottakin - että aina vaan löytyy Tiina Énon töitä, joita ei vielä ole valokuvattu kunnolla. Otin eilen työn alle muutamien grafiikanlehtien dokumentoinnin saadakseni myös näille monotypioille näkyvyyttä. Kevään näyttelyyn toimitan toki pari selattavaa grafiikkakansiota ajan tasalle, ja nämä irtolehdet päätyvät niihinkin.

Olen aikaisemmin esitellyt äidin grafiikkaa täällä blogissa muutamaankin kertaan. Uusille lukijoille tiedoksi, että tarinaa ja kuvia tästä aiheesta löytyy esimerkiksi klikkaamalla tätä ja tätä.

Taannoin tulin pohtineeksi myös sitä, että kuinka paljon - vaiko ollenkaan - äidin näkemät ja kuvaamatkin asiat päätyivät itse lopullisiin teoksiin. Olen keinotekoisestikin hakenut yhtäläisyyksiä, vaikka se onkin ollut vähän turhaa. Grafiikkaa selatessa tulee tietenkin mieleen aina taiteilijan työskentelymatkat Italiaan, koska monotypiat on siellä painettu.

(Kaikki tässä esitellyt monotypiat ovat kokoa 25x35cm ja vuodelta 2009.)

Oli onni, että suomalaisten taiteilijoiden talossa Grassinassa on grafiikkaprässi. Äiti hyödynsi sitä, innostui siitä niin, että jokaiselta työskentelymatkalta on paljon vedoksia. Varsinaisten maalausten aika oli sitten omalla työhuoneella Helsingissä.

Äiti pohti - joskus vähän katkerastikin - sitä, että ei ollut niin onnekas kuin jotkut taiteilijaystävänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi tullut vaikka pakettiautolla noutamaan kotimaahan Firenzestä. Tästä syystä ei oikeastaan olisi ollut edes mahdollista maalata siellä suuria tauluja. Joskus minä tyttärenä ajattelin, että olisin voinut olla enemmänkin hyödyksi, mutta palkkatyöläisenä ja arkana autokuskina en koskaan edes ehdottanut että uhraisin vapaa-aikaani ja hermojani siihen, että kuljettelisin taiteilijaäitiäni tauluineen pitkin Eurooppaa.

  Tuli autokuljettelusta mieleen, että joskus kieltämättä minussa aiheutti turhautumista äidin käsitys siitä, että minun elämäni tavallisena palkansaajana oli jotenkin helpompaa kuin hänen kulkemisensa taiteilijana. Taloudellinen turvattomuus rasitti äitiä, niin kuin ketä tahansa. 

Yhteen aikaan - kun minulla vielä oli kottero kesäauto - äidillä oli tapana painottaa sitä, miten helppoa minulla oli kun oli "auto perseen alla". Silloin oli turhaa alkaa väittää vastaan ja kertoa temppuilevasta kytkimestä tai jarrupulmista.

Taloudellisten huolten lisäksi äiti puhui paljon omasta yksinäisyyden kokemuksestaan. Siitä, miten taiteen tekemisestä puuttuu esimerkiksi työyhteisö. Minä puolestani kadehdin taiteilijan vapautta, ja meillä olikin aina välillä hyvät ainekset riitoihin tähän liittyen. Kun itse painoin kolmivuorotyötä ja äiti kitisi luomisen tuskaansa ja yksinäisyyttään, niin sananvaihto ei aina ollut kaunista kuunneltavaa.

Toisin kuin minä, Tiina Éno ei ollut pitkävihaista sorttia. Äiti aina huvittuneena muistelikin sitä, miten minä varsinkin nuorempana olin todella hankala kun pidin pitkiä mykkäkouluja. Sittemmin opin siitä piirteestä pois, ja koska meitä yhdisti itsellemme ja toisillemme nauramisen taito, niin turhat riidat annettiin anteeksi nopeasti. Todettiin, että jollekin sitä pitää saada ruikuttaa ja kiukutella.

Jostakin aina löytyi se molemminpuolinen ymmärrys.

Kaikella rakkaudella kiusasin äitiä esimerkiksi siitä taipumuksesta, että hänellä oli kiire jos vaikka oli hammaslääkäriaika keskeyttämässä työskentelypäivän.

 Kuinka nyt tulinkaan hairahtuneeksi sivupoluille muisteloissani. Tietenkin, kun on jo useamman vuoden tutkinut ja kirjoittanut äidin taiteesta, niin tuntuu kuin siitä olisin jo sanonut kaiken. Henkilöhistoriallisesti sen sijaan löytyy aina "uutta" kerrottavaa.

Itse tietenkin jaksan tutkia Tiina Énon töitä ja valokuvia edelleenkin. Mutta yleisölle omien tulkintojeni sanottaminen tuntuu jokseenkin toisarvoiselta. 

Tänään olen jälleen miettinyt sitä äidin piirrettä, että hänellä oli taipumus havainnoida ympäristöään harvinaisen tarkasti. Sekä kivikaupunkien yksityiskohdat että luonnossa tapahtuvat vuodenkierrot eivät jääneet häneltä huomaamatta. 

Tarkkasilmäinen taiteilija huomasi jopa neliapilat tienposkessa. Piirre, joka on opetettu tai periytynyt myös minulle.

Ympäristö - oli se sitten missä tahansa - oli Tiina Énolle jatkuva innoituksen lähde. Se kiinnittyi hänen sielunelämäänsä ja sitä kautta suoraan taiteeseen. Arki rytmitti tekemistä ja se oli välillä hyvinkin kurinalaista kuntosaleineen ja pitkine kävelyineen.

Vaikka Tiina Éno oli taipuvainen ahdistukseen kaikessa yksinäisyyden tunteessaan, hänen kanssaan tuli myös naurettua aivan typerille asioille. Saatettiin saada hihityskohtaus vaikka hississä, jos kyydissä oli joku vieras ihminen. Keskellä Firenzen katuja joskus kippurassa käkätettiin. 

Yhdessä vaiheessa elämäänsä Tiina Éno joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin, ja hän vihasi niiden sitä puolta, että tunteiden ääripäät jäivät pois. Muistan, miten äiti inhoten kertoi ettei muistanut milloin viimeksi oli nauranut tai itkenyt katketakseen. Onneksi lääkkeille ei ollut pidempää tarvetta.

Tunteet olivat tärkeä luomisvoima.

 Minulla ei tänä päivänä ole "autoa perseen alla", mutta se ei estä jatkamasta tätä työtä äidin taiteen parissa. Helppoa tämä ei aina ole, mutta mielekästä kyllä. Grafiikkamapit ovat levällään ja järjestelyhomma käynnissä. Saan paljon tukea niin halutessani.

Jos oikein tarkkaan mietin, niin olen ehkä hieman yllättynyt siitä, miten paljon Tiina Énon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä löytyykään. Aikoinaan kun aloitin tämän sivutyön, niin en osannut odottaa tällaista kiinnostusta. Olen onnekas ja kiitollinen. Taiteilijan läheisenä ei ole aina ollut helppo arvioida sitä, että onko perillisen työ järkevää vai ei.

Kohti seuraavaa näyttelyä

Perillinen nimeämishommissa taiteilijan työhuoneella keväällä 2012.

Viime loppukesän vierailu Tiina Énon taidetta kehystäneessä Galleria Ars Longassa on poikinut näyttelyn tulevalle huhtikuulle. Pitkästä aikaa pääsen tyttärenä esillepanon suunnitteluun, ja mielessä on tietenkin laittaa näytille myös sellaisia teoksia, jotka eivät vielä koskaan ole olleet esillä. Kyseessä on taiteilijan aivan viimeisimmiksi jääneitä töitä, joilla ei vielä ole edes nimeä.

Tiina Énon apuna osallistuin usein maalausten nimien keksimiseen ennen näyttelyitä. Menin viinipullon kanssa työhuoneelle viihtymään, vaikka itse taiteilija olikin täysraitistunut. Saatettiin laittaa jokin vinyylilevyistä soimaan ja tehtiin pitkä työpäivä teoksia tarkastellen. Se tuntui hieman boheemilta, mutta oli täyttä työtä. Aina ei oltu oikein vireessä, ja nimet syntyivät pakottamalla. Tällainen oli tilanne esimerkiksi ennen äidin näyttelyä Brondalla. Meillä oli tieto, että syöpä oli uusiutunut ja mielet laahasivat matalalla.

Enimmäkseen oli kuitenkin niitä toisenlaisia kertoja, kun uppouduttiin työhön täysillä. Ja välillä naurettiinkin. Taiteilijalla oli mielestäni taipumus nimetä töitään turhilla päällekkäisillä ilmaisuilla niin, että jos taulussa näkyi vihreitä ovia, niin se myös sai nimekseen "Vihreät ovet". Minulla oli pakkomielteinen tarve auttaa häntä pääsemään pois tästä piirteestä. Kyseinen vihreä teos vuodelta 2001 on näillä näkymin tulossa myös tämän kevään näyttelyyn.

Tänään nimeän täällä kahta maalausta yksin, ja tuntuu hyvältä taas tehdä tätä sivutyötä Tiina Énon taiteen parissa. Tauko on ollut paikallaan, mutta nyt on aika maalausten päästä jälleen esille.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.

Akryyli- ja öljyväri kankaalle, 60x50cm. 2011.

Olin taiteilijan kuolinsyksynä hämmentynyt näiden maalausten äärellä. Ymmärsin, etteivät ne olleet keskeneräisiä, koska rautalangat ripustamista varten oli jo laitettu. Äiti ei ehtinyt näyttää näitä itse minulle, vaikka varmastikin hänellä oli jälleen suunnitteilla että yhdessä niitä vielä katsotaan. Täysin uusi taiteellinen suunta, mielestäni. 

Koska Tiina Éno ei yleensä hahmotellut teoksiaan etukäteen, niiden sisällöllinen tarkastelu "suoritettiin" vasta sitten kun ne oli todettu valmiiksi. Nimeämistyössä koin - ja koen - mielekkääksi yksityiskohdat, vaikka teoksen kokonaistunnelma olisi mikä. Tietenkin maalausten nimien "keksiminen" on varsin toisarvoista itse teoksiin nähden, mutta taiteiljalle oli tärkeää, ettei näyttelyssä ole nimettömiä tauluja.

Kuva saa lopullisen sisältönsä tietenkin katsojan silmissä, mutta myös nimensä kautta.

Minulla on nyt käynnissä aivotyö kevään näyttelyyn liittyen. On virkistävää tuoda Helsinkiin sellainen kokonaisuus, jossa voin näyttää Tiina Énon teoksia koko uran varrelta, vaikka varsinainen retrospektiivinen esillepano olikin toissa kesänä Alavudella. Pohdin ripustusta samalla kun valitsen mielessäni maalauksia. Koska avajaiset tulevat olemaan juuri kevään koittaessa, tekisi mieli tehdä hieman irrotteleva esillepano talven päättymisenkin kunniaksi.

Näyttelyn järjestämiseen liittyy teosten valitsemisen lisäksi muitakin työtehtäviä, jotka tuovat hyvää vastapainoa ripustuksen hahmottamiselle. Pitää päivittää kutsuvieraslista. Siihen on tullut tässä perillisvaiheessani paljon uusia ihmisiä, mikä tuntuu palkitsevalta. On mietittävä teema ja näyttelyteksti, lehdistötiedote. Koko esillepanon nimi!

Kun on perillisenä pitänyt kunnolla lomaa tästä aiheesta, työhön tarttuminen on jälleen varsin mielekästä. Kevättä kohti siis.

Aloitin vähitellen jo syksyllä. Tiina Énolla on nyt myös instagram-profiili @visual_artist_tiina_eno. Tervetuloa seuraamaan sitäkin!

Perillinen työssään talvella 2012 taiteilijan työhuoneella.