perjantai 26. joulukuuta 2014

Punaista. (1990-luvun loppu)


Viikon joululoma maalla ei tällä perijällä voi tarkoittaa täyttä vapautta äidin taiteesta. Tapaninpäivästä tuli työpäivä varaston ja arkistojen äärellä. Etukäteen olin tehnyt pientä listaa, mitä pitäisi ehtiä tutkia. Oli aloitettava pienten taulujen setvintä - koska isot ovat saaneet huomiotani viime aikoina paljon. Sen vuoksi, että niistä huolehtiminen tuntuu tärkeimmältä, ja se on jostain syystä mielestäni muka arvokkaampaakin kuin pikkumaalausten hoitaminen.

Vaikka kukaan ei ole koskaan minua neuvonut, että pienet teokset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. Jos oikein pysähdyn miettimään, niin suurten linjojen vetely tuntuu ajatuksena itse asiassa vapauttavammalta ja helpommalta kuin alle parikymmensenttisten pohjien täyttäminen puhuttelevalla kuvalla.

Mutta enhän minä se meidän perheen taiteilija ollutkaan. Äiti oli. Ja hän jätti jälkeensä monta suljettua matkalaukkua, joista tänään avasin yhden:


Löytyi punaisia töitä vuodelta 1999. Tai siis minä sanon niitä punaisiksi. Joku toinen saattaisi toivoa värinmäärittelyyn nyansseja, mutta minun on helpompi puhua taulusarjoista tai "kokonaisuusläjistä" ihan vain tällä tavalla yksinkertaisesti, ennen kuin alan paneutua jokaiseen työhön erikseen. 

Kun on sen aika, niin pysähdyn. 

Tällaisessa taidekuratoinnissa on lopulta aika monta työvaihetta. Viivojen kaarien ja värisävyjen tutkimiseen on omat hetkensä. Ensin on aika, jolloin todetaan se, mitä käsillä on. Ja sellaiseen oli mahdollisuus tänään.


Kylmässä "Kulttuuriaitassa" teoserän läpikäymisen vastapainoksi olen mökkilämpimässä levitellyt eteeni Tiina Énon portfolioista ja apuraha- tai näyttelyhakemuksista irronneita printtejä, A4-kokoisia sivuja. Etsin jotain ihan muuta, mutta löysinkin vihdoin kuvia Verityöstä.

Sitä olen odottanutkin, sillä muistan teoksen hyvin. Enkä varmaan vähiten siksi, että se oli poikkeuksellisen näyttävä. Suurelle pleksille tuotettu kaksipuoleinen maalaus, joka vuonna 1997 roikkui kettingeissä keskellä Vantaan Taiteilijaseuran esillepanoa Myyrmäkihallissa. 

Se varmaan olikin äidin viimeinen yhteisnäyttely siinä porukassa, sillä seuraavana vuonna tuli muutto Helsinkiin.

Oikein suoraan sanottuna ärsyttää, etten muista miten teoksen kävi. Sitä ei ole missään. Varmastikin se oli liian iso säilytettäväksi kohtuuhinnalla?

Verityö, 1997.
185x250cm, öljyväri pleksille.

Onkohan se päätynyt jätelavalle? Minulla on mielikuva, että teoksen kohtalosta oli taiteilijan kanssa joskus puhetta, mutta 2000-luvulle tultaessa meillä oli niin paljon muutakin puhuttavaa, etten voi muistaa kaikkea. Minun täytyy varmaan kääntyä Tiina Énon silloisten vantaalaisten taiteilijaystävien puoleen ja jatkaa tämän asian selvittämistä.

Verityö on aika mahtipontinen nimi. Voi että kun muistaisin, mihin se lopulta liittyy - vai saiko teos asiayhteytensä "vain" väristä. Minä mietin, että ovatko tänään löytämäni pienet punaiset maalaukset niitä "Pieniä veritöitä". Sillä olen nähnyt sen nimisiä jossain vanhassa näyttelyluettelossa.

Ja niitä riittää. Niin kuin teoksiakin.

En tiedä, kuka on ottanut näyttelykuvat.
Ne ovat hyviä, huono jälki johtuu paperin laadusta ja skannauksesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti