torstai 7. toukokuuta 2015

Ei ilman heitä.

Äitienpäiväkortti kouluajoilta, signeerattu "Tiina VIIIb".

Kodin ilmapiiri oli salliva itsensä toteuttamiselle, kunhan se pysyi "kunniallisissa" rajoissa. Niin minä olen ymmärtänyt, että se Himasilla oli. Oli vapautta havainnoida maailmaa. Sekä taiteen - tai pikemminkin kulttuurin - kuluttamiseen että tekemiseen ehkä suorastaan kasvettiin, mutta ihan elämäntapaa siitä ei kai kuitenkaan vanhempien taholta toivottu, vaikka lopulta kävi miten kävi. Tiinasta tuli taiteilija.

Oli kirjat ja äänilevyt.

Oli myös materiaalia kuvien tekemiseen, paperia ja värejä. Syntyi päiväkirjoja, runovihkoja, kuvakokoelmia.

Tiinan äiti Leena Himanen oli opettaja ja kuvaamataidon ohjaaminen kuului hänen toimenkuvaansa.

Leena Himanen työnsä äärellä. En valitettavasti
tiedä kuvan ottajaa, enkä kuvassa olevan
oppilaan nimeä.

Leena ei kuitenkaan opettanut tytärtään, ainakaan koulussa. En koskaan ehtinyt haastatella perhettä siitä aiheesta, että mitä tämä Leenan kuvaamataidon opettajuus tyttärelle merkitsi, vai merkitsikö mitään. Ei se ainakaan vastareaktiota aiheuttanut, vaikka Tiinalla taipumus vanhempiansa vastaan kapinointiin olikin. Jotain erityislaatuista on tosiaan täytynyt olla ilmassa, edes ääneenlausumatonta.

Äiti ei ottanut minulle puheeksi sitä, miten lapsuuden koti tuki häntä ja pikkusisko-Jaanaa luovuuteen. Paitsi, että isovanhempiensa vintille hän sai karata maalaamaan, ja siellä sai olla piilossa myös koulupäivisin. Alavuden "Himasen risteyksen" mummolan taiteilija kuvasi aina lähes inhimillisyyden tyyssijaksi. Ainakin se on mielikuvissani juuri sellainen.

Taiteilijan joulukortti vanhemmilleen 1973.

Sen sijaan sekä Tiina Éno että isäni Hannu Leppänen korostivat oman kuvaamataidon opettajansa, Voitto "Vode" Kantokorven merkitystä elämässään. Molemmat pitivät Vodeen yhteyttä loppuun saakka. Äiti kuvasi, ettei olisi taiteilija ilman Kantokorven kannustusta. 

Olen ymmärtänyt, että Vode Kantokorven persoona on vaikuttanut kymmeniin, jollei satoihin oppilaisiin vahvasti. Ainakin Tiina Énolle tuntui kasvaneen jo kouluaikoina vahva tunne siitä, että itsensä ilmaisu oli tärkeää.

Voitto "Vode" Kantokorpi, 1975.
(Kuva: Juha Ignatius)

Käsiini perintönä jääneestä Himasten perheen arkistosta olen saanut oppia, että harva kirje kotoa poismuuttaneelta Tiinalta äidilleen lähti liikkeelle ilman mukaan liitettyä kuvaa tai kerrontaa siitä, mitä kuvien tekemiselle ja luomiselle kuului. Oli epävarmuutta, harjoittelua, opiskelua ja sitten myös intoa ja ylpeyttä onnistumisista. Kuulumisiin liittyivät toki myös arkiset asiat, huoli toimeentulosta, ihmissuhteista ja lapsen kasvatuksesta. 

Arkihuolet olivat väistämätön pakko, mutta itsensä toteuttaminen tuntui menneen perheen naisilla monen asian edelle. Siinä missä Leena omistautui uniikkien villapaitojen neulomiselle, Tiina keskittyi kuvataiteeseen.


"Pumpulipensseli"harjoituksia 1970-luvun puolivälistä.

Sain olla ainakin kerran mukana, kun Tiina Éno kävi tervehtimässä kuvaamataidon opettajaansa, ja alla olevien kännykkäkuvien huonosta laadusta voi siis syyttää allekirjoittanutta. Ilman sanojakin voi havaita, että tapaamiset olivat lämpimiä, iloisia ja jopa jollain tavalla villejäkin. Rehellisesti sanottuna, voin kertoa että harvoin näin äitiäni yhtä onnellisen oloisena kuin kohdatessaan opettajansa:


Ei ehkä kovin kauas heitä, jos arvioin
kuvien vuodeksi 2008.

Kävin Alavudella tapaamassa Vode ja Janne Kantokorpea pari viikkoa sitten. Kutsuin itseni kylään ihan vain kohtaamisen ilosta, mutta myös saadakseni rohkaisua kesän näyttelyyn eli siihen, miten tyttärenä kuratoin itse Tiina Énon ensimmäisen koko uraa näyttävän esillepanon Alavuden Taidekeskus Harrissa. Alkaa jännittää, mitäs sitä kaunistelemaan.

Esitin Vode Kantokorvelle toiveen, että hän ottaisi avajaisissa näkyvän roolin. Päivämäärä laitettiin almanakkaan:


Kantokorvilla on käsittämättömän hyvä muisti suhteessa oppilaisiinsa, kun ajattelee miten monta vuosikurssia on heidän opettaminaan lähtenyt maailmalle. Jokaisen kerran, kun olen Kantokorpia tavannut, olen ollut ihmeissäni siitä, miten hyvin he muistavat myös molemmat vanhempani ja alkavat parhaimmillaan neuvotella siitä, kumman näköinen minusta on tullut.

Itse tunnen Kantokorpien luona suurta tavallisuutta, mutta olen aina yhtä vaikuttunut siitä, miten rikkaan elämän Tiina ja Hannu saivat juuri näidenkin ihmisten ansiosta.



On varmasti mahdotonta saada täyttä selitystä sille, miksi joistakin ihmisistä tulee taiteilijoita ja toisista ei. Paljon nykyään puhutaan myös siitä, miten koululaitos saattaa tukahduttaa oppilaiden luovuutta ja tekemisen iloa. Niin ei kuitenkaan ole onneksi ollut Alavudella Kantokorpien aikoina. Tiina Éno koki saamansa kouluaikaisen kuvaamataidon opetuksen korvaamattomana sysäyksenä ammatinvalinnalleen.

Ilman isovanhempiaan, kodin ilmapiiriään ja ennen kaikkea opettajaansa hänestä ei ehkä olisi tullut kuvataiteilijaa. Tai ainakin tie olisi saattanut olla kivisempi ja kipeämpi.

9x10cm
"Tämä on silkkipainotyö, ainut kpl, joka VÄHÄN onnistui, muut meni pipariksi."
-kirjoitti Tiina Éno äidilleen kuvan taakse.

(Aiemmin Tiina Énon ja hänen lapsuudenperheensä historiasta on kirjoitettu mm. täällä.)


Violettia 2004

"Tapahtuma".
Öljyväri kankaalle, 35x43cm. 2004

Muistelisin, että näiden töiden tutkimisessa ja nimeämisessä minä olen ollut jo mukana. Keskustelimme äidin kanssa luultavasti siitä, miten silmien eteen piirtyi yhtäkkiä tuulista liikettä, syksyistä tunnelmaa. En tietenkään voi muistaa, minä vuodenaikana maalaukset on tehty - ja harvoin Tiina Énon työt akuutista ulkoisesta ajasta kertoivatkaan, vaan lähinnä sisäisestä maailmasta.

Siitä, josta hän ei ehkä itsekään ollut ollut tietoinen, ennen kuin näki sen kankaalla.


"Tyttö violetissa sadeviitassaan".
Sekatekniikka kankaalle, 35x43cm. 2004

Sadetta, haikeutta, ihmisen sisäisen yksinäisyyden kauneutta. Niitä katsoja ehkä kokee ylläolevassa teoksessa. Toisaalta, joku voi nähdä aivan jotain muutakin. Vaikka violettina piirtyvän maiseman auringon laskettua tai savuisen laakson. Yksi Tiina Énon maalausten suosion syistä on juuri se, että ne antavat katsojalle omaa tilaa. Teosten nimet saattavat antaa osviittaa tarinalle, muttei siihen tarvitse tarrautua. Kuva saa alkaa elää omaa elämäänsä ja siten rikastuttaa katsojansa mielenmaisemaa.

"Tyttö violetissa sadeviitassaan" -teoksen kääntöpuolella lukee, että sen tekniikkana olisi ollut öljyväri kankaalle. Taiteilijalle oli tainnut sattua pieni lapsus. Kyllä se on nimittäin sekatekniikkaa. Pienestä koostaan huolimatta työ tuntuu käsiin aika painavalta - kertoo paksuista kerroksista ja pitkästä työstämisestä. Lisäksi maalin joukkoon on sekoitettu muutakin materiaalia, ehkä ohutta paperia. Työ on reunoiltaan vähän kärsinyt ja kuuluu ehdottomasti niiden taulujen joukkoon, jotka tulee saattaa takaisin hyvään kuntoon.

Levytöitä 2001

Kirja.
65x50cm, sekatekniikka kovalevylle. 2001.

Materiaalin luova käyttö taiteessa johtuu varmasti sekä kokeilunhalusta, uuden etsimisestä - että siitä että se on taidetarvikeliikkeistä ostettuna kallista. Tiina Éno ei varsinaisesti pitänyt meteliä kierrätyksestä, eikä juurikaan ottanut kantaa ekologisiin kysymyksiin, mutta oli silti aina tyytyväinen, kun saattoi hyödyntää vaikka roskalavoilta löytämäänsä tavaraa töissänsä.

Veikkaan, että näiden epäsymmetristen "levytöiden" pohjat on kaiveltu toisten hylkäämistä kasoista. Helsinki - ja kaupunginosana Kallio - on roskalavojen luvattu keidas, eikä sitä tietenkään kannattanut taiteilijankaan jättää käyttämättä hyväksi. Ilmaiseksi löydettyihin pohjiin saattoi tehdä huolettomammin kokeiluja kuin kalliilla rahalla ostettuihin kankaisiin.

Simpukka.
Sekatekniikka, 50x60cm. 2001

Näihin sekatekniikkateoksiin Tiina Éno liitti mukaan ilmeisesti silkkipaperia, joka maalin alle rypistyessään muodosti antoisaa kolmiulotteisuutta. Valmiissa töissä roskalavalevyt tuntuvat olevan kaukana, ja teos näyttää siltä niin kuin se olisi aina ollut olemassa juuri sellaisena.



1990-luvun alun valoa.


"Talviunessa", 45x55cm sekatekniikka kankaalle. 1992.

Yksi pidetyimmistä Tiina Énon "kausista" on 1990-luvun alku. Etsivä, kokeileva vaihe oli ohi, ja kankaille alkoi syntyä taiteilijalle siihen saakka lähes epätyypillistä harmoniaa, jos niin voi sanoa. Itse näen tämän kauden teokset ilmavina ja valoisina, ja niin ilmeisesti teki yleisökin, sillä näitä maalauksia riippuu monien kotien seinillä - ja minulla on tallella vain muutama.

"Ovi", 40x50cm sekatekniikka kankaalle 1992.

Nyt keväällä tauluja läpikäydessäni löysin ajalta myös pari värikkäämpää teosta, joihin ei ollut merkitty tarkkaa vuosilukua, mutta ajoitan ne suurinpiirtein samaan aikakauteen kuin oheiset hillitymmät maalaukset.

"Vinkuu, vinkuu", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Näissä tunnutaan olevan vielä matkalla. Ikään kuin taiteilija vielä kerran olisi kokeillut tuhdimpaa värimaailmaa ennen siirtymistään keveämpään ilmaisuun.

"Vihdoin, viimein", 40x50cm sekatekniikka kankaalle.
1990-luvun alusta.

Kun uusi ote alkoi tuntua omalta, sitä siirtyi yhä suuremmille kankaille ja siitä sitten isoon näyttelyyn mm. Riihimäelle. Siitä on aiemmin kerrottu täällä

"Aavistus", 120x80cm. Sekatekniikka kankaalle. 1992.