Elämää albumeista

Äidille rakas valokuva, ensimmäinen joulu Alavudella vuonna 1953.

Olen taiteen lisäksi alkanut koota myös Tiina Énon henkilöhistoriaa käymällä läpi perhealbumien ja valokuvakasojen antia. Äidille lapsuuden perhe oli yhtä kuin koti, jota hän kaipasi aina. Perheen muistoja vaalittiin, vaikka akuutti elämä olisi ollut toisaalla. 

Himasten - eli äidin lapsuuden perheen - elämä oli sen verran vaurasta, että siihen kuului myös kamera, sekä ystäviä joilla oli kameroita. Niinpä kuvien kirjo on melko runsas. Ja minulla mietittävää, että millä tavalla tai logiikalla alan niitä järjestellä. Parempi kuitenkin näin kuin se, ettei olisi kuvia ollenkaan. 

Pohdin myös mahdollista "yleisöä", pohdin sitä mikä olisi sopiva tapa tarjota Tiina Énon historiaa siitä kiinnostuneille. Olisi monia eri näkökulmia valittavaksi, mutta toistaiseksi teen tätä(kin) projektia itselleni mielekkäällä tavalla, vähän teema kerrallaan, niin pysyy omakin mielenkiinto yllä, eikä urakka tunnu liian suurelta.

Kun tallennan näitä kuvia ja muistoja tälle sivustolle, voin myöhemmin halutessani koota niitä toisellakin tavalla vaikka tulostettavaan (kirjan?!) muotoon. Niin minä huomaan ajatelleeni.

Joulun aikaa 1954.

Muutama perhettä kohdannut käänne ei varmastikaan voinut olla vaikuttamatta Tiina Énon persoonan ja uran kehitykseen, ja yksi sellainen on todennäköisesti ollut pikkusisko-Jaanan menehtyminen sairaalabakteeriin. Taiteilija itse kertoi minulle, että sen sijaan että tällainen menetys olisi sitonut loput perheestä lujemmin yhteen, sillä olikin jonkinlainen hajottava vaikutus ja sekä vanhemmat että Tiina itse selviytyivät jokainen ilmeisesti eri suunnallaan.

Johtuikohan Tiina Énon minulle eksistentiaalisena näyttäynyt yksinäisyyden tunne siitä?

Tiina 1953-2011, Esko 1929- 2009,  Leena 1931-1998, Jaana 1957-1971.
(Kuva vuodelta 1962.)

Tiina Éno eli elämänsä hyvin rehellisesti kaikkine aallonpohjineenkin, mitään peittelemättä - ehkä vastareaktiona hänen vanhempiensa taipumukselle näyttää ulospäin kunnialliselta ja hyvältä? Voin olla aivan väärässäkin.

Tarina kertoo, että äiti vietti aikaansa mieluummin mummulan vintillä maalaamassa kuin koulussa. Opettajaperheen lapsen ennätys oli kuulemma "viisi nelosta ja käytöksen alennus" todistuksessa.

Ylioppilastodistus tuli niukin naukin, ja sitten tuloani teinkin jo minä. Ensimmäisen oman kodin Tiina Éno rakensi isäni kanssa Helsinkiin, ja siitä alkoi varmaan sitten aikuisuus. Vanhemmat olivat tässä elämänvaiheessa paljonkin tukena, sekä taloudellisesti että henkisesti - olen kuullut sekä lukenut vanhoista kirjeistä.

Tytär 4kk, äiti 20v. (1974)

Tiina Éno sai käydä grafiikan iltakoulua ja opiskella mainospiirtämistä. Veri veti lapsiperhearjesta myös elämysten pariin, ja isovanhempien innokkuus lapsen hoidossa mahdollisti matkustamisenkin - jo silloin äiti kaipaili Italiaan, jonne yksi parhaista ystävistä oli muuttanut ja perustanut oman perheensä.

Alkoi syntyä taiteilijan boheemi elämäntapa, kiinnostus arjen ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin kasvoi samaan aikaan oman taiteentekemisen opiskelun ja siihen uppoutumisen kanssa. Voin hyvin kuvitella,  miten alle kolmikymppisen - ehkä hieman liian nuorena äidiksi tulleen - Tiinan elämään toi väriä tutustuminen helsinkiläisiin kulttuuri-ihmisiin. Kuppiloista tuli mielenkiintoisia, eikä sellaisesta pieni perhe ehjänä sitten säilynytkään.

Sardiniassa vuonna 1979.

Olisi turhaa kaunistelua jättää kertomatta, että valitettavasti alkoholi näytteli Tiina Énon elämässä melko suurta roolia. Siitä tuli hankala ystävä. Mutta vilpittömästi voin kertoa kyllä sen, että taide syntyi aina selväpäisenä. On mielenkiintoista, miten kurinalainen suhde äidillä olikaan itse työhön, ja jos sattui päälle juhlintakausi - oli kuvien tekeminen kokonaan pysähdyksissä. Niin kuin kyllä kaikki muukin.

Ehkä juuri tietynlaisesta kapinallisesta elämäntavasta johtuen Tiina Énon ammatinvalinta herätti hänen vanhemmissaan ristiriitaisia tunteita. Joka ikisestä näyttelystä he olivat ylpeitä, mutta huoli tyttären toimeentulosta ja varmaan mielenterveydestäkin painoi. Se näkyi kipupisteinä ja riitelynä, ajoittaisina välirikkoinakin, varsinkin taiteilijan ja hänen isänsä suhteen.

Tunteet olivat kaikinpuolin voimakkaita, repiviäkin. Minulla on paljon kirjeenvaihtoa tallella, ja kapinallisesta asenteestaan huolimatta Tiina Éno olisi kaivannut elämäänsä enemmän juuri vanhempiensa turvaa ja tukea, paluuta lapsuuden lämpöön ja huolettomuuteen, suorastaan. Eli mahdottomuutta.

Ensimmäisestä näyttelystä,
perhealbumissa ei kerrottu kuvaajan nimeä.

Jossain vaiheessa 1980-lukua alkoi olla vissiin jo selvää, ettei säännöllinen palkkatyö ollut Tiina Énoa varten. Ajoittaiset työllistymiset tai hanttihommiin hakeutumiset merkitsivät lähinnä rahatilanteen saamista edes jonkinlaiseen tasapainoon. Tämä tapa jatkui taiteilijan elämän loppuun saakka. Alkoi apurahahakemusten kanssa takkuaminen, ja onneksi niissäkin tuli välillä menestystä.

Samoihin aikoihin alkoi tulla mahdollisuuksia työhuoneisiin, tässä taiteilija vielä Hakunilan kotinsa olohuoneessa vuonna 1982:

(Kuvan ottajan selvittäminen on työn alla,
luultavasti joku äidin ystävistä.)

Neljäkymmentä täyttäessään Tiina Éno oli selvinnyt sekä raskaasta leskeydestä että aika pitkälle päässyt eroon alkoholistakin. Lopulliseen raitistumiseen meni vielä pari vuotta. Työhuone Helsingin Kaapelitehtaalla tuntui ratkaisseen uran lopullisesti taiteen hyväksi, oli selvää että Éno oli hyväksytty vakavasti otettavien tekijöiden joukkoon. Tytär oli saatu maailmalle ja käsillä sekä edessä oli hyvin itsenäinen ja aktiivinen taidemaalauksen aikakausi.

Seuraava vaikea käännekohta tuli olemaan Leena-äidin kuolema vuonna 1998. Minusta tuntui ja tuntuu, ettei taiteilija oikein koskaan päässyt yli siitä, eikä isänsäkään menetyksestä vuonna 2009.

Yksi tämän sarjan kuva on ollut Kruununhaka-lehdessä
syksyllä 1993. (Kuva: Pirjo Sipilä)

Tiina Éno koki kaikki tunteet voimakkaasti, myös fyysisesti. Hän veikkasi, että surulla oli iso osuus tapahtumien kulkuun, kun hän itse sairastui vakavasti pian isänsä kuoleman jälkeen. Minulle on aina ollut vähän mysteeri se, että eikö tosiaan taide ilmaisukanavana sittenkään riittänyt purkamaan vaikeitakin tunteita. Oli siitä ainakin varmasti suuri apu, vaikken usko että taide mitään terapiaa äidille oli - sen hän hoiti ihan perinteisin keinoin hakeutumalla keskusteluapuun.

Ilo oli kuitenkin Tiina Énolle paras elämän ja luomisen voima, ja sitä kohti hän halusi joka ikinen kerta nousta murheissa aikansa möyrittyään. Hän rakasti nauramista - kukapa ei - ja kyllä hänen kanssaan varsin hauskaa usein olikin. Uskonkin, että suurin osa ystävistä muistaa taiteilijan tällaisena:

Tämän olen ottanut minä Casa Finladesella talvella 2009.

Syöpä oli Tiina Énolle juuri niin dramaattinen uutinen, kuin se olisi kenelle tahansa. Lannistumisen sijasta hän kuitenkin suhtautui siihen sinnikkäällä asenteella, puhuttiin "riiviöstä", joka selätetään. Kun hoidot eivät aiheuttaneet vaikeita sivuvaikutuksia ollenkaan (!), niin taidetta syntyi kahtena viimeisenä vuonna varsin paljon. Äiti oli itsekin ihmeissään ja varovasti ylpeäkin aikaansaannoksistaan, vaikka yleensä tuoreimmat taideteokset herättivät hänessä ensin epävarmuutta - joskus melkeinpä hätää siitä, mitä yleisö ja kriitikot tulisivat sanomaan.

Nämä seuraavat kuvat voivat olla monelle äidin rakkaista ystävistä vaikeita, mutta ei unohdeta sitä, että vielä kerran näiden ottamisen jälkeen Tiina Éno sai terveen paperit. Tuli vielä hieno kevätnäyttely Brondalla vuonna 2011.

Vuonna 2010. Äiti pitäisi siitä huomautuksesta, että tämän jälkeen
hiukset vielä kasvoivat ja kortisoniturvotus laski.
(Kuvan ottaja on tässäkin vielä etsinnässä.)

Muistojuhla pidettiin Tiina Énon työhuoneella marraskuussa 2011, ja taisin ravistella Himasen jäljellä olevaa sukua sillä, että äidin toiveen mukaisesti hautasin hänen tuhkansa Alavuden perhehaudan sijasta Helsinkiin Maunulan uurnalehtoon, luonnonkiven juurelle. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden kotiseudulla ihmisineen ja muistoineen olikin taiteilijalle mitä suurin merkitys (sain kuulla paljon tarinoita sieltä ja siitä), hän kertoi kokeneensa että elämä tuli elettyä pääkaupungissa. Identiteetti oli helsinkiläisen taiteilijan.

Muistojuhlasta on paljon kuvia.

Punaista. (1990-luvun loppu)

Viikon joululoma maalla ei tällä perijällä voi tarkoittaa täyttä vapautta äidin taiteesta. Tapaninpäivästä tuli työpäivä varaston ja arkistojen äärellä. Etukäteen olin tehnyt pientä listaa, mitä pitäisi ehtiä tutkia. Oli aloitettava pienten taulujen setvintä - koska isot ovat saaneet huomiotani viime aikoina paljon. Sen vuoksi, että niistä huolehtiminen tuntuu tärkeimmältä, ja se on jostain syystä mielestäni muka arvokkaampaakin kuin pikkumaalausten hoitaminen.

Vaikka kukaan ei ole koskaan minua neuvonut, että pienet teokset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. Jos oikein pysähdyn miettimään, niin suurten linjojen vetely tuntuu ajatuksena itse asiassa vapauttavammalta ja helpommalta kuin alle parikymmensenttisten pohjien täyttäminen puhuttelevalla kuvalla.

Mutta enhän minä se meidän perheen taiteilija ollutkaan. Äiti oli. Ja hän jätti jälkeensä monta suljettua matkalaukkua, joista tänään avasin yhden:

Löytyi punaisia töitä vuodelta 1999. Tai siis minä sanon niitä punaisiksi. Joku toinen saattaisi toivoa värinmäärittelyyn nyansseja, mutta minun on helpompi puhua taulusarjoista tai "kokonaisuusläjistä" ihan vain tällä tavalla yksinkertaisesti, ennen kuin alan paneutua jokaiseen työhön erikseen. 

Kun on sen aika, niin pysähdyn. 

Tällaisessa taidekuratoinnissa on lopulta aika monta työvaihetta. Viivojen kaarien ja värisävyjen tutkimiseen on omat hetkensä. Ensin on aika, jolloin todetaan se, mitä käsillä on. Ja sellaiseen oli mahdollisuus tänään.

Kylmässä "Kulttuuriaitassa" teoserän läpikäymisen vastapainoksi olen mökkilämpimässä levitellyt eteeni Tiina Énon portfolioista ja apuraha- tai näyttelyhakemuksista irronneita printtejä, A4-kokoisia sivuja. Etsin jotain ihan muuta, mutta löysinkin vihdoin kuvia Verityöstä.

Sitä olen odottanutkin, sillä muistan teoksen hyvin. Enkä varmaan vähiten siksi, että se oli poikkeuksellisen näyttävä. Suurelle pleksille tuotettu kaksipuoleinen maalaus, joka vuonna 1997 roikkui kettingeissä keskellä Vantaan Taiteilijaseuran esillepanoa Myyrmäkihallissa. 

Se varmaan olikin äidin viimeinen yhteisnäyttely siinä porukassa, sillä seuraavana vuonna tuli muutto Helsinkiin.

Oikein suoraan sanottuna ärsyttää, etten muista miten teoksen kävi. Sitä ei ole missään. Varmastikin se oli liian iso säilytettäväksi kohtuuhinnalla?

Verityö, 1997.
185x250cm, öljyväri pleksille.

Onkohan se päätynyt jätelavalle? Minulla on mielikuva, että teoksen kohtalosta oli taiteilijan kanssa joskus puhetta, mutta 2000-luvulle tultaessa meillä oli niin paljon muutakin puhuttavaa, etten voi muistaa kaikkea. Minun täytyy varmaan kääntyä Tiina Énon silloisten vantaalaisten taiteilijaystävien puoleen ja jatkaa tämän asian selvittämistä.

Verityö on aika mahtipontinen nimi. Voi että kun muistaisin, mihin se lopulta liittyy - vai saiko teos asiayhteytensä "vain" väristä. Minä mietin, että ovatko tänään löytämäni pienet punaiset maalaukset niitä "Pieniä veritöitä". Sillä olen nähnyt sen nimisiä jossain vanhassa näyttelyluettelossa.

Ja niitä riittää. Niin kuin teoksiakin.

En tiedä, kuka on ottanut näyttelykuvat.
Ne ovat hyviä, huono jälki johtuu paperin laadusta ja skannauksesta.

Ovet. Kuvapareja Italian grafiikasta 2011.

Ovet. Sekä äidin että minun matkavalokuvissa on aika paljon kuvia ovista. Kertooko se sitten ihastuksesta siihen, mitä ovien takaa löytyy vai siitä tunteesta että kukakohan niitä ovia on availlut ja kuluttanut. Suljettu ovi voi olla jollekin ahdistava. Parhaimmillaan se voi kuitenkin merkitä vaikka mitä uusia mahdollisuuksia ja etenkin alustaa mielikuvitukselle.

Uskon, että Tiina Énolle matkoilla näetyt ovet merkitsivät juuri jälkimmäistä.

Työhuoneella saattoi ovikuviin syntyä tarinoita. Ei äiti niitä ovikuviksi sanonut, vaan minä. Lopulta katsoja kuitenkin havainnoi, kokee, toteaa, toivottavasti nauttiikin. Sen, mitä kuvantekijä on tunnelmistaan siirtänyt kuvaan. Sellaiseen kuvaan, jonka taiteilija on itsekin kelpuuttanut esille.

Minulla on aika paljon grafiikanlehtiä, jotka eivät taiteilijaa tyydyttäneet, enkä ole ihan varma mitä niiden kanssa tekisin. Olenko riittävän osaava arvioimaan, mitkä niistä kuuluvat myös yleisölle?

Marzo V, 2011. 24x29cm, monotypia. Grafiikka, hiili ja pastelli.
Kuva: Galleria Bronda.

Itse taiteilijan kanssa käytiin keskusteluja kuvien herättämistä tarinoista oikeastaan vain silloin kun annettiin teoksille nimiä. Näiden grafiikoiden kanssa sitä ei tehty koskaan. Sääli. Mutta ennen näyttelyitä aika ei yksinkertaisesti riittänyt, vaan äiti oli päättänyt nimetä monotypiat "vain" kuukausien mukaan.

Sekin on aika hyvä muisto niiden tuottamisen ajalta. Itse asiassa. On maaliskuuta ja helmikuuta. On elettyä Italian alkukevättä. Lauloikohan mustarastas jo. Tuoksuivatkohan risusavotat.

Nähty on koottu kuvaan. Kuviin.

Ylläoleva valokuva saa minun mielikuvitukseni liikkeelle, ja alla voitte nähdä sen, mitä ajattelen. Että on joku ihminen kulkenut polkua, ehkä toisen luokse. On historia ja hyvät kohtaamiset. On kävelysauva, heilahtava huivi ja odottava kotoisa tunnelma.

Minä tiedän, että olen jäävi. Ja sehän tästä tavallaan mielenkiintoista tekeekin.

Odotan, että saan kuulla näkemyksiä ja tunteita vierailta. Siinä on loistosyy pitää teoksia esilllä.

Marzo XXVI, 2011. 24x29cm, monotypia. Grafiikka, hiili ja pastelli.
Kuva: Galleria Bronda.

Konkreettista työtä

Marraskuussa agendallani oli tauluasioita. Vietin yhden paripäiväisen itsekseni maalla teosvaraston äärellä valikoiden ja pakaten Helsinkiin tuotavia maalauksia. Itse kuljetus hoidettiin vasta ensimmäisenä adventtina.

Pääkaupunkiseudulle tässä aallossa näytille tuotavien teosten määrä oli rajallinen, ja niinpä valitsin mukaan lähinnä Tiina Énon viimeisimpien vuosien tuotantoa. Vanhempia tauluja on käytävä huolella läpi, ja vanerilaatikoihin pakattuja pienempiä töitä.

Taiteilijan uran loppupuolen teokset ovat tietenkin parhaiten muistissa, eivätkä vaadi siinä mielessä erityispaneutumista.

Muutamia "listoilla" olevia en löytänyt, ja vähän kiukutti itse taiteilijan epätarkkuus sen suhteen, että mitä on mahdollisesti myyty minnekin. Olisi helpompaa jatkaa tätä työtä, jos käsillä olisi tarkat muistiinpanot.

Maalarin puutarhassa (2010, 160x150cm akryyli- ja öljyväri kankaalle)
ja yksi kolmesta Pimeän valoa
(2006, 140x100cm, öljyväri ja sekatekniikka) teoksesta
jäivät vielä maaseutuvarastoon.

Vaikka ihan loogista ei minunkaan varastointi- ja luokittelutyöni ole vielä ehtinyt olla. Kun teoksia aikoinaan vietiin maaseutuvarastoon, ei ollut aikaa lajitella juuri minkään muun kuin koon mukaan. Siis niin sanotut logistiset seikat painoivat silloin eniten ja nyt minun on - tavallaan onneksi - setvittävä kaikki uusiksi ensi vuoden projekteja silmällä pitäen.

Mielelläni myös "huvittelen" välillä ja viimeksi esimerkiksi kokeilin teosten kuvaamista harmaan marraskuun tummaa luontoa vasten. Paremmalla ajalla tulen tekemään siitä vielä hauskempaa, vaikka myyntiä ajatellen minun olisi ehkä viisainta kuvata tauluja erilaisissa sisätiloissa.

Mutta kunhan saan yhteen kokoon jumittuneen maalaustelineen taas säädettävään tilaan, voin kuitenkin ehkä pikkuisen kokeilla ulkokuvauksia. Täytyy sitä olla taitelijan tyttärellä jotain huvia perintönsä äärellä.

Kuvassa teos Luolassa, 2011. 100x80cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Kuten viimeksi jo tuskailin, yksittäisten isojen taulujen kanssa on muutamia pikkufiksauksia edessä. Saattaa kulma "irvistää" vähän, eli kiilakehysten kiristystä on tiedossa. Se ei ymmärtääkseni ole osaavalle ihmiselle kovin vaikeaa.

Testailen maalausten suoruutta ripustamalla seinälle ja kuvaamalla senkin, kuten tässä. Oikean alakulman kanssa pikkuinen pulma, muuten ihanasti moitteetomassa kunnossa:

Kuvassa Varjoisa kaivo, 2010. 150x116cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.

Varastoaitassa ei ole tarpeeksi tilaa teosten pakkaamiseen autokuljetuksia varten. Niinpä käytin itse asuinmökkiä siihen tarkoitukseen, kun ei tähän vuodenaikaan oikein ulkonakaan sitä voinut tehdä. Oli raivattava huonekalut sivuun tuvassa ja yksinkertaisesti kellistää isotkin teokset lattialle kuplamuovitusta varten.

Joskus kun tällaisen äärellä ainoana perillisenä tuhertaa, voi tulla myös pieni epätoivo. Samalla kuitenkin tuntuu, että sitä tekee ihan tärkeää työtä. Teosten kuljettaminen pimeästä aitasta 400 kilometrin päähän näytille Helsinkiin on merkittävää. Mitä ne siellä pimeässä aitassa ketään hyödyttävät, jää suotta ihmisten ilahduttamismomentti.

Itse asiassa huomasin itsekin nauttivani tästä työstä näin pimeän vuodenajan väripilkuksi, ja saatan jatkaa jonkin verran joululomallakin. Valokuvien pläräilyyn, skannailuun ja historian ylöskirjaamiseen tuo hyvää vaihtelua ihan konkreettinen fyysinen taulumäärän läpikäynti pieninä annoksina. Vaikka harmittaakin joskus, kun ei löydä jotain tiettyä maalausta, niin kun teoksia on kuitenkin aika paljon, joukossa tuntuu aina olevan myös yllätyksiä.

Hehkuvia tunnelmia, jotka olivat sittenkin päässeet unohtumaan. Sellaisia, jotka ovat yleisönsä ansainneet.

Tumma ruusu, 2011. 120x90 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle.
(Kuva: Galleria Bronda)

Valoisa yö (1995)

Välillä olen tuskastunut oikein isojen töiden kanssa, sillä niiden säilyttäminen ja liikuttelu ilman vaurioita tuntuu haastavalta. Perillisenä pitäisi voida omistautua Tiina Énon taiteen vaalimiseen täysillä, mutta eihän se ole mahdollista. Palkkatöissä on käytävä ja elämä silputtava järkeviin osiin perinnön ympärille. Silläpä olen kiitollinen osaaville ihmisille ympärilläni.

Yksi lommon saatu teos on fiksattu. (Jo aikoja sitten) Eikä edes minun toimestani, vaikka olenkin saanut äidin taiteilijaystäviltä muutamia selkeitä ja yksinkertaisia neuvoja arjen restauraatioon.

Valoisa yö, 1995. Öljyväri kankaalle, 130x120cm.
(Kuva: Galleria Bronda)

Minulla on ajatuksissani lista teoksista, joiden pitää säilyä ehdottoman kunnossa. Ja sitten on se toinen lista. Ennen kuin heitän yhtään taulua juhannuskokkoon, tulen kuitenkin konsultoimaan viisaampia. Olen edelleen jo etukäteen kiitollinen.

Kuvan teos on yksi hienoimpia ja harvinainen myös, Tiina Énon tuotantoa ajatellen. Joko "mustavalkoiset" työt ovat kaikki maailmalla, tai niitä oli alunperinkin kovin vähän. Minä aion laittaa jonkin niistä ehkä ensi kesänä esille, kun saan pitää näyttelyn taiteilijan kasvupaikkakunnalla. Minä palaan mainostamaan sitä myöhemmin! On paljon hyviä teosvaihtoehtoja taannehtivaan kokonaisuuteen, tulee mielenkiintoinen valintaprosessi.

Taiteilijaelämää?

(Allekirjoittaneen ottama kuva taiteilijan asetelmasta.)

Tämä toki on Tiina Énon taiteeseen keskittynyt sivusto, mutta mieleni tekee valottaa pikkuisen myös itse taiteilijan arkea. Aiemmin olen siihen viitannut kertomalla Pääskylänrinteen työhuoneesta muutamalla sanalla ja kuvalla. Vaikka meillä jokaisella on erikseen työminä työpaikalla ja se toinen siviilissä, eikä se välttämättä ole sen kummempaa taiteilijoillakaan - ja sitä toki pitäisi kunnioittaa - niin silti käymme nyt Tiina Énon kotona.

Sillä hän sanoi Pengerkadun pikku yksiöstään, että se oli kuin koru.

Viimeisen elinvuotensa aikana äiti kuitenkin haaveili isommasta asunnosta ja oli ilmeisesti yksiönsä myyntiä varten ottanut salamavalokännykkäkuvia kodistaan. Ohessa siis niitä.

Oli melkein aina yhtä yllättävää todeta, miten paljon tavaraa saa ihminen nätisti mahdutettua alle 20 neliöön. Kertakaikkiaan. Tietenkin huonekorkeus toi mahdollisuuksia, oli parvi ja kirjahyllyt katonrajassa. Ja kun huushollia asutti hyvin hoikka nainen, ei haitannut vaikka käytössä oli kylpyhuoneen sijasta vain minivessa käsisuihkuineen. 

Eikä Tiina Énon intohimoihin kuulunut varsinaisesti ruoanlaittokaan, niin kahden keittolevyn yksikkö ja matkajääkaappi olivat aivan riittävät.

Taiteilijalle pääasia kodissa oli pitkään "vain" tunnelma, ylin kerros ja näköala. Siis jos katsoi ikkunasta tarkemmin ulos, saattoi vastapäisen talon sijasta nähdä pätkän Pengerkatua ja romanttisia kattoja. Aamuaurinko paistoi kesäisin suoraan ylläolevan kuvan seinään, joka siitä säteilystä lopulta pikkuisen kärsikin.

Myönnän, että minua joskus ärsytti äidin valitus asumisahtaudesta ja kiipeilystä parvisänkyyn. Ajattelin, että eihän sitä normaalillakaan helsinkiläisellä tavispalkansaajalla ole välttämättä varaa sen kummempaan tilaan, jos haluaa asua urbaanisti lähellä keskustaa. Puhumattakaan taiteilijaelämän reunaehdoilla elävästä ihmisestä. Ei voi asua lukaalissa, jos siihen ei ole varaa.

"Lukaali" meillä oli Vantaan Hakunilassa. Sieltä äidin vanhemmat hankkivat nuorelle perheelle kolmion upouudesta tornitalosta 1970-luvulla, ja siinä taiteilija asui parisenkymmentä vuotta. Kertoi, miten kärsi eristyneisyyden tunteesta vaikka tilaa oli. Pitkät bussimatkat keskustaan ja ankea lähiöympäristö tuntuivat vaatineen Tiina Énolta erityisiä selviytymisen ponnisteluja, ja helpotus oli suuri kun sen hinnalla 1990-luvun lopulla oli mahdollista saada edes pieni pala oikeaa kaupunkia itselleen.

Tiina Éno myi Hakunilan kodin ja osti 17,3 neliötä Kalliosta. Välissä hän asui pienen hetken kommuunissa Kruununhaassa.

Äitihän ei koskaan haaveillut mistään maaseuturomantiikasta. Hän piti itseään kaupunkilaisena, vaikka nauttikin tilapäisistä oleskeluista maalla ja ulkoiluista luonnossa. Ahdas asuminen oli hänelle aluksi pieni hinta siitä, että tuli tunne osallisuudesta ja sykkeessä olemisesta. Eikä ollut siis kyse mistään trenditekijöistä, vaan elämästä.

Kalliosta tuli Tiina Énolle läheinen kaupunginosa. Ajattelen, että yhtä hyvin se olisi voinut olla jokin muukin kolkka keskustan liepeiltä, mutta näin nyt vain kävi. Minä itsekin asuin muutaman vuoden parin korttelin päässä äidistä - mikä vasta hassulta tuntuikin - ja saman totesin itsekin, että kätevää kun on lähellä kirjasto ja kuppilat, Keskuspuisto ja tietoisuus siitä että aina voi jalkautua ihmisten pariin jos huvittaa.

Lopulta äiti kuitenkin tosiaan päätyi etsimään vähän isompaa kotia ja oli sopinut jo kaupatkin yksiönsä ostajan kanssa. Siitä syntyi minulle pienoinen riitasotku taiteilijan kuoleman jälkeen, mutta asunto on edelleen minun hallinnassani. Huvitti joskus ajatus, että tekisin siitä taiteilijamuseon. Mutta vaikka äidin teoksilla paljon ihailijoita onkin, ei tässä vissiin ihan Tove Jansson -mittakaavassa askarrella.

Koru jatkaa elämäänsä. Edelleen sinne kuuluu hissin äänet, naapurien riitelyt ja yläkerran vintin tuuli myrskysäillä. Samalla tavalla suloinen on ikkunanäkymä ja tunnelma. Minulla olisi monta tarinaa asunnosta kerrottavana, mutta todellisuus oli kuitenkin se, että Tiina Éno vietti siellä loppujen lopuksi aika vähän aikaa. Kipitti nopeasti työhuoneelleen, jossa yhtälailla - jos ei enemmänkin - oli kuin kotonaan.

Italian kuvapareja (2011)

Tiina Énon oma kännykkäkuva.

Selasin tässä aiemmin syksyllä Tiina Énon kaikki valokuvatiedostot läpi hänen kannettavalta tietokoneeltaan siirtäessäni niitä itselleni talteen. Vielä tulisi ne(kin) laittaa johonkin järjestykseen, sillä joukossa on moniakin pysähtymisen ja katsomisen arvoisia ihan kotimaastakin, mutta varsinkin aina Italian kuvat tekevät vaikutuksen.

Vaikka ne onkin otettu tavallisella kännykkäkameralla.

Jotenkin taiteilija taisi olla matkoilla henkevimmillään. Kukapa ei olisi. Vaan toki kun viettää ulkomailla tavallista lomaviikkoa pidemmän ajan - kuukausiakin - niin jonkilainen arkikin sitä väistämättä vastaan tulee. Niin myös äidillä. Oli saamattomia päiviä, ikäviä säitä, pakollisia kauppareissuja ja siivousta. Unettomuutta. Päiväunia.

Mutta sitten oli inspiroivia retkiä, pitkiä kävelyitä, rauniokaupungeissa kulkemista ja hämmentäviä aamunsarastuksia, jollaisia harvemmin tulee vaellettua katsomaan. 

Taiteilijan kännykkäkuva tämäkin.

Varmaan joitakin päiviä tai pitkiä iltoja leimasi myös jonkinasteinen kaipuu kotiin. Aivan toisista asiayhteyksistä olen joskus opiskellut ja antanut itseni ymmärtää, että etäisyys arkeen ja haikeus - niistä jotenkin itsestäänselvästi nousee erityinen luovuus. Vai johtuuko se sittenkin tietynlaisesta joutilaisuudesta, jonka työskentelymatkat residensseihin taiteilijoille tarjoavat. Sehän niiden reissujen tarkoitus tietenkin onkin, saada jotain myös aikaiseksi.

Ainakin Tiina Éno koki niin, ja pyrki tekemään kurinalaisesti myös töitä oleskellessaan Italiassa. Oli turhautunut, jos työskentely ei meinannut sujua. Hän rytmitti reissunsa niin, että välissä saattoi olla vaikka kokonainen vapaaviikko. Yleensä silloin jos joku Suomesta meni vieraisille, esimerkiksi minä tai miesystävä. 

Mutta heti vieraiden lähdettyä alkoi taiteilija kokea painetta kuvien tekemiseen, ja niitähän syntyikin sitten: 

Marzo I, 2011, 24x29 cm, grafiikka monotypia, hiili ja pastelliväri.
(Kuva: Galleria Bronda)

Helmikuussa 2011 Tiina Éno jäi Casa Finlandeseen itsekseen minun vietettyäni siellä hänen kanssaan aikaa työskentelyjakson ensimmäisellä viikolla. Matkustin sinne yhdessä äidin kanssa, sillä jostain syystä häntä hermostutti lentomatkailu. Yhteiseksi vitsiksi tuli selviytymisemme lentojen vaihdosta Pariisissa, joka sujui ilman ennakoituja sekoiluja. Ei ollut meistä kumpikaan ihan supliikki matkailija.

Ensimmäisen viikon aikana otettiin tuntumaa tuttuun maisemaan, kaupunkiin ja vähän ulkopuolellekin. Tutustuttiin talon muihin suomalaistaiteilijoihin, mikä oli etenkin minulle varsin mielenkiintoista. Käytiin tuomiokirkon takana taidetarvikeliikkeessä ja kerrankin äiti sai minut myös pakotettua Uffiziin.

Mutta saateltuaan minut kentälle, alkoi Tiina Éno työhön. Syntyi muiden muassa nämä kaksi pientä sinisävyistä monotypiaa. Tekisi mieli kuvitella, mistä niiden tunnelma kumpusi. Johtuiko se sadesäistä, kattotiiliä paukuttaneesta tuulesta vaiko jostain nähdystä. Vai elämänhistorian sinisistä muistoista. Vai jostakin ihan muusta.

Ei voi tietää. Eikä tarvitsekaan.

Marzo II, 2011, 24x29 cm, grafiikka monotypia, hiili ja pastelliväri.
(Kuva: Galleria Bronda)

Linnunsilmäys (2008)

2x80x30 cm, öljyväri kankaalle, 2008. Kuva: Arto Keskinen

Tämä on yksi niistä teoksista, jotka eivät ole myynnissä. Eipä tarvinnut miettiä hintaa, kun toimitin tauluparin Viipurin Taiteilijaseuran 85-vuotisjuhlanäyttelyyn. Koen hinnoittelun yhdeksi vaikeimmista tehtävistä!

Diptyykit olivat Tiina Énon tuotannossa harvinaisia. Mutta on tässä työssä jotain muutakin, miksi haluan sen pitää itse. En oikein osaa sanoa mitä, mutta jotenkin se puhuttelee. Näen siinä pehmeän ja lempeän linnun katseen, josta siis nimikin syntyi. Linnunsilmäys - siitä voisi tehdä ihan käsitteen ja siksi kirjoitan sen yhteen. Jotain levollista se minulle tarkoittaa, vaikka moni muu saattaa ajatella toisinkin, tietenkin.

En ollut nähnyt teosta ennen taiteilijan kuolemaa, vaikka työ oli tehty jo kolme vuotta aikaisemmin. Löysin sen peratessani äidin ateljeeta, ja ensin luulin että sekin oli ihan uusimmasta päästä. Ei ollut nimeä, eikä se ollut ollut missään vielä julkisesti esillä. Ihmettelen edelleen kovasti, että miksi. Oli sentään taulujen takapuolilla merkinnät ripustusohjeiksi.

Kaiken kukkuraksi luulin teoksia ensin täysin signeeraamattomiksi ja menin tuhertamaan taakse oman todistukseni aitoudesta. Se oli turhaa, sillä myöhemmin löysin Tiina Énon oman merkinnän oikean puoleisen taulun reunasta. Vähän harmittaa, että tuli kirjoitettua teosten kääntöpuolelle, mutta eipä kai siitä haittaakaan ole.

Kun sain kutsun viedä äidin teoksen Viipurin Taiteiljaseuran juhlanäyttelyyn, huomasin siinä oivallisen tilaisuuden saada Linnunsilmäykselle sen ansaitsemaa näkyvyyttä. Nyt sitä voivat ihailla muutkin tammikuun loppuun saakka Järvenpään taidemuseossa.

Tuntui hyvältä saada tämä kutsu ja vielä paremmalta nähdä teos näyttelyssä muun taiteen joukossa. Tuli jotenkin sellainen tuntuma, että taide tosiaan elää kun se saa katsojia. En ole ennen pohtinut asiaa, olikin jo aika huomata tämäkin.

Hyvä ajoitus! Äiti täyttäisi huomenna 61 vuotta. 

Syksyllä katetaan kahdelle 2011

Syksyllä katetaan kahdelle
50x50 cm, akryyli- ja öljyväri kankaalle, 2011
(Kuva allekirjoittaneen ottama)

Tämäkin on niitä tauluja, joita löysin Tiina Énon työhuoneelta valmiina mutta signeeraamattomina ja nimettöminä syksyllä, jolloin itse taiteilija kuoli. Oli ilmiselvää, että kyseessä oli yksi ihan viimeisimmistä töistä, vaikka tässä olikin enemmän "vanhaa tuttua" kuin monessa muussa hämmentävässäkin uudessa maalauksessa.

Olen täysin jäävi kyseisen teoksen edessä, sillä se kuuluu omiin suosikkeihini, eikä tietenkään pelkästään sen vuoksi, että se sai mielestäni loistavan nimen, vaan siksi että se on minun silmääni yksinkertaisesti kaunis. Vahva, vaan ei aggressiivinen. Lämmin. 

Luulen, että jos äiti olisi elänyt ja taulu olisi edelleen työhuoneella, niin olisin "liisannut" eli lainannut sen kotini seinälle, niin kuin aina joskus tein. Sopimuksena oli, että mikäli taiteilija haluaa lainaamani teoksen johonkin näyttelyyn tai myyntiin, niin annan pois. Itse asiassa, minä olen samalla periaatteella antanut muutamia tauluja ystävilleni "hoitoon". Siellä ne säilyvät varmasti paremminkin - hyvin ilmastoitujen kotien seinillä - kuin mökkiaittaan varastoitu suurin osa Tiina Énon elämäntyöstä. 

Löysin valokuvia taiteilijan työhuoneelta syksyltä 2011. Paletti kertoo, mitä sävyjä viimeismmäksi on käytetty.

Öljyvärin ja akryylivärin yhdistelmää lienee Syksyllä katetaan kahdelle -maalauksessakin hyödynnetty. Isojen väripurtiloiden lisäksi työhuoneella oli mittava määrä pieniä tuubeja, joilla sävyjä oli paranneltu ja yksityiskohtia korostettu. 

Jäin miettimään, että tiesikö taiteilija maalaustarvikeliikkeeseen mennessään tosiaan jo valmiiksi, mitä sävyjä ja värejä hakee, vai tuliko inspiraatio siellä. Tuskin sentään. Mutta jokin logiikkahan siinä täytyi olla, vaikka miten olisi spontaani tunnemaalari, niin kuin äiti oli. Ei kukaan taiteilija kai osta kalliita maaleja turhaan tai huvin vuoksi. Täytyi olla ehkä menossa "vaihe", johon tietty väriskaala liittyi.

Harmi, ettei siitä ollut enempää puhetta taiteilijan eläessä.

Minun logiikallani - jolla ei ole mitään tekemistä kuvataiteilijoiden logiikan kanssa - tulisi hankkia vain perusvärejä, joista sitten voi sekoitella mieleisiään. Mutta jos tietää haluavansa okraa tahi purppuraa, niin fiksua kai se on ostaa niitä valmiina. 

Äidin työpöydän kulmallekin oli jäänyt muisto viimeisistä käytetyistä väreistä:

Kun syksyllä 2012 Kulmagalleria päätti toimintaansa ja sain kutsun pitää Tiina Énon näyttelyn siellä ennen ovien sulkemista, ei tarvinnut galleristin kanssa pitkään miettiä, että mistä teoksesta tuli nimityö. Vaikka esille tulikin suurempia ja näyttävämpiä maalauksia tämän käsillä olevan lisäksi.

Yllätyksekseni lyhyellä varoitusajalla kootusta näyttelystä jopa myytiin pari suurta taulua. 

Muistan, kun toimittaessani yhtä määränpäähänsä syksyinen Helsingin tuuli meinasi viedä minut ja teoksen mukanaan kävelykadulla keskustassa. 

Espoon kulttuurikeskus 2009

(Joko taitelijan itsensä tai minun ottamat kuvat.)

Tiina Énon näyttely Tapiolassa toukokuussa 2009 oli menestys. En muista, mitä sieltä myytiin, mutta tarkoitankin nyt sitä, että kokonaisuus oli hieno. Ja tunnelma avajaisissa loistava, niin kuin se nyt yleensä aina olikin alkujännittyneisyyden jälkeen. Paikalla oli paljon ystäviä ja sukulaisia, ja muistan itsekin siitä vielä lähteneeni jatkamaan iltaa terassille.

Minä olin taas saanut pitää huolen avajaistarjoiluista, eli boolista. Nyt kai jo voi puolen vuosikymmenen jälkeen tunnustaa, että salakuljetimme paikalle viiniä ja booliaineksia. Yhden virallisen vodkapullon ostimme kulttuurikeskuksen ravintolalta, josta ne loputkin alkoholit olisi pitänyt kalliisti lunastaa. Lähdimme kapinalinjalle. 

Ennen vieraiden saapumista äiti tapansa mukaan pakotti minut ottamaan kuvia itsestään ja teoksistaan. Se oli aina yhtä aikaa hauskaa ja väkinäistä, mutta nyt tietenkin ajattelen että hyvä kun tuli kuvattua itse taiteilija valmiiden töidensä kanssa. Vaikkei kuvien laatu nyt aivan päätä huimaa - olisiko ollut käytössä vain äidin kännykkäkamera - niin hyviä muistoja ne ovat.

Minä pidin, ja pidän vieläkin, suuresti tämän aikakauden töistä. Sekä grafiikoista että isoista maalauksista. Äiti oli ollut talvella Italiassa, mistä ehkä kumpusi vielä tavallistakin poikkeavampi energia ihan teoksiin asti. Meneillään oli muutenkin hyvä elämänvaihe.

Alla olevan kaltaisia tummia maalauksia on melko vähän, ainakin minun hallussani. Yhdessä on pieni naarmu, joten veikkaan että sen saan pitää itse ja hyvä niin.

Tiina Éno oli selkeästi itsekin tyytyväinen Espoon kulttuurikeskuksen näyttelyyn ja sen saamaan palautteeseen. Kokonaisuus oli vaatinut suuren työn.