On ihan almanakallinen tosiasia, että näin vuodenvaihteen jälkeen sitä taiteilijan perillisenäkin palauttaa mieleen, että mitä on tullut viimeksi tehtyä ja mitäs sitten seuraavaksi. Tuntuu siltä, että on hävettävän pitkä aika siitä kun viimeksi pidin äidin taidetta esillä missään - edes verkossa - mutta sitä on oltava itselleen myös armollinen.
Kevään näyttelystä Ars Longassa tuli itselleni varsin mieluinen, eikä ripustuksesta tullut moitteita muiltakaan. Nimityöksi valitsin Boolia puutarhassa -teoksen vuodelta 1988, vaikka "anarkistisesti" painatinkin kutsuun toisen maalauksen kuvan. Se oli muutenkin näyttely, jonka kohdalla mielestäni irrottelin hieman, minkä mahdollisti sopivan epämuodollinen näyttelytila itsessään.
 |
| Boolia puutarhassa, 1987-88. 109x96, öljyväri kankaalle. |
Selasin hätäpäissä räpsimiäni yleiskuvia näyttelystä ja totesin ne sen verran väsyneen ihmisen otoksiksi, että ei niitä kannata jakaa. Muistuttakaa minua, että seuraavassa esillepanossa pyydän jonkun toisen kuvaamaan kokonaisuuden. Sehän varmasti tuo myös hyvää ulkopuolista näkökulmaa kuviin. Laatuakin.
Aprillipäivän avajaiset olivat varsin mainiot ja antoisaa oli myös pääsiäisen pyhänä, kun menin toisen kerran itse paikalle selostamaan sekä äidin että omia prosessejani. Kun oltiin pääkaupunkiseudulla, paikalle saapui erityisen kirjava joukko ihmisiä aivan lapsuudestani ja nykyhetkestäni - äidin ystävistä puhumattakaan.
 |
| Taidetta kevään 2017 näyttelyyn. |
Jos ja kun sitä aina tietenkin haaveilee siitäkin, että teoksia lähtisi uusiin koteihin, niin ei sitä lopulta osaa olla kamalan pettynyt, vaikkei niin suuressa mittakaavassa käy. Se johtuu toki osittain varmaan siitä, että taiteen esillä pitäminen ei ole minulle leipätyö. Perilliselle joka ikinen taulu, joka saa uuden omistajan, on kuitenkin myös helpotus varastointipulmaan - eikä pieni palkkakaan olisi pahitteeksi jos ihan rehellisiä ollaan. Ymmärrän tietenkin sen, että ajattelen varmasti asiaa eri tavalla kuin taidetta tekevät ihmiset. Minä olen tällaisessa postuumissa roolissa vain.
Taiteen näyttämistä on kuitenkin vaikea ajatella tuloksellisesti.
On hienoa kun saa kutsun pitää näyttelyn, ja vielä hienompaa kun sinne tulee yleisöä. Vieraskirjaan kirjatut terveiset aivan ventovierailtakin ovat korvaamattomia, ja tulee tunne ettei tehty työ ollut turhaa. Siksi minä tätä jaksan, vaikka pitkiä taukoja pidänkin.
 |
| Kannu, 1983. 56x42 cm, öljyväri kankaalle. |
Näyttelyn avajaisten jälkeen sitä on aivan tunnelmissaan. Sitten tulee pienoinen uupumuksen tunne ja paluu siviiliarkeen esillepanon purkupäivää odotellessa ja vähän stressatessakin. Seuraavien taiteeseen liittyvien projektien suunnitelmat ainakin perillisellä hukkuvat muiden asioiden joukkoon. On aika vaihteeksi keskittyä elämän toisiin vastuualuesiin.
Tulee ajatelleeksi että kääk - mitä kaikkea äidin taiteen ystäville olen luvannutkaan seuraavaksi. Vierailuja, pieniä näyttelyitä, muisteloita, kuitteja, julkisten töiden dokumentointia, kirjoituksia... Tämä voisi äärimmillään olla melkein kokopäivätyö. Ainakin pari vuotta.
Koska en kuitenkaan voi omistautua perillisyydelleni täyspäiväisesti, on täytynyt laittaa kuraattorin rooli syrjään. Ehkä nyt alkaa olla oikea aika jälleen suunnitella tulevia tempauksia, vaikka ne tapahtuisivatkin vasta vuoden päästä. Tai kahden. Tai ei koskaan.
 |
| Sirkus, 1984. 62x72cm, öljyväri kankaalle. |
Viime kevään näyttelyn avajaisten jälkeen minulla alkoi talviloma palkkatöistä. Sitä käytin tauluvaraston järjestelyyn. Kuten myös irtolomaviikkoani kesäkuussa. Ei tehnyt mieli raportoida. Kontrasti kukkapuskien availuun ja avajaishuumaan oli sen verran suuri ja aikaa liian vähän.
Kirjoitin kesällä aivan toisaalle päiväkirjatyyppiseen yhteyteen "reportaasini" - siihen liittyy myös tämä taiteen varastointi - ja sen voi halutessaan selata täältä (klik). Pitkä on, mutta niin alkaa olla tarinakin.
 |
| Syntymäpäivä, 1985. 60x73cm, öljyväri kankaalle. |
Taide ei suojele vuotavilta katoilta, mutta parhaimmillaan se voi antaa
yleisölle pientä henkistä puskuria arkeen. Esillä pitäminen on mielekästä. Niin minä ajattelen kaikista
taiteenaloista, vaikken ole itse edes mikään suurkuluttaja.
Valitsin tähän yhteyteen Tiina Énon 1980-luvun töitä, jotka kuvasin samalla kun siirtelin tauluja paikasta toiseen silloin kevätkesällä 2017. Laskin, että teoksia on nyt ainakin neljässä paikassa varastossa virallisesti ja ystävien seinillä hoidossa jonkin verran.
Suhteeni näihin äidin uran alkuajan teoksiin on ristiriitainen. Mutta osaltaan taidehistoriaa nekin. Näitä en vielä ole kanniskellut yleisön nähtäväksi, ties jos vaikka seuraavaan esillepanoon laittaisinkin. Riippuu paikasta - mukava jäädä miettimään, että mikähän se voisi olla.
 |
| Yhteinen hedelmä, 1988. 77x90(?) öljyväri kankaalle. |
